Bysanttilaista valtaideologiaa ja diplomatiaa (opetuspuhe)

Keisarinvaali oli merkittävä osa Bysantin hallitusmuodon historiaa. Keisareiden valtakaudet muodostivat vaiheita, jotka koskivat kokonaisia sukupolvia ja sen takia keisarinvaaliin osallistui varsinaisten hallintoelimienelin senaatin ja armeijan lisäksi myös kansa. Vaalitapahtumassa ja kaikessa, mikä sitä edelsi ja seurasi, senaatti ja armeija toimivat omalla ohjelmallaan yhdessä muiden yhteiskunnallisten ryhmien kanssa. Nämä ryhmät eivät olleet suoraan hallinnollisessa vastuussa, mutta vaikuttivat keisarikunnan hallintoelämään

Keisarinvaali

Varhaisbysanttilaisen kauden alkuvaiheessa (noin vuoteen 450) armeija valitsi keisarin. Tietty upseeriryhmä valitsi ensin ehdokkaan ja suositteli sen jälkeen, että armeija hyväksyisi valinnan huutoäänestyksellä. Senaatilla ja kansalla ei ollut mitään tekemistä keisarin valinnassa. Näin valittiin keisariksi esimerkiksi Valens (364-378) ja Teodosios (379-395). Bysantin keisarikunnan historia alkoi tässä mielessä myöhäisroomalaisen sotilaskeisarikunnan perinteen mukaisesti.

400-luvulla keisarin valinta muuttui. Vaali- ja huutoäänestysmenettelyn osalta ei voida enää puhua sotilaskeisareista, vaikka keisarin sotilaallinen luonne armeijan ylipäällikkönä säilyikin edelleen tietoisuudessa. Sotilaiden vastustuksesta huolimatta keisarinvaaliin osallistuivat armeijan lisäksi Konstantinopolin senaatti ja kansa.

Esimerkkinä muutoksesta voidaan mainita Justinos I:n valinta Bysantin keisariksi vuonna 518. Kansa kokoontui vaalia varten hippodromille ja oli jo aiemmin ilmaissut senaatille kannattavansa keisariksi Justinosta. Kun sotilaat yrittivät ottaa tilaisuuden haltuun ja toimittaa äänestyksen uudelleen, kansa esti sen kivisateella.

Vaalikäytännön muuttumiseen oli useita syitä. Tärkein niistä oli keisarikunnan hallinnon keskittäminen uuteen pääkaupunkiin Konstantinopoliin ja keisarin pysyvä sijoittuminen sinne. Pääkaupungin merkitys hallinnollisena keskuksena ja keisarin johtamispaikkana näkyi selkeästi, kun latinalaiset valloittivat ristiretkellään Konstantinopolin vuonna 1204. Latinalaiset eivät kyenneet miehitysaikana (1204-1261) toteuttamaan oikeastaan minkäänlaisia keisarikunnan hallintotoimia. Tämä havainto vahvistaa käsityksen senaatin ja kansan vaikutuksesta keisarinvaalissa, olkoonkin, että sotilaallisten näkökohtien merkitys vaalissa oli edelleen huomattava ja dynastia-ajatus keskeinen.

Bysantin keisarikunnan sisä- ja ulkopoliittiset tapahtumat vaikuttivat ratkaisevasti siihen, millä ryhmällä, senaatilla ja kansalla vai armeijalla oli suurempi valta keisarinvalinnassa. Asiaa voidaan lähestyä muutaman esimerkin kautta.

Bysantin historiassa 600- ja 700-luvut olivat verisiä. Kun tyytymättömien upseerien ryhmä auttoi Fokaksen keisariksi vuonna 602, valitsi senaatti jo tämän elinaikana oman vastaehdokkaansa Herakleioksen, josta tuli myöhemmin Bysantin keisari. Bysanttilaiset vihasivat Fokaksen hirmuhallintoa, mutta keisari Fokas sai tukea Rooman paavilta.

Konstantinopolin senaatti näki omassa ehdokkaassaan sopivan hallitsijan johtamaan valtakunnan tarvittaviin sisäisiin uudistuksiin ja torjumaan niiden avulla valtakuntaa lähestyvän persialaisuhan.

Raivoisat taistelut arabeja vastaan ja valtakunnan thema-organisaatio antoivat armeijalle 600- ja 700-lukujen taitteessa lähes yksipuolisen oikeuden keisareiden valintaan ja myös erottamiseen. Senaatti ja kansa hyväksyivät menettelytavan, koska valtakunta kävi tuolloin jatkuvaa taistelua olemassaolostaan ja sotatilalaki oli voimassa. Tilanteen ja olosuhteiden mukaan pyrittiin valinnassa tuolloinkin ottamaan huomioon demokraattiset näkökohdat.

Keisarinvaalin ennakkovalmisteluihin osallistuivat 800- ja 900-luvuilla voimallisimmin seurueiksi luonnehdittavat yhteiskunnalliset ryhmät. Näiden ryhmien jäseniä yhdisti toisiinsa taiteellinen yhtäläisyys, veriveljeys tai uskollisuudenvala. Ryhmiin kuuluivat myös klaanijärjestöt, usein myös armeijan sisällä. Seurueiden toiminnan tavoitteena oli saada keisari, josta ryhmille itselleen olisi yhteiskunnallista ja taloudellista hyötyä. Keisarinvalinnassa korostui siis kansan yhteiskunnallisesti aktiivisten ryhmien osuus.

Bysantin 1100-luvun keisarikuntaa voidaan kuvata siviilimäiseksi ja aikaisempaa pääkaupunkikeskeisemmäksi. Keisarit elivät siviili-ihmisten keskellä ja uskoivat olevansa lujasti kiinni vallankahvassa. Todellisuudessa heidän asemansa varmuus riippui edelleen kolmesta tekijästä: kansanjoukoista, senaattorien asemasta ja armeijasta.

Ortodoksisen kirkon asema vahvistuu

Keisareiden asenteisiin oli syynsä. Armeijan unohtaminen jopa laiminlyöminen johtui siitä, että verisimmät sodat olivat 1100-luvulla takanapäin. Konstantinopolin aristokratia ja aateliseen asemaan pyrkivä porvaristo olivat tyytyväisiä itseensä ja keisarikuntaan. Valtatietoisuuteen nousi uusi ryhmä: ortodoksinen kirkko. Kirkko ei tietenkään ilmestynyt Bysantin hallintoelämään tuntemattomuudesta. Se tunnettiin vaikutusvaltaisena kristillisenä yhteisönä. Ortodoksisesta kirkosta kehittyi Bysantin hallintoelämään vaikuttava yhteiskunnallinen voima, joka ei ollut suoranainen hallintoelin. Konstantinopolin ekumeenisella patriarkalla papistoineen ja pysyvine synodeineen oli oma vaikutusvaltansa keisarin valinnassa, erityisesti ennakkovalmisteluissa.

Bysanttilaisen keisarinvaalin historia kuvastaa valtakunnan tai ainakin pääkaupungin Konstantinopolin sosiaalihistoriaa. Keisarikunnassa säilyi demokraattinen monarkia, joka rakentui henkilövaaliin. Sen rinnalla kilpaili pyrkimys dynastiaan, keisarillisen vallan perinnölliseen säilyttämiseen perheessä ja suvussa. Edellytykset perinnölliseen keisarin valtaan olivat olemassa alusta alkaen.

Kuitenkin vasta 1000-luvun lopulla dynastia-aate alkoi ratkaisevasti lujittua Bysantissa. Tuolloin huipentuivat Dukaksen (1059-1078) ja Komnenosten (1081-1185) sukujen dynastiapyrkimykset. Komnenosten dynastia-aate oli vallanperimystä varmentavana ja hallitsevana sääntönä Bysantissa 1400-luvulle saakka, mutta ei poikkeuksetta.

Kun dynastia-järjestykseen oli tarvetta tehdä muutoksia, ne myös toteutettiin, ja keisarinvaalissa saivat tahtonsa läpi vanhat taustaryhmät: senaatti, kansa ja armeija. Konstantinopolin kaupungin väestö huusi vuonna 1185 keisariksi Iisak II:n (1185-1195) ja syrjäytti Komnenosten dynastiaan kuuluvan keisari Andronikos I:n (1183-1185).

Valtaideologiaa ja diplomatiaa

Bysantin keisari-ideologian peruspiirteisiin omaksuttiin jo varhaisessa vaiheessa hellenistisen ajan valtioajattelun tunnusmerkkejä. Ne vieroksuivat demokratiaa ja loivat suppean käsityksen valtiomuodosta, jota Bysantissa sitten kehitettiin roomalaisen esikuvan pohjalta. Tähän ideologiaan toi hovipiispa Eusebios Kesarealainen 300-luvulla valheellisia piirteitä kristillisen teologian ja puhtaaseen järkeen perustuvan näennäisteologian keskenään sekoittuneista aineksista.

Eusebioksen mukaan historian tapahtumat saavat tarkoituksensa Jumalan suurenmoisesta suunnitelmasta. Jumalan kaitselmus luo historian kehykset. Eusebios kasvoi henkisesti ja kulttuurisesti ortodoksisen, harhaoppisen ja pakanallisen vuorovaikutuksen ristikkäispaineessa. Hän sai niistä kaikista vaikutteita. Eusebios esitti aikalaisilleen kuvan kristillisestä kirkosta, joka saavutti ankarien vainojen jälkeen ihmeellisen voiton. Hänen keisari Konstantinos Suuren ylistyksensä kasvoi hellenistisestä ihanteesta, jossa keisari jäljittelee toiminnassaan Jumalan taivaallista hallintoa.

Jumalallinen kutsu ja seremoniallinen järjestys

Aluksi vaalittiin käsitystä suoranaisesta jumalallisesta kutsusta valita tietty keisari eikä ketään muuta. Tätä harhaa täydensi vielä käsitys Jumalan Hengen vaikutuksesta vaaliin osallistuvissa ihmisissä. Valtaistuimella istui siis Jumalan valittu; vallan edustaja, joka saattoi joka hetki vedota Jumalaan ja joka myös teki niin. Jumalan Hengen nähtiin ohjaavan keisarin toimintaa. Henki täydensi keisarin hurskautta, ilmaisi hänen viisauttaan ja loi kuvan keisarista ihmiskunnan hyväntekijänä. Näihin käsityksiin perustui keisarillinen valtaideologia.

Roomalainen elämäntapa tiivistyy käsitteessä järjestys. Tätä järjestystä ilmaistiin seremonioissa, joita käytettiin osoittamaan kansalle, kuka sitä hallitsee. Bysanttilaisessa elämänmenossa järjestystä merkitsevä kreikkalainen sana taksis tarkoittaakin sekä seremoniaa että järjestystä. Maallinen järjestys merkitsi roomalaisille pelkästään epätäydellistä heijastusta taivaallisesta järjestyksestä. Kaikki yhdistyi Jumalan käskynhaltijassa keisarissa, jonka hovi heijasti taivasta. Bysanttilainen ihminen piti todennäköisesti keisarillista hovia ylevänä kuvana taivaasta. Ei ole yllättävää, että Bysantin keisari Aleksanterin (912-913) kamariherra munkki Kosmas kirjoitti innostuneesti ”taivaallisesta palatsista”.

Keisari - asemastaan huolimatta maallikko

Bysantin keisari ei kuitenkaan aina syntynyt keisarilliseen hoviin. Hän saattoi aloittaa sotilaana, käsityöläisenä tai jopa maanviljelijänä. Hän saattoi olla lähtöisin etnisestä vähemmistöstä. Kuitenkin kun hänet valittiin keisariksi, hän sai valinnan myötä kaiken keisarillisen arvovallan. Bysantin keisarin aseman tärkeys voidaan nähdä yleisessä sanonnassa ”Aurinko valaisee kuin keisari”.

Keisarin asema oli bysanttilaisessa järjestelmässä voimakas ja ylhäinen. Häntä ympäröi teokraattisen loiston sädekehä. Hovirituaalit olivat rikkaat ja yksityiskohtaiset. Niissä kuvastui uskonnollinen seremoniallisuus. Kuitenkin Bysantin keisari oli vain maallikko. Hänellä oli huomattava asema kirkossa, mutta se oli maallikon asema. Keisarit eivät kuuluneet Kirkon tavanomaiseen hierarkiaan.

Bysantin kirkko oli tarpeeksi voimakas vastustaakseen keisarillista painostusta. Keisarit epäonnistuivat yrityksissään pakottaa kirkko myönnytyksiin areiolaisten, monofysiittien ja ikonoklastien kanssa. Bysantin ortodoksinen kirkko onnistui myöhemmin torjumaan myös keisareiden hämärät pyrkimykset alistaa ortodoksit unionikokouksissa Rooman paavin valtaan.

Bysantin keisareiden asema valtakunnan poliittisessa ideologiassa liittyi läheisesti heidän näyttelemäänsä rooliin valtakunnassa. Sana valtio näyttää keskiajan maailmassa melkein historian epäsäännöllisyydeltä. Kuitenkin Bysantti säilytti ainoana keskiajan kristillisyydessä poliittisen järjestelmän, joka perustui palkattuihin virkamiehiin.

Universaalia diplomatiaa

Bysanttilaista diplomatiaa kutsutaan luonteeltaan universaaliseksi. Bysanttilaisessa universalismissa Rooman keisarikunnan ja ortodoksisen kirkon universalismi yhdistyivät yhdeksi yhteiskuntapoliittiseksi ohjelmaksi. Toisaalta bysanttilainen universalismi oli pikemminkin säilyttävää kuin laajentavaa ja diplomatia oli enimmäkseen puolustuksellista. Merkittävien keisareiden Justinianos Suuren (k. 565), Basileios II:n (k. 1025) ja Manuel I:n (k. 1180) aluevalloitukset olivatkin enemmän Bysantin vanhojen alueiden takaisinsaamista kuin varsinaista keisarikunnan alueen laajenemista.

Suuri osa Bysantin ja lännen hovien kesken solmituista keisarillista avioliitoista palveli myös poliittista liittoa. Tällaiset allianssiavioliitot saavuttivat määrällisen huippunsa Komnenosten aikana (1081-1185). Keisari Manuel I oli erityisen kiinnostunut järjestämään bysanttilaisten avioliittoja ulkomaalaisten kanssa.

Keskiajan bysanttilaiset kirjailijat ja puhujat ylistivät keisarikunnan diplomaattista toimintaa. Bysanttilaisella diplomatialla oli kuitenkin myös kielteiset puolensa, erityisesti 900-luvulla. Keisarit olivat liian innokkaita jakamaan lahjoja ja arvonimiä ulkomaalaisille hallitsijoille ja mahtimiehille.

Erityisesti keisari Konstantinos VII (913-959) oli tällainen hallitsija. Hän oli ”hyväluontoinen keisari, joka viihtyi palatsissaan ja yritti lempeydellään tehdä naapurikansat ystäviksi”. Konstantinoksen merkitys ei ollutkaan hänen poliittisissa saavutuksissaan, vaan siinä, että hän sivistyneenä hallitsijana tuki monipuolisesti aikansa kasvatus- ja sivistystyötä. Lisäksi keisarin kirjallinen luovuus säteili kulttuuriarvoja sekä ympäristöön että bysanttilaiseen diplomatiaan.

Ekumeenisen patriarkan asema ja vaikutus

Ekumeeninen patriarkaatti vaikutti bysanttilaisessa diplomatiassa monin tavoin. Esimerkiksi ulkopolitiikassa ekumeeninen patriarkka teki perinteisesti yhteistyötä keisarin kanssa. Keisarikunnan poliittisen heikentymisen seurauksena patriarkan ote hengellisistä kaittavistaan lujittui. Paleologos-keisarisuvun aikaa (1261-1453) leimasikin ortodoksinen usko keskeisenä ulkopolitiikan teemana. Keisarikunta eli aikaisempaa enemmän kahden vihollisen painostuksessa. Toisaalta oli uusi turkkilainen valta, taisteleva islamilaisuus. Se uhkasi yhtä lailla keisarikuntaa kuin ortodoksista uskoa. Toisaalta painostivat latinalaiset kristityt, joiden valta laajeni enemmän taloudellisesti kuin alueellisesti.

Bysantin diplomatia muodostui erilaisista perinteistä ja tavoista. Bysantin maailma ja erityisesti diplomatia rakentui seremonian monimuotoiselle ymmärtämiselle. Rituaalit ja loisto säätelivät Bysantin keisarin julkista elämää. Bysanttilainen diplomatia sen sijaan perustui ennen muuta kulttuuriseen itseymmärrykseen. Bysanttilaiset diplomaatit muistivat keisarikunnan ideologian, ortodoksisuuden ja roomalaisen tradition luovuttamattoman merkityksen. Valtakunnan poliittinen ideologia yhdistyi näkemykseen keisarillisesta ja kristillisestä ihmisrakkaudesta. Ihmiselämän arvo ja ihmisten väliset suhteet ilmaisivat Jumalan tahdon. Ihanne ja käytäntö kulkivat kuitenkin usein eri teitä.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Beck, Hans-Georg, 1994, Das Byzantinische Jahrtausend.München.
• Christophilopoulou, A.
  • 1986, Byzantine History. I. 324-610. Translated by W.W. Phelps. Amsterdam.
  • 1993, Byzantine History. II. 610-867. Second edition with updated bibliographical

references. Translated by Timothy Cullen. Amsterdam.

• Hakkarainen, Jarmo
  • 1986, Bysantin kulttuuriperintöä tavoittamassa. OKJ. Pieksämäki.
  • 1994, Ajaton Bysantti. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 11. Joensuu.
  • 2011, Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon parikatoa. Kirjoituksia bysanttilaisesta maailmasta ja nykyajan länsimaisen kulttuurin rappiosta. Joensuu
• Hussey, Joan, M.,1986, The Orthodox Church in the Byzantine Empire. Oxford: Clarendon Press. Oxford.
• Ostrogorsky, George, 1969, History of the Byzantine State. Translated from German by Joan Hussey. Revised Edition. New Brunswick.
• Vasiliev, A. A., 1984, History of the Byzantine Empire. Volume II. Madison. Wisconsin.