Kirkko vaikutti Bysantissa sosiaalisena omanatuntona (opetuspuhe)

Ortodoksisen terapeuttisen teologian mukaan filantropia on jumalallinen ominaispiirre, jota ihmisen tulee seurata ja johon ihmisen kutsumuksena on lähimmäisenrakkaudessa samastua. Tämä rakkaus ei ole vain sanallista tunnustamista tai tunnetila, vaan merkitsee erityistekoja kärsivän lähimmäisen parhaaksi. Pyhä apostoli Jaakob opettaa:

Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä ravintoa, niin turha teidän on sanoa; Menkää rauhassa, pitäkää itsenne lämpimänä ja syökää hyvin, jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat. (Jaak. 2:15-16)

Ihmisen filantropia perustuu Jumalan Filantropiaan

Kirkon lähetystyö on diakoniaa. Samoin kuin Kristus ei tullut maailmaan palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä monen puolesta (Matt. 20:28 ja Mark. 10:45), samoin myös Kristuksen Kirkko on tässä maailmassa palvellakseen ihmistä ja auttaakseen häntä perimään Taivaan Valtakunnan.

Ihmisen filantropia perustuu Jumalan Filantropiaan. Vaikka Jumala on täysin tuntematon olemuksessaan, Hän tulee tunnistettavaksi historiassa filantropiana ja armeliaisuutena. Jumalan filantropia yhdistyy Hänen myötätuntoonsa ja pitkämielisyyteensä. Jumalan filantropia huipentuu Kristuksen ihmiseksi syntymisessä. Jumala uudistaa ja eheyttää ihmisluonnon.

Jumalan Filantropia ja myötätunto ilmenee näkyvästi vertauksessa kadonneista lampaista (Luuk. 15: 3-7) ja tuhlaajapojasta (Luuk. 15: 11-32). Jumala on Pyhä ja kutsuu ihmistä samastumaan Hänen ihmisrakkauteensa (1. Piet. 1:16).

Bysanttilaisen filantropian teologinen perusta vakiintui jo 300-luvulla. Bysanttilainen ihmisrakkaus jatkoi klassisen Kreikan kulttuuria, mutta antoi sille kristillisen terapeuttisen merkityksen. Bysanttilainen ortodoksisuus laajensi ja rikastutti rakkauden ja lähimmäisestä huolehtimisen ihannetta. Bysantin kirkon uskolliset jäsenet rukoilivat ja tekivät käytännön työtä koko kosmoksen eheytymiseksi ja sosiaalisen hyvinvoinnin rakentamiseksi yhteiskunnassa.

Jo Kirkon ensimmäisten vuosisatojen kreikkalaisille lääketiede ja sen harjoittaminen muodostuivat keskeiseksi kristilliseksi hyveeksi. Pyhä Gregorios Nyssalainen (k. 394) kertoi ystävälleen lääkäri Eustatiokselle, että kristillisen rakkauden korkein hyve eli lähimmäisistä huolehtiminen kuului lääkäreille. Pyhä Gregorios pitikin lääkärin ammattia muita ammatteja korkeampana.

Se, että idän suuret kirkkoisät hyväksyivät maallisen lääketieteen, tasoitti tietä Bysantin keskiajan lääketieteen ja sairaalalaitoksen kehittymiselle. Kirkko, valtio ja yksityiset hyväntekijät perustivat monia hyväntekeväisyyslaitoksia. Luostarit ylläpitivät sairaaloita, vanhainkoteja, majataloja, orpokoteja ja muita hoitolaitoksia. Luostareilla oli erilliset tilat sairaille, ikääntyville ja toisaalta vieraileville kirkonmiehille ja munkeille. Sairaalat sijaitsivat tavallisesti kirkon tai luostarin välittömässä läheisyydessä, kun taas vanhainkodit ja majatalot sijaitsivat luostarin muurien ulkopuolella.

Bysantin keisarikunnassa oli yleislääketieteellisiä sairaaloita, silmäsairauksiin erikoistuneista sairaaloita, spitaalisairaaloita ja äitiysklinikoita. Sairaaloiden ja klinikoiden organisaatio ja toiminta kuvastivat keskiajan bysanttilaisen lääketieteen erinomaista tasoa.

Konstantinopolin vanhin nimeltä tunnettu sairaala oli pyhän Markianoksen rakennuttama. Sairaala sijaitsi lähellä pyhän Irenen kirkkoa. Se aloitti toimintansa todennäköisesti 400-luvun puolivälissä.

Pyhä Johannes Laupias (k. noin 620) palveli Aleksandrian piispana vuosina 606-616. Hän syntyi Kyproksella ja oli Kyproksen kuvernöörin poika. Pyhä Johannes oli taitava hallintomies ja sydämellinen filantrooppi. Hän taisteli ortodoksisena piispana monofysiittejä vastaan. Pyhä patriarkka Johannes huolehti pakolaisista ja rakennutti turvakoteja niin miehille kuin naisillekin.

Pyhä Andreas Kreetalainen (k. noin 740) palveli ennen piispaksi tuloaan konstantinopolilaisen orpokodin ja köyhäintalon johtajana. Kreetan piispana hän rakennutti saarelle sairaalan köyhille ja lahjoitti sen ylläpitämiseen tarvittavat rahat omista varoistaan. Sairaalan ei siis tarvinnut laskuttaa palveluista potilaita.

Bysantin keisari Johannes II Komnenoksen (1118-1143) nimi yhdistyy Bysantin pitkän historian ehkä tärkeimpään filantrooppiseen laitokseen. Keisari Johannes II ja hänen puolisonsa Irene perustivat 1136 merkittävän Pantokratorin luostarin. Luostarissa oli sairaala ja muita hoitolaitoksia. Käsitteen nykyaikaisessa mielessä luostarissa vaikutti siis kokonainen lääkintäkeskus.

Keisarin Pantokratorin luostarille antamassa typikonissa on runsaasti tietoa sairaalan organisaatiosta ja toiminnasta yleisenä sairaalana. Sairaalassa oli muun muassa vanhustenosasto, psykiatrinen klinikka ja avohoitopalveluja Lisäksi siellä oli sairaansijoja kirurgisia tapauksia, silmä- ja sisäelinsairauksia, naistentauteja, yleissairauksia ja ensiapupotilaita varten.

Orpokodit, köyhäintalot ja köyhien hautausmaat

Bysanttilaiset kiinnittivät klassisen Kreikan kulttuurin perillisinä erityishuomiota vanhusten asemaan. Valtio, yksityiset kansalaiset ja kirkko ylläpitivät vanhainkoteja, joista noin kolmekymmentä tunnetaan nimeltä. Vanhainkoteja sijaitsi pääkaupungin lisäksi muun muassa Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa, Tessalonikissa, Nikeassa, Efesossa ja Korintossa.

Jo antiikin ajoista orvot saivat osakseen erityistä huolenpitoa ja myötätuntoa. Kuitenkin Bysantin ajalta on tunnistettavissa vain muutama orpokoti. Onkin todennäköistä, että orpolapsilla oli omat osastonsa muiden hoitolaitosten yhteydessä. Kuuluisin bysanttilainen orpokoti oli pyhän Zotikoksen orpokoti. Toinen nimeltä tunnettu orpokoti oli Pyhän Paavalin orpokoti. Molemmat sijaitsivat Konstantinopolissa.

Orvoista huolehdittiin myös luostareissa, kirkoissa ja hiippakuntien kanslioissa. Gregorios Pakourianoksen luostari on hyvä esimerkki orpojen lasten hoidosta. Gregorios Pakourianos (k. 1086) oli korkea-arvoinen bysanttilainen upseeri, joka perusti Batskovoon Jumalansynnyttäjän luostarin. Luostarin lähelle rakennettiin talo, jossa asui orvoiksi jääneitä lapsia.

Bysantissa toimi myös löytölapsikoteja, jotka toiminnaltaan muistuttivat orpokotia. Nämä kodit oli todennäköisesti tarkoitettu avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille. Löytölapsikoteja lienee ollut useita, vaikkakaan niiden nimiä ei tiedetä. Konstantinopolissa yksi löytölapsikoti lienee sijainnut lähellä pyhän Filippoksen luostaria.

Orpokodin johtajan virka oli tärkeä, ja johtajasta tuli usein myöhemmin piispa tai jopa patriarkka. Toisaalta virasta erotetusta piispasta saattoi tulla orpokodinjohtaja. Merkittävän asemansa takia orpokodinjohtajalla oli joskus tilaisuus osallistua hallituksen toimintaan, jos kohta hän saattoi osallistua myös hallituksen vastaisiin juonitteluihin.

Väärinkäytöksiltä ei vältytty orpokodeissakaan. Jotkut johtajat, jotka olivat tavallisesti munkkeja ja pappeja, käyttivät virkaansa häikäilemättömästi omien etujensa ajamiseen tai yleisen vaikutusvaltansa kasvattamiseen.

Köyhäintalot oli tarkoitettu bysanttilaisessa yhteiskunnassa ihmisille, jotka olivat sairauden, korkean iän tai jonkin muun syyn takia työkyvyttömiä. Köyhät, jotka kykenivät elättämään itsensä, eivät saaneet asua köyhäintalossa. Esimerkiksi ne maakuntien asukkaat, jotka tulivat Konstantinopoliin ilman perusteltua syytä ja olivat työkykyisiä, eivät saaneet mitään avustusta. Heidät lähetettiin takaisin maakuntiin. Samalla tavoin suhtauduttiin kerjäläisiin. Mikäli terveet kerjäläiset kieltäytyivät työn tekemisestä, heidät karkotettiin pääkaupungista. Köyhäintalossa oli usein sairasosasto, ja joskus on vaikea erottaa köyhäintaloa vanhainkodista.

Köyhien paikallisten asukkaiden ja muukalaisten hautaamiseksi oli omat hautausmaansa. Niistä ei ole säilynyt paljon tietoa, mutta on kuitenkin todisteita siitä, että joko kirkko, valtio tai yksityiset kansalaiset maksoivat köyhien hautauskustannukset. Konstantinopolissa köyhien hautausmaa oli lähellä Mokioksen vesisäiliötä.

Muukalaisten hautausmaita oli muissakin kaupungeissa kuin Konstantinopolissa. Muukalaisten hautaaminen poikkesi paikallisten asukkaiden hautaamistavoista. Liturginen osuus oli lyhyempi, ruumista ei pesty, ja lyhyt hautauspalvelus toimitettiin ilman kynttilöitä ja suitsutusta.

Keisari Markianoksen (450-457) puoliso Pulkeria (k. 453) vaikutti ratkaisevasti köyhille tarkoitettujen hautausmaiden perustamiseen. Myöhemmin keisarinna Irene (k. 802) harjoitti hyväntekeväisyyttä ja perusti muun muassa hautausmaita köyhille. Myös keisari Justinianos Suuren (k.565) lainsäädäntöön sisältyy kohta, jossa määrätään, että köyhille tuli järjestää ilmainen hautaus erityisille hautausmaille.

Prostituutio oli yksi Bysantin yhteiskunnan synkistä varjoista. Sitä ylläpitivät köyhyys, sosiaaliset olosuhteet, taloudelliset seikat ja ennen muuta himoihin taipuva ihmisluonto.

Bysantissa tehtiin paljon prostituoitujen auttamiseksi. Se oli historiassa uutta. Keisarinna Teodora teki merkittäviä aloitteita ilotyttöjen auttamiseksi. Hänen kerrotaan lunastaneen naisia vapaiksi parittajilta.

Keisarinna Teodoran ansiosta keisari Justinianos julkaisi erityisen käskykirjeen parittamista ja alaikäisten tyttöjen hyväksikäyttöä vastaan. Etenkin maaseudulla köyhät vanhemmat möivät usein tyttärensä ahneille parittajille. Konstantinopolissa tytöt suljettiin ilotaloihin, ja rahan keräsivät taskuihinsa parittajat. Teodora muutatti vanhan palatsin naisluostariksi, jota kutsuttiin nimellä Metanoia (katumus). Se oli tarkoitettu kilvoituspaikaksi entisille prostituoiduille.

Kirkko vaikutti yhteiskunnan sosiaalisena omanatuntona

Bysanttilaisessa yhteiskunnassa vallitsi ristiriitaisuus. Keisarikunnassa osoitettiin filantropiaa, mutta siellä oli myös paljon vastenmielisyyttä ja kylmyyttä köyhiä kohtaan. Keisarikunnassa oli ylenmääräistä vaurautta keskittynyt harvojen käsiin, ja toisaalta valtakunnassa oli runsaasti vähäosaisia.

Bysantin ortodoksinen kirkko ei rajannut palvelutehtäväänsä pelastuksen evankeliumin ulkoiseen julistamiseen. Kirkko vaikutti yhteiskunnassa sosiaalisena omanatuntona. Kirkko ruokki nälkäisiä, osoitti vieraanvaraisuutta muukalaisille, vaatetti alastomia, huolehti sairaista ja elämässä epäonnistuneista sekä antoi turvan orvoille, leskille ja vanhuksille. Bysantin valtio omaksui armeliaisuuden perinteen ortodoksiselta kirkolta.

Bysantissa ortodoksinen kirkko suojeli köyhiä, mutta turkkilaisen invaasion takia se joutui itse myöhemmin köyhän asemaan. Kirkon talouden romahtaminen näkyi erityisesti Vähässä-Aasiassa. Siellä kirkolta puuttuivat usein jopa toimitilat. Ortodoksien määrä väheni. Osa heistä pakeni, jotkut pakotettiin kääntymään islamilaisuuteen. Muutamista ortodoksikristityistä tuli uusmarttyyrejä.

Turkkilaisten valloitukset heikensivät Vähän-Aasian kirkon ja ortodoksisten luostareiden mahdollisuuksia osoittaa filantropiaa kaikkein heikoimmassa asemassa oleville ihmisille. Uudet vallanpitäjät takavarikoivat kirkollista omaisuutta ja tekivät ortodoksisen kirkon hiippakunnallisen elämän mahdottomaksi.

Turkkilaiset hallitsijat palkitsivat sotilasjohtoa kristityiltä ryövätyllä maaomaisuudella. Kirkon talouden romahtaminen koski myös ekumeenista patriarkaattia ja sen pääkatedraalia Hagia Sofiaa. Esimerkiksi vuonna 1307 Hagia Sofian papisto ei saanut enää rahakorvausta työstään. Papiston perheet näkivät nälkää.

Konstantinopolin patriarkka Isidoroksen aikana (1337-1350) papiston perheille myönnettiin pieni raha-avustus vehnän ja viinin ostamiseen. Köyhien pappien perheiden lisäksi avustusta jaettiin myös nunnille ja maallikoille.

Yleinen filantropia ja yksityinen armeliaisuus edustivat bysanttilaisen sivilisaation parhaimpia puolia. Kirkko ja luostariyhteisöt eivät kantaneet huolta pelkästään ihmisen sielun pelastuksesta ja metafyysisistä kysymyksistä, vaan kiinnittivät huomiota myös lähimmäisen ajalliseen hyvinvointiin. Kirkko ja luostarit lievittivät ihmisten jokapäiväistä nälkää, tuskaa ja sairauksia. Turkkilaisten maahantunkeutuminen kuitenkin mursi myös luostareiden talouden, jolla oli ollut perinteisesti suuri merkitys bysanttilaisessa filantropiassa.

Kirkko suojeli ortodoksista kansaa islamilaisessa yhteiskunnassa

Andronikos Kallistos (k. 1486) todisti silminnäkijänä ottomaanien suorittamaa Konstantinopolin valtausta ja tuhoamista toukokuun lopussa 1453. Andronikos suri Konstantinopolin kaupungin menettämistä jumalattomille turkkilaisille. Hän kysyi, missä olivat nyt sairaalat (nosokomeia), köyhäinkodit (ptohokomeia), vanhainkodit (gerokomeia) ja turvakodit köyhille tytöille (semneia). Ketkä nyt tarjosivat turvaa ja palveluksia köyhille ja ahdistetuille?

Andronikos Kallistos ei liioitellut tilannetta, eivätkä hänen sanansa olleet pelkkää retoriikkaa. 1400-luvun historian kuvaukset ja patriarkaaliset dokumentit ja luostarien typikat osoittavat, että ennen Konstantinopolin kukistumista (1453) kaupungissa toimi vielä monia filantrooppia laitoksia.

Toukokuun lopussa 1453 Konstantinopoli oli tuhottu, alaston, äänetön kaupunki. Entisestä kauneudesta ei ollut mitään jäljellä. Turkkilaiset olivat ryöstäneet ja häväisseet kolmen päivän aikana kaikki kirkot. He olivat ryövänneet kaikki aarteet kirkoista ja filantrooppisista laitoksista sekä luostareiden ja yksityisten ihmisten kirjastoista ja polttaneet rakennukset.

Valtauksen jälkeen Konstantinopolissa oli paljon köyhyyttä ja kurjuutta. Ortodoksit olivat menettäneet kirkollisen elämän sydämensä. He joutuivat tekemään monenlaisia myönnytyksiä pysyäkseen hengissä. Ottomaanien valtakaudella (1453-1821) köyhyys säilyikin ortodoksisen kirkon keskeisenä piirteenä.

Ekumeenisen patriarkaatin synodaalinen tomos lokakuun 10. päivältä 1474 vahvistaa, että Konstantinopolin kirkko eli suuressa köyhyydessä. Valloittajasulttaani Muhammed II oli vallannut viimeisen bysanttilaisen maakunnan. Hän unohti lupauksensa kirkon verovapaudesta ja määräsi patriarkaatille kahden tuhannen kultanomismatan vuosittaisen veron. Vero oli raskas kirkolle, joka oli menettänyt omaisuutensa lisäksi myös jäseniään. Sulttaani Osman II lisäsi vuonna 1621 vuosittaisen veron määrän kuuteen tuhanteen nomismataan.

Ottomaanien uskonnollinen fanaattisuus johti Bysantin kukistumisen jälkeen jatkuviin ortodoksikristittyjen ihmisarvon loukkauksiin. Turkkilaisen uskonkiihkon ilmenemismuotoja olivat julmat sortotoimenpiteet, omaisuuden takavarikoiminen, epäoikeudenmukainen verotus sekä kristittyjen lasten pakkokäännyttäminen islamilaisuuteen ja pakottaminen sotilaiksi. Ortodoksien kohteleminen oli erityisen julmaa sulttaani Selimin kaudella 1512-1520. Näinä traagisina vuosina ortodoksinen papisto tuki kansaa sen yrityksissä puolustaa kristillisen yhteisön oikeuksia.

Ortodoksisella kirkolla oli turkkilaiskauden (1453-1821) oli islamilaisessa yhteiskunnassa yleisesti kansan suojelijan ja puolestapuhujan ja tehtävä. Patriarkat, piispat ja papit olivat usein sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vartijoita ja köyhien, vainottujen, orpojen, vankien ja muiden apua tarvitsevien inhimillisemmän kohtelemisen tukijoita. Kreikkalaistaustaisen kansan lisäksi kirkko suojeli myös niitä ei-ortodokseja, jotka joutuivat islamilaisten vainon ja mielivallan kohteeksi.

Kirkon sosiaalinen auttamistyö oli arjen toimintaa, keskinäistä huolenpitoa ja myötätuntoa köyhiä ja kärsiviä kohtaan. Islamilaisessa yhteiskunnassa se ei tietenkään voinut olla organisoitua. Ottomaanien kaudelta säilyneissä homilioissa rikkaita kreikkalaisia kehotetaan luopumaan itsekeskeisestä varallisuudesta ja näkemään omaisuus Jumalalle kuuluvana ja lähimmäisen palvelemiseen tarkoitettuna asiana.

Melkoinen joukko hajaannuksessa eläviä kreikkalaisia tuki ottomaanien vallan alla olleita maanmiehiään. Nämä hyväntekijät rakennuttivat kirkkoja, sairaaloita, orpokoteja, kouluja ja kirjastoja sekä ostivat vankeja vapaiksi.

Noin vuoden 1794 tienoilla Konstantinopolin kreikkalainen yhteisö tuki kolmea sairaalaa. Sairaalat olivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia, mutta saivat taloudellista tukea koko kreikkalaisesta yhteisöltä. Ensimmäinen turkkilaisvallan aikainen sairaala rakennettiin Bysantin entiseen pääkaupunkiin 1753. Se tuhoutui muutama vuosi myöhemmin, mutta rakennettiin uudelleen patriarkka Neofitoksen aikana (1793).

Kirkon filantropia käsitti myös kasvatustyön ja oppilaitokset. Yksityisten ihmisten lahjoitusten turvin ortodoksinen kirkko ylläpiti kouluja köyhille lapsille. Lisäksi Jerusalemin patriarkaatti ylläpiti ekumeenisen patriarkaatin edustajana kouluja varattomille lapsille Palestiinassa.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Constantelos, Demetrios J.,
  • 1991, Byzanntine Philantropy & Social Welfare. 2 nd (Revised) Edition. New Rochelle, New York.
  • 2003, Some Aspects of Stewardship of the Church of Constantinople under Ottoman Turkish Rule (1453-1800). – Good and Faithful Servant. Stewardship in the Orthodox Church. Edited by Anthony Scott. Crestwood.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1995, Filantropia ja sosiaalinen hyvinvointi. – Ajaton Bysantti II. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 16. Joensuu.
  • 2002, Bysanttilainen ihmisrakkaus ja köyhät. Näkökulmia bysanttilaisen armeliaisuuden perintöön. – Lasaruksesta leipäjonoihin. Köyhyys kirkon kysymyksenä. Atena Kustannus oy. Pieksämäki.
• Hakkarainen, Pentti, 1991, Bysantin keisarikunnan yksityisistä hyväntekeväisyyslaitoksista (395-1453). Kirkkohistorian pro gradu-tutkielma. Painamaton lähde. Joensuu yliopisto.
• Janin, R., 1950, Constantinople byzantine. Paris.
• Leontsini, Stavroula, 1989, Die Prostitution im frühen Byzanz. Dissertation der Universität Wien. 194. Wien.
• Mango, Cyrill
  • 1978, Who Wrote the Chronicle of Theophanes? – Zbornik Radova Vizantoloskog Instituta. 18. Belgrade.
  • 1997, Saints. – The Byzantines. Edited by Guglielmo Cavallo. Chicago & London.
• Miller, Timothy S., 2003, The Orphans of Byzantium. Child Welfare in the Christian Empire. Washington D.C.
• Richardson, B.E., 1933, Old Age Among the Ancient Greeks. Baltimore.
• Treu, Maximilian, 1901, Matthaios Metropolit von Ephesos. Potsdam.