Epäterve uskonnollisuus – 5. osa

Riippuvaisuus ja hyväksikäyttö

Jos meitä kohdellaan mielestämme kohtuuttomalla tavalla, niin meillä on oikeus kysyä, että miksi näin tapahtuu.
(kuva © veli Martinus, Valamon luostari)

Uskonnollinen yhteisö on monesti turvapaikka sellaisille ihmisille, jotka tarvitsevat huomiota ja apua toisilta ihmisiltä. Tämä on luonnollisesti yhteisöllisyyden suurimpia etuja. Ihmisten huonoa itsetuntoa ja riippuvaisuutta yhteisöstä voidaan myös ryhtyä käyttämään hyväksi, jolloin tällaiselta ihmiseltä vaaditaan kohtuuttomia suorituksia ja panostusta yhteisen edun nimissä.

Itsensä uuvuttaminen henkisesti ja ruumiillisesti

Uskonnon tulisi aina antaa ihmiselle riittävästi kaikkea, jotta hän jaksaisi elämässään eteenpäin. Suhde yhteisössä voi kuitenkin muuttua yksipuoliseksi. Silloin ihminen uuvuttaa itsensä niin henkisesti kuin ruumiillisesti yhteisön etujen nimissä. Hän ei tee itsenäisiä päätöksiä, vaan antaa kaiken päätäntävallan omasta elämästään jollekin toiselle. Tällöin kysymys ei ole enää terveestä kristillisestä kiltteydestä tai uhrautuvaisuudesta.

Kristus ei ole missään vaiheessa sanonut, että hyvän ihmisen tulisi ryhtyä ”ovimatoksi”, johon kaikki voivat pyyhkiä jalkansa. Eihän Kristus itsekään ottanut kaikkea vastaan ääneti. Ylipapin palatsissa vartija löi Jeesusta kasvoille, jolloin Jeesus kysyi:

”Jos puhuin väärin, osoita, mikä puheessani oli sopimatonta. Jos taas puhuin oikein, miksi lyöt minua?” (Joh.18:23)

Jos meitä kohdellaan mielestämme kohtuuttomalla tavalla, niin meillä on oikeus kysyä, että miksi näin tapahtuu. Kaikkeen ei tarvitse aina suostua, vaikka toiminta tapahtuisikin kristittyjen yhteisössä. Ihmisellä on oikeus näyttää erilaisia tunteitaan uskonnollisessa yhteisössä ja joissakin tilanteissa kielteiset tunteet ja sanan ”ei” sanominen ovat enemmän kuin tarpeellisia. Tunteiden hautaaminen ja myöntyväisyys kaikkeen eivät voi tehdä ihmisestä hyvää. Monissa tapauksissa se voi johdattaa myös kaksoiselämään, jolloin ihminen viettää yhteisön ulkopuolella täysin päinvastaista elämää, mitä yhteisön sisällä. Terve uskonnollisuus perustuu siihen, että ihminen voi olla kaikkialla oma itsensä.

Hyvä vai paha paimen?

Sielunpaimen tai muu hengellinen ohjaaja on monelle suuri esikuva ja auktoriteetti, jonka toimia ei kyseenalaisteta. Tämä ei siis koske pelkästään sielunpaimenia, vaan esimerkiksi myös kanttorit tai nuorisotyöntekijät ovat omassa piirissään suuria esikuvia. Kaikki meneekin hyvin, jos työntekijät osaavat toimia vastuuntuntoisesti. Tätä asemaa on myös helppo käyttää väärällä tavalla hyväksi, jolloin omaa täydellisyyttä ja erehtymättömyyttä ryhdytään korostamaan tarpeettomasti.

Tällainen epäterveellinen oman arvon korostaminen ja aseman väärinkäyttäminen voi alkaa muotoutua vuosien varrella ikään kuin palkkiona raskaasta työstä tai sitten kysymys voi olla suoranaisesta luonnehäiriöstä. Kummassakaan tapauksessa henkilö ei usein kykene itse edes tiedostamaan, että hän tekisi jotain väärällä tavalla. Uskonnolliset yhteisöt ovat hierarkkisia ja esimiesasemassa olevien sanomisia ja tekoja ei yleensä kyseenalaisteta. On ajateltu, että hengellistä työtä tekevän toiminnan kritisointi olisi sama asia, kuin uskon tai sen opin kyseenalaistaminen. Tämä ajattelu on kuitenkin virheellinen, sillä hengellisen työn tekijä voi ajautua toimimaan väärällä tavalla riippumatta siitä, missä yhteisössä ja asemassa hän toimii. Tähän epäkohtaan pitäisi kuitenkin pystyä puuttumaan.

Raimo Mäkelä on kirjassaan ”Naamiona terve mieli” tutkinut luonnehäiriötä ja maininnut sen yhteydestä hengellisiin yhteisöihin seuraavasti:

”Juuri hengellisen yhteisön ihanteet kuitenkin antavat erinomaisia mahdollisuuksia myös luonnehäiriöisille. Koska kaikki ovat kilttejä ja kunnioittavat auktoriteettia, kukaan ei uskalla kyseenalaistaa kenenkään toisen eikä varsinkaan johtavassa asemassa olevan kiltteyttä eikä kunnioitettavuutta eikä arvovaltaa. Kun joku ei kuitenkaan olekaan sellainen vaan käyttäytyy suorastaan kauheasti, asiaa hämmästellään salaa, ei uskota omia silmiä eikä korvia, etsitään vikaa omasta itsestä, ei puhuta koetuista ongelmista, vaan ne salataan ja kärsitään – ja annetaan muidenkin kärsiä”. (Mäkelä 2007, 87-88.)

Seksuaalinen hyväksikäyttö

Aika ajoin kuulee uutisointeja myös siitä, että uskonnollisissa piireissä tapahtuu seksuaalisia hyväksikäyttötapauksia. Meidän on mahdotonta tässä tapauksessa ryhtyä selvittämään sitä, että minkälaiset psyykkiset traumat, vääristymät tai muut seikat ajavat ihmisen tällaiseen toimintaan. Ennalta ehkäisevää voisi olla esimerkiksi se, että kirkolliseen työhön pyrkiviltä edellytettäisiin psykologisia testejä, jolloin heidän soveltuvuudesta saataisiin parempia viitteitä. Lisäksi työntekijöillä tulisi olla hyvä tuki- ja ohjausverkosto, joka osaltaan pystyisi pitämään heidät oikealla tiellä.

Yleisellä tasolla minkäänlaisten väärinkäytösten esilletuomista ei saisi epäröidä, sillä vaikeneminen on sama kuin asian hiljainen hyväksyminen ja samalla se luo pohjan sille, että oman aseman väärinkäyttäjä rohkaistuu tekemään samoja asioita uudestaan ja jopa yhä julkeammalla tavalla. Totta kai epäkohtien esilletuominen tuo huonoa julkisuutta koko yhteisölle, mutta kumpi on tärkeämpää? Hyvä julkisuuskuva vai se, että sisältä tulehtunutta yhteisöä ryhdytään korjaamaan? Jos epäkohtiin pystytään puuttumaan ajoissa, niin niitä ei myöskään vastaisuudessa pääse edes syntymään niin helposti. Edellä mainitut asiat ovat erittäin arkoja ja niiden käsitteleminen ei ole milloinkaan helppoa. Yleisen asenteen tulisi kuitenkin muuttua siihen suuntaan, että hyvää julkisuuskuvaa ei pyritä säilyttämään ihmisarvon kustannuksella.

Isä Andrei Verikov

Kirjallisuutta

"The Human Face of Church: A Social Psychology and Pastoral Theology Resource for Pioneer and Traditional Ministry" by Sara Savage and Eolene Boyd-Macmillan, published 08 November 2007 By Canterbury Press
”Naamiona terve mieli – Kuinka kohtaan luonnehäiriöisen?” Raimo Mäkelä, 2007 (Yhdeksäs, laajennettu painos), Perussanoma Oy.

Tämä on 5. osa otsikossa mainittuun asiaan: 'Epäterve uskonnollisuus'.

Katso myös