Kannanottoja kysymykseen Vanhan testamentin kaanonista Idän kirkossa

TT Hannu Pöyhönen:

9.

Kannanottoja kysymykseen Vanhan testamentin kaanonista Idän kirkossa

Käsillä oleva artikkelin viimeinen varsinainen luku on luonteeltaan lähinnä yhteenveto. Tämän vuoksi sen ymmärtäminen edellyttää koko edeltävän tutkielman lukemista. Esitys on jaettu kahteen osaan, joista toinen lähestyy teemaa ortodoksisen tradition puitteissa universaalisti, toinen puolestaan paikallisesti.

A. Panortodoksinen taso

Kuten olemme havainneet, kysymys Vanhan testamentin kaanonista on Ortodoksisen kirkon piirissä jäänyt eräässä mielessä avoimeksi aina meidän päiviimme saakka, koska mikään seitsemästä Ekumeenisesta kirkolliskokouksesta ole varta vasten käsitellyt sitä. Juuri tämän takia monet ovat toiveikkaina kiinnittäneet katseensa valmisteilla olevaan kahdeksanteen Ekumeeniseen kirkolliskokoukseen. Jotta asia kuitenkin voitaisiin ratkaista siellä tyydyttävällä ja Ekumeenisten synodien arvoa vastaavalla tavalla, se on kysymyksen keskeisyyden ja kauaskantoisuuden vuoksi valmisteltava huolellisesti. Kuvastaakseen aidosti ortodoksista mielenlaatua ratkaisu ei voi olla irrallaan Kirkon tätä koskevista kanonisista päätöksistä eikä aiemmasta elävästä käytännöstä. Seuraavassa on esitelty lyhyesti viisi joko tarjottua tai teoreettista ratkaisumallia puheena olevaan ongelmaan.

a) Trullon synodin malli

Ekumeenisten kirkolliskokousten auktoriteetin ilahduttavan vakavasti ottava Ateenan yliopiston professori Panagiotes Boumes lähtee siitä, että ratkaisun pitäisi rakentua Trullon synodin varaan, koska se on hyväksynyt joukon kirkkosääntöjä, joista kuudessa käsitellään myös Vanhan testamentin kaanonia. Tutkijan sinänsä kunnioitettava yritys kaatuu kuitenkin, kuten edellä on todettu, kahteen seikkaan: ensinnäkin siihen, että näitä kirkkosääntöjä ei vahvistettu Trullossa nimenomaan Vanhan testamentin kaanonin näkökulmasta, ja toiseksi siihen, että ne ovat tässä kysymyksessä keskenään varsin ristiriitaisia. Tämä näkökulma saa yllättävän vähän huomiota hänen tutkimuksessaan. Boumes lähtee selvästikin siitä, että Pyhän Hengen todellisuus ohjaa Ekumeenisten synodien työskentelyä aina pienimpiä yksityiskohtia myöten, mistä syystä hän uskoo voivansa rakentaa Ortodoksisen kirkon käyttöön Trullon vahvistaman kuuden heterogeenisen kirkkosäännön pohjalta aidon, harmonisen ja ohjeelliseksi kelpaavan Vanhan testamentin kaanonin. Tutkija vertailee suorastaan skolastisen pedanttisesti eri kirkkosääntöjen johdanto- ja päätösformeleita sekä niiden epiteettejä kanonisiksi katsotuille kirjoille ja päätyy tällöin outoihin ja keinotekoisiin ratkaisuihin pitäen mm. painokkaampina kanoneita, joissa Vanhan testamentin kirjoista puhutaan “jumalallisina” (esim. Athanasios Suuren 39. pääsiäiskirje) kuin niitä, joissa samoista kirjoista puhutaan “kunnioitusta ansaitsevina ja pyhinä” (esim. Pyhien apostolien 85. kanoni). Argumentointia vastaan on kuitenkin sanottava, että terminologia Kirkon varhaisvuosisatoina tässä kuten monessa muussakin asiassa vaihteli paikkakunnittain ja myös eri henkilöillä. Siksi Vanhan testamentin kaanoneita koskevien kirkkosääntöjen sisäistä painoarvoa ei voida ratkaista niissä käytetyllä terminologialla saati niiden johdanto- ja päätösformelien kielellisillä muotoilulla. Trullon malli ei siis tässäkään mielessä voi tarjoutua avuksi tässä kysymyksessä.

b) Athanasios Suuren pääsiäiskirjeen malli

Toisen ehdotuksen Vanhan testamentin kaanonia koskevan ongelman ratkaisemiseksi on tehnyt joko tahtomattaan tai diplomaattisen taitavasti tessalonikilainen Uuden testamentin eksegetiikan professori Stergios Sakkos. Tarkastellessaan Athanasios Suuren 39. pääsiäiskirjettä (367) Uuden testamentin ohjeellisten kirjojen näkökulmasta hän näet painottaa sen ylivoimaisuutta kaikkiin muihin Raamatun kaanonia käsitteleviin dokumentteihin verrattuna – tällöin luonnollisesti myös Vanhan testamentin kirjojen osalta. Lähinnä lyhyempää Vanhan testamentin kaanonia puoltavan Athanasioksen pääsiäiskirjeen erityisen painoarvon perusteluksi Sakkos esittää kolme seikkaa.

Ensinnäkin, näillä kirjeillä, joilla ilmoitettiin vuosittain koko silloiselle Kirkolle kristillisen pääsiäisen tarkka ajankohta, oli Nikean kirkolliskokouksen (325) valtuutus, mistä syystä ne olivat universaalisesti sitovia. Sakkoksen mukaan Nikean isät olivat nimenomaisesti pyytäneet, että kirjeissä käsiteltäisiin pääsiäisajankohdan lisäksi myös kulloinkin ilmaantuvia aktuelleja uskon kysymyksiä.

Toiseksi, Aleksandrian pääsiäiskirjetradition universaali kantavuus tunnustettiin koko kristikunnassa Nikeaa välittömästi seuranneina vuosisatoina, ja historiallisena ilmiönä se tunnustetaan kaikkialla tänäänkin, jopa yli tunnustuskunnallisten rajojen.

Kolmanneksi, pääsiäiskirjeet levisivät omana aikanaan laajalle ja niiden sisältö – epäilemättä myös Vanhan testamentin kaanonin suhteen – otettiin suopeasti vastaan, kuten osoittaa se, ettei protesteja ja vastaväitteitä ilmaantunut.

Sakkoksen epäsuora ehdotus perusteluineen on kiinnostava ja monessa mielessä varteenotettava, aivan erityisesti siksi, että Uuden testamentin kaanonin kohdalla Athanasioksen pääsiäiskirje käytännössä lopetti kristikunnassa keskustelun. Sitä vastaan voidaan kuitenkin esittää kaksi painokasta vasta-argumenttia.

Ensinnäkin, näkemystä Aleksandrian pääsiäiskirjeiden arvovallasta ja sitovuudesta ei voi absolutisoida, mikä käy ilmi yksinkertaisesti jo siitä, ettei Kirkko lopultakaan ole ratkaissut kysymystä Vanhan testamentin kaanonista niissä välitetyn tiedon mukaisesti.

Toiseksi, ajatus kirjeiden kaikkialla saamasta varauksettomasta vastaanotosta ei vaikuta kovin uskottavalta ainakaan Vanhan testamentin ohjeellisten kirjojen kohdalla, koska vain hetkeä myöhemmin – mitä todennäköisimmin tietoisina Athanasioksen tätä käsittelevästä pääsiäiskirjeestä – sekä Hippossa (393) että Karthagossa (397) asia ratkaistiin synodaalisesti täysin toisella tavalla. Näistä seikoista johtuen Athanasios Suuren 39. pääsiäiskirjeen korottaminen yksinoikeutettuun asemaan kaikkien muiden Vanhaa testamenttia koskevien kanonisten dokumenttien rinnalla tuntuu epäoikeutetulta, eikä se siten voi toimia ratkaisun avaimena kysymyksessä Ortodoksisen kirkon Vanhan testamentin kaanonista.

c) Johdonmukaisen suppeamman kaanonin malli

Johdonmukaisen suppeamman kaanonin mallilla tarkoitetaan tässä yhteydessä juutalaisten vahvistamaa Palestiinan kaanonia, jonka protestanttiset tunnustuskunnat ovat yleisesti omaksuneet.

Vaikka ortodoksisen tradition piirissä kukaan ei nähtävästi olekaan ehdottanut tätä sellaisenaan ratkaisuksi meidän aikanamme, sen esiinottaminen on silti perusteltua Idän kirkon lähihistorian johdosta, mutta myös siksi, että tämän päivän vilkkaat ekumeeniset yhteydet ja voimakkaasti protestanttisjohtoinen raamattututkimus saattavat luoda paineita lyhyemmän kaanonin suuntaan tai ainakin alitajuisesti muokata mielipiteitä sitä kohtaan entistä myönteisimmiksi.

Mikäli Ortodoksinen kirkko haluaa säilyttää jatkuvuuden menneisyytensä ja tämän päivän välillä, se ei voi tunnustautua palestiinalaiseen kaanoniin seuraavista syistä:

Ensinnäkin, jo Uusi testamentti siteeraa monia deuterokanonisia kirjoja selvästi arvovaltaisina ja pyhinä.

Toiseksi, valtaosalta ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kirkkoisistä arvostivat deuterokanonisia kirjoja yhtä paljon kuin protokanonisia kirjoja.

Kolmanneksi, Ortodoksisen kirkon virallisena Vanhan testamentin tekstilaitoksena sen historian alusta lähtien toiminut Septuaginta sisältää deuterokanoniset kirjat ja nimenomaan hajautettuina muitten kirjojen joukkoon eli Vanhaan testamenttiin orgaanisesti kuuluvina.

Neljänneksi, osa deuterokanonisista kirjoista on Kirkossa liturgisessa käytössä.

Viidenneksi, deuterokanoniset kirjat olivat kristikunnan yhteistä omaisuutta jakautumattoman kristikunnan aikana, sillä ne levisivät Septuagintan myötä kaikkialle.

Edellä sanotun lisäksi on vielä todettava viitaten artikkelin aiempiin analyyseihin, että jakautumattoman Kirkon aikana kristillinen Vanhan testamentin kaanon ei koskaan ollut yhtenevä juutalaisen Palestiinan kaanonin kanssa. Lyhyempää kaanonia kannattaneilla Isillä siihen sisältyivät juutalaisen kaanonin mukaisten teosten lisäksi aina Esterin ja Danielin kirjojen deuterokanoniset katkelmat sekä lisäksi lähes poikkeuksetta myös ensimmäinen Esran kirja, Barukin kirja ja Jeremian kirje. Kristikuntaan nykyisin vakiintunut tulkinta Palestiinan kaanonista näyttää olevan varsin nuorta perua ja juontanee juurensa 1300-luvun varhaishumanismiin.

d) Johdonmukaisen laajemman kaanonin malli

Johdonmukaisen laajemman kaanonin mallilla tarkoitetaan tässä aleksandrialaisen kaanonin vahvistamista Ortodoksisen kirkon Vanhan testamentin kaanoniksi Trenton konsiilin tapaan eli myöntämällä siihen kuuluville kirjoille tasavertainen asema protokanonisiin nähden. Kuten edellisessä luvussa tuli ilmi, tämä näyttäisi olevan nykyinen trendi itäisessä kristikunnassa, sillä ainakin aikamme ortodoksieksegeettien suorastaan poikkeuksellisen yksimielisen vakuutuksen mukaan useimmat ortodoksiteologeista kohtelevat tänään deuterokanonisia kirjoja samoin kuten palestiinalaiseen kaanoniin kuuluvia. Johdonmukaisen laajemman kaanonin malli tuntuu kuitenkin lähes yhtä epäjohdonmukaiselta ratkaisulta kuin juuri edellä esitelty (täysin epäjohdonmukainen) johdonmukaisen lyhyemmän kaanoninkin malli siitä yksinkertaisesta syystä, että laajemman kaanonin pysyvästi vahvasta asemasta huolimatta keskustelu Vanhan testamentin ohjeellisista kirjoista ei ole koskaan päättynyt Ortodoksisessa kirkossa. Aleksandrialaisen kaanonin monopolisointi merkitsisi käytännössä oman vuosituhantisen tradition osittaista kieltämistä – vieläpä sellaisen, jonka puolestapuhujina ovat esiintyneet monet vaikutusvaltaiset ja kunnioitetut kirkkoisät.

e) Väljän laajemman kaanonin malli

Väljällä laajemman kaanonin mallilla tarkoitetaan sitä, että Aleksandrian kaanon nykyisessä muodossaan (10 kirjaa) tunnustetaan Ortodoksisen kirkon perinteelliseksi Vanhan testamentin kaanoniksi määrittelemättä kuitenkaan täsmällisesti deuterokanonisten teosten asemaa Pyhinä Kirjoina. Ratkaisu voi tuntua profiilittomalta, mutta sillä on kaksi kiistämätöntä vahvuutta: ensinnäkin, se tekee parhaiten oikeutta Kirkon menneisyydelle tässä vaikeassa asiassa, ja, toiseksi, se on ilmeisesti samalla myös ainut ratkaisu, joka voidaan ongelmitta ottaa vastaan kaikkialla. Se heijastaisi hyvin myös yleistä ortodoksista ajattelu- ja kokemistapaa, jossa eksakteja opillisia päätöslauselmia vierastetaan ja uskoville tarjotaan varsin suuri liikkumisvapaus tiettyjen turvallisten rajojen puitteissa. Tällainen päätös epäilemättä kykenisi turvaamaan Vanhan testamentin kaanonin kysymyksessä nuo turvallisiksi katsottavat rajat, minkä lisäksi jumalanpalveluksissa käyvää yksittäistä kristittyä suojaisi vielä Kirkon liturginen mieli ja varta vasten annettu raamattuopetus.

Väljän laajemman kaanonin mallin tiimoilta on vielä syytä osittain kerratenkin painottaa muutamaa asiaa.

Ensinnäkin, haluttomuus täsmällisen päätöslauselman muovaamiseen Vanhan testamentin kaanonista, mistä protestanttinen maailma on joskus syyttänyt Ortodoksista kirkkoa, ei johdu välinpitämättömyydestä, vaan monesta rinnakkaisesta syystä, jollaisia ovat muun muassa:
- 1) oman menneisyyden kunnioittaminen sen kaikessa rikkaudessa,
- 2) Kirkon tuntema vastenmielisyys puristaa yhteen muottiin paikallis- ja henkilötasolla piirissään vallitsevaa erilaisuutta,
- 3) elämää rajoittavien eksaktien määritelmien yleinen vierastaminen,
- 4) luottamus yksityistä uskovaa ja hänen harkintakykyään kohtaan.

Toiseksi, väljän laajemman kaanonin malli sallisi Kirkossa mielipiteen vapauden, mutta samalla vaatisi eri tavoin ajattelevilta keskinäistä kunnioitusta. Niiltä, jotka nähtävästi vähemmistönä pitäisivät lyhyempään kaanoniin kuuluvia kirjoja arvovaltaisempina, luotettavimpina ja ehkä jopa ainoina jumalallisen inspiraation vaikutuksesta syntyneinä, tulisi voida edellyttää, että he silti tunnustaisivat deuterokanoniset kirjat hyödyllisiksi Kirkon opetustyössä erotuksena kaikista muista teoksista.

Kolmanneksi, erilaisuudelle annettu elintila Kirkossa ei tietenkään voisi johtaa siihen, että itse kukin Kirkon edustajana toimiessaan saattaisi esitellä oman näkemyksensä yhteisönsä virallisena kantana.

Ja lopulta neljänneksi, väljän laajemman kaanonin mallin pohjalta kysymystä Vanhan testamentin kaanonista ei rehellisyyden nimissä voitaisi pitää erityisenä ongelmana kristittyjen välisissä ykseyspyrkimyksissäkään – edellyttäen, että lyhyempää kaanonia kannattavilta löytyisi aitoa kunnioitusta toisen erilaisuudelle, jonka konkreettisena sisältönä tässä kohden siis on deuterokanonisten kirjojen syvällinen arvostus. Toisaalta samalla on käänteisesti todettava, ettei riittävä yksimielisyys Raamatun kaanonia koskevassa kysymyksessä vielä johtaisi pitkälle konkreettisesti käsitetyn ykseyden tiellä, sillä ykseyden kaanon, sen normatiivinen mitta, on yhteinen tulkinta Raamatun ohjeellisen kirjakokoelman teologisesta sisällöstä.

B. Suomen paikalliskirkon taso

Edellä on jo käynyt ilmi, että ennen idän ja lännen eroa koko kristikunnan Vanha testamentti oli Aleksandrian kaanonin mukainen, ja näin asia on edelleenkin Ortodoksisessa kirkossa ja tulee varmaan aina olemaan. Tämän pitäisi heijastua nykyistä selkeämmin myös oman paikalliskirkkomme elämässä. Jotta se voisi toteutua konkreettisesti, Suomen ortodoksien olisi saatava oma raamatunkäännöksensä, joka Vanhan testamentin osalta pohjautuisi kreikkalaiseen Septuagintaan. Tämä olisi tärkeää myös siksi, että heprealaisen ja kreikkalaisen Vanhan testamentin ero ei liity ainoastaan laajuuteen, vaan niiden tekstitraditiokin poikkeaa monissa kohdin merkittävästi toisistaan. Tämän vuoksi Septuagintan mukainen raamatunsuomennos on paitsi päämäärä sinänsä myös keskeinen apuneuvo Raamattua runsaasti siteeraavien kirkkoisien maailmaan, mikä tulee meille sitä selvemmäksi, mitä enemmän heidän teoksiaan käännetään kielellemme. Niinpä Septuaginta pitäisi virallisesti priorisoida Kirkkomme käännösprojekteissa.

Ei liioin sovi unohtaa, että asia liittyy kysymykseen itseydestä ja identiteetistä, sillä ortodoksisten paikalliskirkkojen Vanhan testamentin käännökset ovat perinteellisesti aina pohjautuneet Septuagintaan.

Koska Septuagintaan perustuvan Vanhan testamentin suomennos on mittava projekti ja vie parhaimmillaankin mieluummin vuosikymmeniä kuin vuosia, voisimme edetä asiassa pienin ja helposti saavutettavin välietapein. Ensimmäinen välietappi saattaisi olla sellainen oma deuterokanonisten kirjojen julkaisu, joka toteuttaisi täydentämällä – luonnollisesti asianmukaisen luvan jälkeen – Luterilaisen kirkon vuonna 1938 käyttöön ottamaa deuterokanonisten kirjojen teosta (“Apokryfikirjat”) niiltä osin kuin siinä meidän kannaltamme on puutteita. Uutena tekstinä pitäisi tällöin kääntää itse asiassa vain Kolmas makkabealaiskirja, sillä deuterokanonisesta Ensimmäisen Esran kirjasta on jo olemassa suomennos, joka kaipaisi vain tarkastusta ja stilisointia.

Seuraava välietappi voisi olla kokonaan uuden oman julkaisun valmistaminen deuterokanonisista kirjoista. Kenties siihen kannattaisi deuterokanonisten kirjojen lisäksi sisällyttää myös protokanoniset Esterin ja Danielin kirjat, koska silloin niiden deuterokanoniset katkelmat olisi mahdollista sijoittaa niille kuuluville paikoilleen. Kolmas välietappi – tai haluttaessa myös päällekkäinen vaihe edellisen kanssa – saattaisi puolestaan olla sellaisen oman Vanhan testamentin kustantaminen, jossa deuterokanoniset kirjat sekä Esterin ja Danielin kirjat deuterokanonisine katkelmineen olisi sijoitettu nykyisin käytössä olevaan, heprealaisesta tekstistä käännettyyn Vanhaan testamenttiin. Tämän jälkeen käännösprojekti voisi edetä protokanonisten kirjojen osalta Septuagintan tekstitradition omaleimaisuuden sanelemassa tärkeysjärjestyksessä kirja kirjalta siten kuin voimavarat ja hankkeen budjetti sallivat aina siihen asti, kunnes myös suomalaiset ortodoksit saisivat ensi kertaa Kirkkonsa historiassa lukea omalla kielellään samaa Vanhaa testamenttia kuin ensimmäisen vuosisadan kristityt.

Vaikka täydellisen Septuagintaan pohjautuvan suomalaisen Vanhan testamentin saaminen antaakin vielä kauan odottaa itseään, silmäys sen sisällysluetteloon näyttäisi todennäköisesti tältä:

I Historialliset kirjat:

1. Ensimmäinen Mooseksen kirja
2. Toinen Mooseksen kirja
3. Kolmas Mooseksen kirja
4. Neljäs Mooseksen kirja
5. Viides Mooseksen kirja
6. Joosuan kirja
7. Tuomarien kirja
8. Ruutin kirja
9. Ensimmäinen Samuelin kirja [1.Kun]
10. Toinen Samuelin kirja [2. Kun.]
11. Ensimmäinen kuningasten kirja [3. Kun.]
12. Toinen kuningasten kirja [4. Kun.]
13. Ensimmäinen aikakirja
14. Toinen aikakirja
15. Ensimmäinen Esran kirja [Deuterokanoninen]
16. Toinen Esran kirja [vuosien 1938 ja 1992 raamatunkäännösten Esran kirja]
17. Nehemian kirja
18. Esterin kirja [deuterokanonisine katkelmineen]
19. Juditin kirja
20. Tobiaan kirja
21. Ensimmäinen makkabealaiskirja
22.Toinen makkabealaiskirja
23. Kolmas makkabealaiskirja

II Runo- ja opetuskirjat:

24. Psalmit
25. Jobin kirja
26. Sananlaskut
27. Saarnaajan kirja
28. Laulujen laulu
29. Salomon viisauden kirja
30. Sirakin viisauden kirja

III Profeetalliset kirjat:

31. Hoosean kirja
32. Aamoksen kirja
33. Miikan kirja
34. Joelin kirja
35. Obadjan kirja
36. Joonan kirja
37. Nahumin kirja
38. Habakukin kirja
39. Sefanjan kirja
40. Haggain kirja
41. Sakarjan kirja
42. Malakian kirja
43. Jesajan kirja
44. Jeremian kirja
45. Baarukin kirja
46. Valitusvirret
47. Jeremian kirje
48. Hesekielin kirja
49. Danielin kirja
- a) Susanna
- b) Daniel [sisältäen deuterokanoniset katkelmat Asariaan rukous ja Kolmen miehen kiitosvirsi tulessa]
- c) Beel ja lohikäärme

<- edellinen osa: Osa 8. Vanhan testamentin kaanon jakautumattomassa kristikunnassa myöhemmin ~ seuraava osa: Liite I: Suomennoksina puuttuvat deuterokanoniset tekstit ->

Sisällysluettelo