Lapset ja ortodoksisuus (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Tiedotusvälineissä nousee aika ajoin esille keskustelu siitä, onko lasten uskontokasvatus tarpeellista vai ei. Kielteinen perustelu kumpuaa siitä, että lapsella tulee olla oikeus itse valita oma uskonvakaumuksensa. Tässä ajattelussa uskontokasvatusta pidetään lähinnä tietynlaisten kaavojen pakkosyöttämisenä tai suoranaisena aivopesuna, jossa estetään ihmisen oma vapaa ajattelu. Tässä yhteydessä voisi tietysti kysyä, kuka pystyy kasvattamaan omat lapsensa sellaisessa tyhjiössä, etteivät he joutuisi jonkinlaisten valmisten ajatusmallien "uhriksi".
Mikä on sitten Kirkon perustelu sille, että lapsi tulisi kastaa mahdollisimman varhain ja että lapsen tulisi myös aktiivisesti päästä osalliseksi uskontokasvatuksesta ja kirkollisesta elämästä? Lähtökohtana on tietysti se, että itse olemme kristittyjä ja Kirkon jäseniä ja näin Kristuksen seuraajia ja tämä edellyttää jo siinä suhteessa omien lastemme kastamista. Kasteen kautta luodaan jo aivan toiset hengelliset puitteet lapsen kasvulle.
Kaste on ihmisen liittämistä Kristukseen ja mirhallavoitelussa välitetään Helluntaista vuodatettua Pyhän Hengen armolahjaa eteenpäin ja samalla tunnustamme, että todellinen ihmisyys tulee esille siinä, kun ihminen saa olla Jumalan lähellä. Ihmisellä on luontainen kaipuu kohti Jumalaa, vaikka usein yritämme löytääkin kaikenlaisia korvikkeita. Mikä onkaan arvokkaampaa kuin se, että annamme oman lapsemme jo mahdollisimman varhain olla lähellä Jumalaa. Tähän liittyy myös säännöllinen kirkossa käyminen.
Kirkossa käyminen on meille ehtymätön voimavara, joka liittää meidät aivan toisella tavalla Jumalaan ja luo meidän elämään tasapainoa. Usko ja uskonmukainen elämä valaa ihmiseen toivoa paremmasta ja sitä jokainen tarvitsee jatkuvasti. En epäröi väittää, etteikö monen ihmisen henkinen tasapaino olisi paljon parempi, jos hän hakisi sisältöä ja voimaa elämäänsä kirkosta. Tällä hetkellä valitettavan monen ihmisen elämisen sisältö rajoittuu sellaisten hyödykkeiden parissa, jotka eivät voi antaa meille kovinkaan paljoa tukea ja turvaa.
Lapselle täytyy antaa mahdollisuus pohtia omaa uskonelämäänsä. Yleensä todelliset epäilykset ja suuret kysymykset syntyvät vasta yläkouluikäisenä. Tämän vuoksi onkin hyvä, että nuorelle tarjotaan mahdollisuutta osallistua kristinoppileirille, jossa näihin kysymyksiin pyritään vastaamaan. Sielläkään kysymys ei ole aivopesusta, vaan siitä, että nuoren eteen tuoda ortodoksisuus hyvin käytännönläheisellä tavalla. Uskonasioita ei pystytä kerta kaikkiaan pelkästään oppitunnilla tai kotona selittämään, vaan ne vaativat käytännön toimia. Esimerkiksi kirkossa toimimista ei voi opetella pelkästään oppikirjasta, vaan paras opettaja on itse jumalanpalvelukseen osallistuminen.
Kirkon tulisi olla paikka, josta tuota tukea ja turvaa voi ammentaa. Lapsi aistii kirkon hyvin monella tavoin. Tämä on itse asiassa helppoa, koska ortodoksinen kirkko on myös "kaikkien aistien kirkko". Kirkossa on paljon ikoneja, jotka kertovat vielä lukutaidottomallekin lapselle pyhistä ihmisistä ja pyhistä tapahtumista. Kirkossa tuoksuu suitsutussavu ja kirkkoveisut ja resitatiivisen lukutavan erottaa hyvin tavallisesta laulusta ja puheesta. Tuohusten lämmön, siunatulla öljyllä voitelun tuntee helposti. Herran Pyhän Ehtoollisen ja jumalanpalveluksen lopussa jaettavan "antidora"-leivän maun erottaa myöskin äkkiä kaikesta tavanomaisesta. Vaikka ihmisellä olisi yksi tai kaksikin aistia jostain syystä rajoitteisia, hän pystyy kuitenkin heti huomaamaan milloin hän on tullut ortodoksiseen kirkkoon.
Lapsi siis kokee jumalanpalveluksen ja kirkkotilan hyvin täysivaltaisesti kaikilla aisteillaan. Ei mene pitkään, kun hän huomaa, että kysymys on todella tutusta ja turvallisesta paikasta, johon on helppo mennä. Tämä tietysti edellyttää sitä, että lapselle suodaan mahdollisuus käydä kirkossa säännöllisesti. Edelleen voi kuulla toteamuksia siitä, että ainakaan ennen muinoin lapset eivät saaneet turhaan pyöriä kirkossa. Heidän tuli seisoa tikkusuorina paikallaan. Tämän kaltaiset kertomukset tietysti saavat monet pelkäämään, että kannattaako lapsia tuoda kirkkoon sitten ollenkaan? Tällaista meidän ei kuitenkaan ole syytä murehtia.
"Sallikaa lasten tulla tyköni, sillä heidän kaltaistensa on taivasten valtakunta." Kristuksen kutsu on selkeä. Lapset ovat enemmän kuin tervetulleita kirkkoon! Vanhemmilla saattaa olla ihan luonnostaan pelko siitä, että miten omat lapset käyttäytyvät kirkossa ja häiriintyvätkö muut siitä. Lapsi on luonnostaan melko eläväinen, joten ei ole missään nimessä tarkoitus estää lasta olemasta lapsi kirkossa. Väkinäinen paikoillaan seisottaminen tai jatkuva kieltäminen voi aiheuttaa sen, että lapsi kokee kirkon paikkana, jossa hän ei saa olla oma itsensä. Ja yhtä lailla aikuisistakin saattaa tuntua hyvin ikävältä, jos emme saa olla omia itseämme kirkossa. Sen vuoksi lapsen tulee saada liikkua ja tutkia paikkoja. Tärkeää on katsoa, ettei lapsi vahingossa aiheuta vahinkoa itselleen, esimerkiksi kaatamalla tuohuksen tai lampukan päällensä. Lapsi oppii, kuten kotonakin ajan mittaan ymmärtämään sen, että mitä kirkossa saa tehdä ja mitä ei.
Jumala kuuluu pitää mielessä myös kotioloissa. Tämä kuuluu osana uskontokasvatukseen. Tähän kasvatukseen kuuluu olennaisena osana kannustaminen. Ennen vanhaan Jumala ja uskonto toimivat pelokkeina, aivan kuten Vanhassa Testamentissa, jossa uskonnollinen elämä perustui kieltoihin ja jyrkkiin sääntöihin. Uuden Testamentin aikaa lähestymistapa muuttui. Kristus tuli ihmisten keskelle tuoden hyvää sanomaa. Hän teki tätä rohkaisemalla ja tukemalla, ei uhkailemalla tai pelottelemalla. Koko kasvatuksen tulisi olla siis kannustavaa kasvatusta.
Kirkon elämässä ja uskontokasvatuksessa meitä kannustetaan olemaan hyviä ihmisiä. Luonnollisesti me haluamme, että omat lapset ovat hyviä lapsia. Opetuksessa ei auta pelkästään puhe ja sanominen, eikä oikeastaan tuo kannustaminenkaan itsessään, vaan se edellyttää meiltä omakohtaista esimerkkiä. Tiedämme varmasti, että lapsi on kaikissa tavoissaan "imupaperin" kaltainen. Esimerkkiä otetaan vanhemmista sisaruksista, mutta yhtä lailla vanhemmista. Lapsi mielellään matkii sanoissa ja teoissaan vanhempiaan ja tällöin on erittäin huonosti perusteltua sanoa lapselle, että "älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä opetan". Parempi olisi toimia itse hyvällä tavalla, jolloin lapsetkin oppivat samalla noita hyviä tapoja.
Tämä edellä mainittu ei koske pelkästään aikuisen ja lapsen välistä suhdetta, vaan myös aikuisten keskinäistä suhdetta. Me opetamme ja kannustamme muita ihmisiä omalla esimerkillämme. Tämän vuoksi Kirkon elämässä pyhillä ihmisillä on merkittävä asema. He omalla toiminnallaan ja esimerkillään näyttävät meille mallia hyvästä elämästä.
Raamatusta löydämme myös lausahduksen: "Sinä kostat isiemme pahat teot aina kolmanteen polveen saakka". Tämä tarkoittaa nimenomaan sitä, että me pystymme viemään huonoa esimerkkiä eteenpäin monen sukupolven matkan. Ja tämä kaikki tapahtuu hyvin huomaamattomasti. Lapsi tarkkailee vanhempiaan, heidän keskinäistä suhdetta toisiinsa sekä tietysti sitä, miten vanhemmat suhtautuvat lapsiinsa. Jos korotamme ääntä, lapsi tekee myös näin. Jos puhuttelemme toista halventavasti, lapsi oppii tämän myös. Jos käytämme fyysisiä rankaisukeinoja, lapsi näkee väkivallan helposti oikeutettuna tai sitten toisaalta hänen itsetuntonsa romahtaa. Näin helposti voimme antaa lapselle myös huonoa esimerkkiä, jota hän joutuu kantamaan läpi koko elämänsä. Tämän vuoksi kannattaa panostaa siihen, että yrittäisimme olla hyviä ihmisiä, koska tällöin myös lapsista tulee suuremmalla todennäköisyydellä hyviä.
Lapsuudesta saadut hyvät kokemukset ja muistot luovat hyvän pohjan aikuisiän henkiselle tasapainolle. Tämän vuoksi uskontokasvatus ja kirkossa käyminen eivät ole vain ulkoisia tai muodollisia tapoja, jotka vaikuttavat vain lyhyen hetken. Niiden vaikutus kantaa paljon pitemmälle aina tästä ajasta iankaikkisuuteen.
isä Andrei Verikov
7.9.2008
Nurmeksen lapsi- ja nuorisotyön neuvottelupäivillä pidetty alustus.
Katso myös
Kirjallisuutta
- Isä Aleksander Schmemann: Lapset ja Kirkko