Ekumeenisten kirkolliskokousten erehtymättömyys on Kirkon erehtymättömyyttä (opetuspuhe)

Ekumeeniset kirkolliskokoukset (325-787) määrittelivät Kirkon kolminaisuusoppiin ja kristologiaan liittyviä määritelmiä, mutta ne määräsivät myös kanoneja ja kurinpidollisia säädöksiä. Niihin rakentui kirkkojärjestys. Ekumeenisten kirkolliskokousten kokoontumisen tarkoituksena oli pitää arvossa Kirkon apostolinen ja katolinen uskonperintö, joka oli kerran jätetty velvoittavaksi kaikille kristityille.

Ekumeenisten kirkolliskokousten isät vastustivat harhaoppisten röyhkeyttä

Ekumeeniset synodit ja kanonit olivat enemmän kuin vain tekstikokoelma ja yhteen koottu sääntöluettelo. Kukin ekumeeninen kirkolliskokous vahvisti profeetallisesti Kirkon äänen yksilön harhauttavia mielipiteitä ja erehdyksiä vastaan. Harhaopettajien mielipiteet ja erehdykset uhkasivat apostolisen uskon hyväksymistä ja eteenpäin siirtämistä. Ekumeenisten kirkolliskokousten isät vastustivat harhaoppisten röyhkeyttä, tuhoavaa individualismia ja itsekeskeisyyttä.

Kirkon elämän kasvu ja kirkolliskokousten välttämättömyys yhdistyi kumousten, ristiriitojen ja kriisien aikaan ja paikkaan. Kirkko on elävä ja hengellinen organismi, joka kohtaa ajoittain tärkeitä sisäisiä kriisejä. Koska Pyhä Henki ohjaa Kirkkoa, se synnyttää pyhiä isiä ja uskollisia palvelijoita, jotka osoittavat miten kriisit voitetaan. Näin tapahtui pyhien ekumeenisten synodien aikana.

Konstantinopolin patriarkka Nikeforoksen (k. 828) mukaan ekumeenisten synodien tehtävä Kirkon dogmaattisen opetuksen määrittelijänä ja muodostajana on yhtä tärkeä kuin pyhien isien. Kirkon dogma yhdistyy isiin, jotka muotoilivat ekumeenisten synodien viralliset päätökset. Patriarkka ilmaisi asian:

Minä hyväksyn ja kunnioitan seitsemän pyhää ekumeenista synodia ja pyhiä pelastavia dogmeja, joita ovat muotoilleet ja saarnanneet kunnianarvoiset isämme. Pyhä Henki on asettanut heidät erityisenä aikana paimentamaan ja hallitsemaan Kirkkoaan.

Bysantin keisari kutsui koolle ekumeenisen kirkolliskokouksen ja siihen osallistui vaihteleva määrä piispoja. Myös kokouksissa säädettyjen kanonien määrä vaihteli paljon. Vaikka pyhät kanonit esitetään juridisessa ja teknisessä muodossa, ne perustuvat aina Kirkon teologiaan ja niiden tehtävä on pastoraalinen. Pyhät kanonit ohjaavat ihmisiä ja maailmaa pelastukseen ja ne tulee ymmärtää aina tätä kautta. Jokaisessa kanonissa tuodaan esille jokin pastoraalinen ongelma, johon kanoni vastaa. Pyhien isien kanonit heijastavat erityisesti pastoraalista henkeä.

Ekumeenisten kirkolliskokousten erehtymättömyys on Kirkon erehtymättömyyttä

Bysantin kanonista oikeutta ei pidä sekoittaa maalliseen oikeuteen. Kanonit osoittavat uskoville kristillisen elämän käyttäytymismallin. Kanonit tulee ymmärtää Kirkon pastoraalisina ohjeina. Pyhät kanonit ovat uskovia pelastukseen johtavia ortodoksisen hengellisyyden hedelmiä. Toisin kuin maallisen oikeuden rikkomisen seuraamukset, kanonisessa oikeudessa seuraamukset ovat luonteeltaan sääntöjen rikkojan hengelliseen parantumiseen tähtääviä. Kanoninen oikeus ilmaisee Kirkon pastoraalista ja terapeuttista tehtävää.

Pyhä Traditio ei tarkoita ekumeenisten kirkolliskokousten opetuksissa pelkästään tiettyjen kirkollisten tapojen siirtämisenä sukupolvelta toiselle, vaan maailmanlaajuisen Kirkon perusperiaatteiden jatkuvuuden säilyttämistä ja siirtämistä eteenpäin uskon opettamisessa ja kirkkohallinnossa.

Kirkon sisällä pyhät synodit nähtiin kristillisen uskon ja pastoraalisen palvelutehtävän julistajina. Kirkko ei voi elää orgaanisena ruumiina ilman kurinpidollisia sääntöjä ja uskoa koskevia opillisia määritelmiä. Järjestys on olennainen ja väistämätön osa Kirkon elävää olemassaoloa. Kirkon elämän kehittyminen edellyttää sen uskontotuuksien selvittämistä. Ekumeeniset kirkolliskokoukset palvelivat näitä tarpeita. Ulkoinen järjestys ja uskon yhdenmukaisuus ovat olennaisia ehtoja Kirkon ykseydelle.

Ekumeenisten synodien tehtävänä oli tehdä dogma selkeämmäksi ja estää kristillisen uskon ja elämän väärintulkinnat ja suojella siten oikeaa oppia.

Pyhien ekumeenisten kirkolliskokousten erehtymättömyys on Kirkon erehtymättömyyttä. Kirkko ei voi koskaan olla uskoton Kristuksen antamalle lähetyskäskylle. Kirkko ei ole vain uskovien yhteisö, vaan myös Kristuksen mystinen Ruumis. Bysantin hengellisyyden luovana valtavirtana on kehotus ihmisen täydellisyyteen ja pyhyyteen. Siksi ekumeenisten kirkolliskokousten kehotus elämän pyhyyteen on luonteeltaan eskatologinen.

Bysanttilainen kirkkonäkemys rakentuu kirkolliskokouksiin. Kirkko on itse asiassa pohjimmiltaan kirkolliskokous sanan ekklesia kirjaimellisessa merkityksessä. Kirkko on Kristuksen Ruumiina Jumalan ja ihminen välinen yhteys. Kirkko ilmaisee synodaalisuudessaan luonteensa jumal-inhimillisenä yhteytenä Kristuksessa. Siksi mikä tahansa kirkollinen käytäntö, joka ei kasva Kirkon kirkolliskokouksellisuudesta merkitsee erottautumista ortodoksisesta ekklesiologiasta.

Bysanttilaiset teologit käsittivät Eukaristian pelastusopillisen mysteerion keskipisteeksi eivätkä Rooman kirkon tavoin pelkästään leivän ja viini muuttumiseksi. Bysantin liturginen järjestys ja kanoninen laki suojelivat Eukaristian yhdistävää ja katolista luonnetta. Kaikkien tulee olla yhdessä saman alttarin ääressä, saman piispan ympärillä samanaikaisesti, koska on vain yksi Kristus, yksi Kirkko ja yksi Pyhä Eukaristia. Käsitys, jonka mukaan Pyhä Eukaristia on Mysteerio, joka yhdistää koko Kirkon, säilyi vahvana Bysantin kirkossa ja esti moninaisten erityisiä tarpeita palvelevien latinalaiseen kristillisyyteen pesiytyneiden messujen ja ilman laulua ja suitsutusta toimitettavien ”riisuttujen” jumalanpalvelusten syntymisen. Bysantissa eukaristinen liturgia säilyi juhlana, johon otti osaa koko Kirkko.

Piispa on opettaja ja paimen

Piispa on bysanttilaisessa perinteessä kutsuttu ennen kaikkea elämään Kristuksen ikonina Pyhän Eukaristian mysteeriossa. Piispan viran merkitys ja alkuperä yhdistyy paikalliseen yhteisöön. Piispa ei ole apostoli, vaan paimen, joka on saanut apostoleilta erityisen karisman johtaa kirkollista yhteisöä. Hänen olennainen tehtävänsä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Piispa ei harjoita arvovaltaansa Kirkon yläpuolella, vaan Kirkossa. Piispa on opettaja ja paimen.

Hengellisenä isänä piispalla tulee olla hengellisen arviointikyvyn lahja. Jotta hän ei eksyttäisi laumansa jäseniä suoralta tieltä harhaan, hänen on oltava hyvä ohjaaja ja opettaja. Piispalla tulee olla pastoraalinen kyky erottaa hengellinen isyys omista henkilökohtaisista haluistaan ja toiveistaan. Hänen ei tule sotkea piispana toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään. Sama pätee myös hänen tehtäväänsä johtaa hiippakunnan hallintoa.

Piispan erikoistehtävänä on olla oman paikalliskirkkonsa paimen ja kantaa vastuuta kaikkien paikalliskirkkojen universaalisesta yhteydestä. Sitä on piispallisen synodaalisuuden teologinen merkitys, ja se on olemuksellisesti välttämätön elementti uutta piispaa vihittäessä. Piispan viran kirkolliskokouksellisuus todistaa apostolisesta totuudesta ja merkitsee autenttista arvovaltaa Kirkon opillisissa ja kanonisissa asioissa.

Valitettavasti piispan tehtävän historiallinen kehitys johti siihen, että piispat menettivät osan heille kuuluneesta välittömästä yhteydestä Kirkon elämän sakramentaaliseen puoleen. Piispat delegoivat 300-luvulta lähtien Pyhän Eukaristian toimittamisen pysyvästi presbyteereille ja toisaalta piispan virasta tuli laajempien hallinnollisten rakenteiden (maakuntien, patriarkaattien) osa. Kuitenkin keskeisiä teologisia ja kirkko-opillisia säännöksiä korostettiin edelleen ja säädettiin uudestaan silloin, kun niitä vastaan hyökättiin. Ne säilyivät sen kirkollisen normiston olennaisena osana, joka bysanttilaisille merkitsi katolisen kirkon perinteen rikkautta.

Kirkolliskokousten arvovalta perustuu kirkko-opillisiin näkökohtiin. Ekumeeninen kirkolliskokous ei ole jokin itsenäinen, autonominen kirkkoruumiin lisäke. Se ei ole satunnaisten historian tapahtumien tuote, jonka arvovalta määritellään jälkikäteen. Ekumeeninen kirkolliskokous kuuluu apostolisen ja katolisen Kirkon olemukseen. Kirkko Kristuksen Ruumiina on elävä organismi. Kirkolla on kutsumus kehittyä ja kohdata erilaiset vaikeudet.

Ortodoksisen kirkon korkein arvovallan väline on Ekumeeninen Synodi, kun taas Rooman kirkossa se on paavillinen instituutio. Ortodoksinen kirkko muodostaa tänäkin päivänä hengellisen ja institutionaalisen ykseyden, vaikka se onkin jakautunut paikallisiin autokefaalisiin kirkkoihin. Kaikilla autokefaalisilla kirkoilla on sama usko, sakramentaalinen elämä, samat kirkkohallinnon perusperiaatteet. Autokefaaliset ortodoksiset paikalliskirkot tunnustavat Ekumeeniset kirkolliskokoukset Kirkon korkeimmaksi lakiasäätäväksi, hallinnolliseksi ja lainomaiseksi totuuden välineeksi.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2007, Hesycia and Theology. The Context for Man’s healing in the Orthodox Church. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Meyendorff, John
  • 1966, Orthodoxy and Catholicity. New York.
  • 1983, Byzantine Theology. Historical Trends & Doctrinal Themes. New York.
• Patsavos, Lewis, J.
  • 1995, Primacy and Conciliarity: Studies in the Primacy of the See of Constantinople and the Synodal Structure of the Orthodox Church. Brookline.
  • 2003, Spiritual Dimensions of the Holy Canons. Brookline.
• Rodopoulos, Panteleimon, prof. Dr., 2007, An Overview of Orthodox Canon Law. Translated from the Greek original by W.J. Lillie. Rollinsford.
• Viscuso, Patrick, 2007, Orthodox Case Law. A Casebook for Study. Berkeley.