Ihmiselämän päämäärä on hengellinen parantuminen (opetuspuhe)

Bysantin keisarikunnan (330-1453) historia on merkittävä osa Euroopan historiaa. Keisarikunnassa idän ja lännen kulttuurit kohtasivat, joten valtakunta toimi siltana keskenään erilaisten kulttuurien välillä.

Länsieurooppalaisessa ajattelussa Bysanttia on yleisesti lähestytty kielteisesti. Sanalla bysanttilainen on viitattu monenkirjaviin poliittisiin juonitteluihin, korruptioon, yhteiskunnalliseen ja poliittiseen heikkouteen ja uskonnolliseen kiihkomielisyyteen.

Viime aikoihin saakka lukuisat Bysantin historiaa käsittelevät läntiset teokset ovat leimanneet keisarikunnan vääristävästi yhteiskunnallisesti ja kulttuurisesti pysähtyneeksi valtioksi.

Bysantin ortodoksinen kristillisyys edustaa keskiajan rikasta hengellistä kulttuuria. Bysanttilainen ikoni, fresko tai mosaiikki todistaa ortodoksisen kirkon terapeuttisesta käytännöstä. Bysanttilaisen yksiäänisen liturgisen musiikin ihanteet yhdistyvät ortodoksisen askeesin ihanteisiin. Sen keskeisenä tehtävänä on syventää ihmisen hengellistä elämää ja keskittää rukoilijan huomio rukoukseen ja siirtää hänen ajatuksensa pois maailmallisista asioista.

Bysanttilaisen kirkkomusiikin päämäärä on saada ihmisessä aikaan katumusta ja ylistystä, ei romanttista tunteilua. Musiikilla on Kirkossa sama päämäärä kuin ortodoksisella teologialla: askeesi.

Musiikkia samoin kuin yleensä taidetta on kahdenlaista: kirkollista ja maailmallista. Maailmallinen musiikki ilmaisee ihmisen lihallisia tunteita ja mielihaluja.

Bysanttilaisessa kirkkomusiikki ilmaisee ihmisen hengellisen elämän kasvua ja kehittymistä.

Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi Kirkko

Yksi Jumala, yksi keisarikunta ja yksi kirkko – siinä olivat Bysantin keisarikunnan poliittisen ajattelun kulmakivet. Bysantin yhteiskunnan ihanne oli universaalinen kristillinen yhteisö, jota keisari hallitsi ja jota ortodoksinen kirkko johti hengellisesti. Tässä ihanteessa yhdistyivät keisarikunnan ja kristillisen kirkon universalismi yhdeksi yhteiskuntapoliittiseksi ohjelmaksi.

Bysantin keisarikunta tarjoaa monipuolisen esimerkin kirkollisuuden ja kansallisuuden luovasta suhteesta. Ortodoksisuus ja kansallisuusajattelu yhdistyivät läheisesti Bysantin keisarikunnassa yli tuhannen vuoden ajan.

Kun Bysantin valtio oli voimissaan, se auttoi ortodoksista kirkkoa, ja kun valtio oli heikko, ortodoksinen kirkko auttoi sitä. Kansallisista ja rodullisista eroista huolimatta Bysantin keisarikunnassa toimi kahden universaalisen kristillisen maailman, ortodoksisen kirkon ja keisarin, merkittävä yhteistyö.

Kirkko ja maalliset laitokset koettiin Bysantissa maailmanjärjestyksen peileinä, Jumalan luomana kosmisena järjestyksenä. Keisarilliset seremoniat nähtiin taivaallisen sopusoinnun ja järjestyksen ilmauksina. Tämä järjestys teki keisarin vallasta juhlavan, hyväksytyn ja alamaisten ihaileman asian.

Keisarin asema oli bysanttilaisessa yhteiskunnassa voimakas. Häntä ympäröi teokraattisen loiston sädekehä. Hovirituaalit olivat rikkaat ja yksityiskohtaiset. Niissä kuvastui uskonnollinen seremoniallisuus. Kuitenkin Bysantin keisari oli vain maallikko. Hänellä oli huomattava asema kirkossa, mutta se oli maallikon asema. Keisarit eivät kuuluneet tavanomaiseen kirkolliseen hierarkiaan.

Bysantin kirkko oli usein tarpeeksi voimakas vastustaakseen keisarin painostusta. Ortodoksinen kirkko ei tunnustanut keisarin ehdotonta valtaa Kirkon uskon ja elämän suhteen. Sellaista valtaa Kirkko ei tunnustanut edes ekumeeniselle patriarkalle, koska se olisi merkinnyt luopumista ortodoksian olemuksesta.

Bysantin keisarit epäonnistuivat yrityksissään pakottaa kirkko myönnytyksiin areiolaisten, monofysiittien ja ikonoklastien kanssa. Bysantin ortodoksinen kirkko onnistui myöhemmin torjumaan myös keisareiden hämärät pyrkimykset alistaa ortodoksit Rooman paavin alaisuuteen.

On hyvä muistaa, että Venäjän ortodoksisen kirkon alistaminen tsaarin vallan alle Pietari Suuren (k. 1725) aikana ei edustanut bysanttilaista ortodoksista kirkkonäkemystä, vaan luterilaista kesaropapismia!

Bysanttilaisessa yhteiskunnassa vallitsi ristiriitaisuus. Keisarikunnassa osoitettiin filantropiaa, mutta siellä oli myös paljon vastenmielisyyttä ja kylmyyttä köyhiä kohtaan. Keisarikunnassa oli ylenmääräistä vaurautta keskittynyt harvojen käsiin, ja toisaalta valtakunnassa oli runsaasti vähäosaisia ja unohdettuja.

Kirkko vaikutti Bysantissa sosiaalisena omanatuntona

Bysantin kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä pelastuksen evankeliumin ulkoiseen julistamiseen. Bysanttilaisen filantropian teologinen perusta vakiintui jo 300-luvulla. Bysanttilainen ihmisrakkaus jatkoi klassisen Kreikan kulttuuria, mutta antoi sille kristillisen terapeuttisen merkityksen. Bysanttilainen ortodoksisuus laajensi ja rikastutti rakkauden ja lähimmäisestä huolehtimisen ihannetta. Ortodoksisen kirkon uskolliset jäsenet rukoilivat ja harjoittivat käytännön diakoniaa koko kosmoksen eheyttämiseksi ja sosiaalisen hyvinvoinnin rakentamiseksi yhteiskunnassa.

Kirkko vaikutti bysanttilaisessa yhteiskunnassa sosiaalisena omanatuntona. Ortodoksit ruokkivat nälkäisiä, osoittivat vieraanvaraisuutta muukalaisille, vaatettivat alastomia, huolehtivat sairaista ja elämässä epäonnistuneista sekä antoivat turvan orvoille, leskille ja vanhuksille.

Bysanttilaisessa perinteessä piispan keskeinen tehtävä oli levittää Kirkon oppia ja elämännäkemystä keisarikunnan rajojen sisällä ja niiden ulkopuolella. Piispan velvollisuuksiin kuului huolehtia myös armeliaisuuden teoista: leskistä, orvoista, vangeista, matkalla olevista ja köyhistä. Lisäksi piispan tehtäviin sisältyi myös vastuu papistosta ja sen hengellisestä ja aineellisesta hyvinvoinnista.

Piispan vastuualueeseen lukeutui myös huolehtiminen kirkon taloudesta ja rahavaroista. Piispoja sokaisi kuitenkin usein ahneus. He saattoivat käyttää hiippakunnan varoja omiin tarkoituksiinsa ja sukunsa tukemiseen. Tällaisten väärinkäytösten vuoksi Bysantin keisari Justinianos Suuri (k. 565) määräsi, ettei piispaksi saanut valita miehiä, joilla oli lapsia.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kiinnitti perustellusti huomiota siihen, että piispojen tuli olla uskoville pyhän elämän esikuvia. Hän edellyttikin piispakandidaattien yksityiskohtaista tutkimista ennen piispaksi nimittämistä ja vihkimistä.

Bysanttilaisen käsityksen mukaan piispan olennainen tehtävä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Piispa ei harjoita arvovaltaan Kirkon yläpuolella, vaan Kirkossa. Bysantissa piispoja kutsuttiin aikanaan hengellisiksi eli pyhiksi isiksi. Tullakseen hengelliseksi isäksi piispan täytyi syntyä hengellisesti uudestaan ja ottaa vastaan Jumalan armo. Hänen tuli elää Kristuksen pappeuden armon mukaisesti.

Piispan kirkollisen johtajan tehtävä tarkoittaa ennen muuta pastoraalista huolenpitoa kirkossa. Piispan tehtävän hoitaminen tulee ilmetä hänen elämästään. Hänen tulee olla Kirkon pyhän tiedon ja taidon mies.

Ortodoksisen piispa on kyettävä erottamaan hengellinen isyys omista henkilökohtaisista haluistaan ja toiveistaan. Hänen ei tule sotkea hengellisenä isänä toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään. Sama pätee myös hänen tehtäväänsä johtaa piispana hiippakunnan hallintoa.

Ortodoksinen teologia perustuu elämään ja tekoihin

Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) tulkitsi askeettina Kirkon hengellistä kokemusta. Hän opetti, että ortodoksinen teologia perustuu elämään ja tekoihin. Ortodoksisessa Teologiassa on kyse Kirkon askeettisesta elämänkokemuksesta. Palamas ei pidä oikeana sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi teoissa ja elämässä.

Kun puhutaan ortodoksisesta teologisesta tietoteoriasta, viitataan sillä aina Kirkon kokemukseen ja elämäntapaan. Tieto Jumalasta ei millään tavoin rajoitu luonnolliselle, luodulle alueelle. Patristisessa perinteessä Kirkon uskon ja elämän perustana on jumaloitumisen kokemus.

Läntisessä uskonnollisessa perinteessä uskon perusteet ovat erilaiset. Läntisen teologian yksi keskeinen kriteeri on ihmisjärki. Järki on teologisen opetuksen ja uskon keskus. Latinalaisen teologian oppimestari Augustinus (k. 430) ei ottanut jumaloitumista lukuun olleenkaan. Hänellä ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Hän uskoi, että ihmisjärki saattoi oppia tuntemaan Jumalan ilman jumaloitumisen kokemusta. Augustinukseen vaikuttivat uusplatonismin teoriat.

Pyhä Gregorios Palamas opettaa, että ortodoksinen teologia perustuu tekoihin ja elämään. Siinä on kyse Kirkon askeettisesta elämänkokemuksesta. Palamas ei pidä oikeana sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi teoissa ja elämässä.

Ihmisen tulee harjoittaa sitä, mitä pyhä Gregorios kutsuu hyveeksi. Jumalallinen hyve käsittää uskon, toivon ja rakkauden, sisäisen tarkkailun ja rukouksen harjoittamisen. Palamas opettaa, että katumus on kristillisen elämän tie. Ortodoksinen psykoterapeuttinen käytäntö tarkoittaa ihmisen puhdistumista, kirkastumista ja jumaloitumista.

Ihmiselämän päämääränä on hengellinen parantuminen

Pyhän Gregorios Palamaksen yhteiskunnallisen ajattelun keskeisin huolenaihe liittyy omaisuuden oikeaan käyttöön. Kirkon opetuksen mukaan rikkailla on Jumalan palvelijoina erityisvelvollisuuksia, sillä heillä on mahdollisuus auttaa lähimmäisiään.

Pyhän Gregorioksen sosiaalinen opetus ei rajoitu pelkästään yhteiskunnallisten ongelmien arviointiin, vaan menee paljon syvemmälle. Hänen opetuksessaan on läsnä myös ihmisten sosiaalisten ongelmien eheyttäminen ja parantaminen. Rikas ja köyhä ovat Kirkon jäseniä. He molemmat tarvitsevat hengellistä eheytymistä. Himot eivät tee eroa rikkaan ja köyhän välillä, vaan kehittyvät kaikissa ihmisissä, jos niitä ei ajeta pois askeesissa.

Pyhien Isien Traditio opettaa ihmisen parantumisesta. Latinalaisessa kirkossa puhutaan sen sijaan Jumalan oikeudenmukaisuuden sovittamisesta. Augustinus (k. 430) opetti, että koska koko ihmissuku jakaa Aadamin syyllisyyden, ihmisen kuolema kasvaa Jumalan tahdosta ja oikeudenmukaisuudesta.

Augustinus kehitteli teologisen metodin, joka kielsi teosiksen, jumaloitumisen eli jumalallis-inhimillisen yhteyden. Näin tekemällä hän loi pohjaa myöhemmälle latinalaiselle skolastiselle teologialle, jossa korostui armo pelastuksessa luotuna ja rationaalisena. Lännen keskiajan kulttuurin keskeinen piirre oli hillitön rationalismi. Keskiajan latinalainen teologinen järjestelmä vieraantui kristillisen ajattelun eskatologisesta lähteestä. Sen sijalle skolastinen teologia toi maallistumisen.

Kreikkalaiset 300-luvun isät uskoivat, että ihmisyyden rappion ja kuoleman syklin aloitti syntiinlankeemus. Kreikkalaiset isät eivät Augustinuksen tavoin uskoneet, että ihmisen syntiinlankeemuksen jälkeinen tila poistaisi ihmisen mahdollisuuden osallistua pelastukseen.

Bysanttilaisen teologian mukaan Jumala ei tuomitse ihmistä, vaan ihminen itse tuomitsee itsensä, koska hän ei halua ottaa vastaan Jumalan Rakkautta. Bysanttilaisen perinteen mukaan synti ei tarkoita lain rikkomista, vaan ihmisen erottautumista Jumalasta. Synti merkitsee mielen lankeemusta, pimenemistä, vankeutta ja kuolemista. Synneistä vapautuminen tarkoittaa ennen kaikkea mielen kirkastumista, sen vapautumista himoista eli mielen kirkastumista Jumalan armon avulla.

Ihmiselämän päämääränä on hengellinen parantuminen. Ortodoksisessa perinteessä Teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Ne ovat erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan askeettista ja terapeuttista. Sen avainkäsitteitä ovat empatia, filantropia, hyväsydämisyys ja ihmisyys.

Pyhien Isien Teologian päämäärä ei ole johtaa läntisen teologian tavoin Jumalan rationaaliseen ymmärtämiseen tai Hänen ilmaisemiseensa. Jumalasta ilmaistavilla käsityksillä ja sanoilla on Pyhien Isien opetuksissa vain yksi tarkoitus, ihmisen parantuminen.

Kun ihmisen mieli ei ole valistunut, se ei toimi Jumalan mukaisesti, eikä ihminen harjoita Hänen jatkuvaa muistamistaan. Ihminen on sairas ja tarvitsee Kirkon psykoterapeuttista hoitoa. Siksi ortodoksisessa perinteessä ihmistä ei lähestytäkään filosofisen etiikan näkökulmasta vaan sielultaan sairaana syntisenä.

Monet uskovat Jumalaan, mutta eivät tunne Häntä kokemuksesta. Monet käyvät kirkossa, mutta harvat parantuvat sielun sairauksista. Monia kutsutaan kristityiksi, mutta harva heistä on hengellisesti terve. Ihminen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen.

Bysanttilaisen teologian opetus sitoutuu ihmisen askeettiseen kohtaamiseen

Ortodoksisen kirkon terapeuttisen metodin päämäärä ei ole yksinkertaisesti tehdä ihmisestä moraalisesti ja sosiaalisesti tasapainoista olentoa, vaan luoda uudelleen hänen suhteensa Jumalaan ja lähimmäisiin. Tämä kasvaa kilvoittelijan sielun haavojen parantumisesta ja himojen hoitamisesta Kirkon pyhissä mysteerioissa ja askeettisessa käytännössä. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan ihminen saavuttaa hengellisen parantumisen sakramentaalisessa ja hesykastisessa elämässä. Ortodoksinen elämä ja teologia toteudu ilman niitä.

Ortodoksinen psykoterapia ei viittaa nykyajan maallisen psykoterapian koulukuntiin. Niitä ei edes mainita. Ortodoksisessa psykoterapiassa tulee esiin Bysantin kirkon hesykastisen parantumisen traditio. Parantumisen metodi tarkoittaa sielun ja ruumiin voimien kirkastumista ja yhdistymistä Jumalan kanssa. Tämä toteutuu nöyryydessä, joka on ihmisen rakkauden vapaata toimintaa Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan.

Bysantin kirkon terapeuttinen teologia on parantavaa ja palvelevaa. Se on palvelemista eikä valtaa. Bysanttilainen teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista uskon salaisuudesta. Se opettaa Kirkon hengellisestä terveydestä. Bysanttilainen teologia johtaa Kirkon uskollisen kilvoittelijan hengelliseen parantumiseen.

Bysanttilainen luostarihengellisyys ilmaisee näkyvästi sen, mitä kristityn elämän tulisi olla. Se ilmaisee ortodoksisen ihmiskäsityksen ja elämäntavan. Luostarielämä rakentuu Kirkon syvälle askeettiselle kokemukselle. Bysanttilaisen luostarikilvoituksen lähteenä on Jumalan janoaminen, joka ohjaa kilvoittelijan luopumaan kaikista muista asioista.

Kristuksen opetus kristillisestä elämästä näyttäytyy luostarielämänä. Autuuden lauseet (Matt. 5:3-12) osoittavat selkeästi, että kristillinen elämä on nimenomaan luostarielämää. Autuuden lauseiden aluksi viitataan hengellisesti köyhiin eli ihmisiin, jotka ovat tietoisia synneistään ja himoistaan. Autuuden lauseissa on nähtävissä koko kristillinen elämä. Siihen perustuu myös luostarielämän tie.

Luostarielämä on evankeliumin mukaista elämää. Se merkitsee kilvoittelijan pyrkimystä sydämen puhtauteen ja mielen valistumiseen. Luostarielämä kasvaa Jumalan luomattomista energioista ja kilvoittelijan yhteistyötä niiden kanssa.

Pyhien Isien opetuksen mukaan todellinen kirkollinen elämä merkitsee sielussa vaikuttavaa jumalallista valkeutta, joka syntyy Jumalan tahdon mukaisesta murheesta. Vastaavasti sielun todellinen kuolema on maailman murheen täyttämä katala pimeys. Synti merkitsee sielun pimeyttä, joka saa alkunsa ihmisen mielijohteista, sanoista ja ajatuksista. Jumalan mielen mukainen murhe saa puolestaan kilvoittelijan sielussa aikaan mielenmuutoksen, joka koituu askeetin pelastukseksi.

Bysanttilaisen teologian askeettinen opetus sitoutuu ihmisen terapeuttiseen kohtaamiseen. Jumaloituminen perustuu Kristuksen lihaksitulemiseen, joka poistaa ihmisen syntiinlankeemuksen seuraukset. Parantuminen edellyttää kilvoittelijalta langenneen tahdon kieltämistä, himoista luopumista, hengellistä murhetta ja hyveiden vastaanottamista. Jotta tämä kaikki toteutuisi, maanpäällinen elämä on annettu ortodoksikristitylle askeesia varten.

Ortodoksinen teologia on terapeuttista tiedettä

Modernit ortodoksit kieltävät usein elämässään Kirkon terapeuttisen teologian ihanteen. He eivät näe ortodoksista elämäntapaa sielun ja ruumiin sairaudesta parantumisena. He eivät lähesty ortodoksiaa terapeuttisena hoitomenetelmänä, vaikka asia Kirkon liturgisissa rukouksissa onkin esillä. Kuitenkin nimenomaan ortodoksisessa perinteessä Kristukseen viitataan Hengellisenä Lääkärinä. Sellaisia viittauksia ei löydy roomalaiskatolisesta tai protestanttisesta uskonnollisuudesta.

Ortodoksinen kirkko on käynyt jo bysanttilaiselta kaudelta lähtien olosuhteiden pakosta dialogia paavin kirkon kanssa. Riidan sovittelemisesta tuli pakko sen jälkeen, kun Bysantin keisarikunta romahti poliittisesti ja taloudellisesti kasvavan ottomaaniuhan takia.

Sopua ei kuitenkaan saatu aikaan Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274 eikä Ferrra-Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439. Molemmissa kirkolliskokouksissa silloinen Bysantin keisari (Mikael VIII ja Johannes VIII) taipui latinalaisen kirkon vaatimuksille saadakseen paavilta sotilaallista ja taloudellista hyötyä. Suurin osa ortodoksisesta papistosta ja keisarikunnan väestöstä kuitenkin vastusti määrätietoisesti myönnytyksiä loppuun saakka.

Jos ortodoksien ja latinalaisten dialogia aiotaan jatkaa tulevaisuudessa, ortodoksien on syytä perustaa välttämättömästi näkemyksensä Bysantin kirkon teologiaan, kirkko-oppiin ja kanoniseen perinteeseen. Ortodoksiset teologit eivät saa ”suotuisan” ekumenistisen dialogin nimissä kieltää teologiaansa, kirkko-oppiaan ja kanonista perinnettään. He eivät saa unohtaa, että latinalaisen kirkon opetus Rooman paavin ylivertaisesta asemasta kirkossa kieltää ja tekee tyhjäksi ekumeenisten kirkolliskokousten ja Kirkon synodaalisuuden luovuttamattoman ekklesiologisen merkityksen.

Ortodoksinen teologia on terapeuttista tiedettä, jonka päämääränä on ihmisen parantaminen sielun ja ruumiin sairauksista. Tätä parantumisen metodia ja sen mukaista elämää kutsutaan pyhän hesykasmin eli hiljaisuuden teologiaksi.

Paluu Pyhien Isien teologiseen henkeen tarkoittaa heidän mielensä löytämistä. Pyhien Isien kirkollinen mieli teki heistä Kirkon uskon ja elämän todistajia.

Meidän tulee 2000-luvun alun ortodoksikristittyinä palata Pyhiin Isiin ja löytää heissä Kirkon askeettinen kokemus kaikenkattavana kirkollisen elämän muutoksena. Pyhien Isien terapeuttinen metodi merkitsee uskovan hengellistä elämää Pyhässä Hengessä.

Pyhien Isien Terapeuttisessa Teologiassa on tarve huolehtia siitä, että luomakunnan palvominen epäjumalana lakkaisi. Kun luomisjärjestyksen mukainen tieto Jumalasta häviää, sen sijaan tulee epäjumalien valta.

Ihminen, joka tuntee Jumalan, kantaa luomakunnan eukaristisena kiitoksena Jumalalle eikä muuta sitä välineeksi hallita maailmaa epäjumalan tavoin. Muussa tapauksessa hän kumartaa langenneen maailman valheellisia voimia ja luopuu Jumalan tuntemisesta. Hän kadottaa Jumalan muistamisen ja vallitsevaksi tunkee hänen elämässään epäjumalien aiheuttama unohdus. Maailmallinen ihminen ei palvele Jumalaa eikä lähimmäistä. Sellaisen kuvitteleminenkin on silkkaa valhetta, tekopyhyyttä ja itsepetosta.

Ortodoksisen kirkon kutsumuksena on vaikuttaa maailmassa hengellisenä sairaalana Kristuksessa. Ortodoksinen kirkko ei olisi muuten Kirkko, vaan uskonto.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Hakkarainen, Jarmo, 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien terapeuttisesta teologiasta. Joensuu.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos, 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Romanides, John S., 2008, Patristic Theology. The University Lectures of Fr. John Romanides. Translated by Hieromonki Alexis (Trader). Uncut Mountain Press.