Seurakunta kasvatuksellisena yhteisönä (opetuspuhe)

Ortodoksisen kirkon kasvatuksen päämäärä on kokonaisvaikutteinen eli kasvatus vaikuttaa koko ihmiseen. Siksi Kirkon opetus- ja kasvatustyö vastaa ihmiselämän syviin kysymyksiin ja tarpeisiin. Kirkko ei niinkään kouluta vaan pikemminkin pyrkii muuttamaan ihmistä niin, että hän ajattelisi, työskentelisi, kehittyisi Kristuksen antaman esikuvan mukaisesti. Kirkolliseen elämään kasvaminen tapahtuu elämällä kirkkoyhteisössä. Bysanttilaisen kasvatuksen peruslähtökohdat ovat ajattomat. Kirkollinen opetus koskee kaikkia. Kirkollisessa kasvatuksessa on keskeistä esikuvan merkitys, koska kasvaminen riippuu kasvattajien kirkollisesta aikuisuudesta.

Jumalanpalvelus on Kirkon elämän keskus

Bysanttilainen liturginen kasvatus lähtee ihmisen myönteisestä asenteesta lähimmäisiin ja itseensä. Bysantin kirkolliset opettajat lähestyivät ihmistä pienoismaailmana. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) kirjoitti vuosien 628 - 630 välillä Mystagogian eli jumalallisen liturgian kommentaarin. Mystagogia oli ensimmäinen konstantinopolilaiseen liturgiseen käytäntöön perustunut bysanttilainen kommentaari.

Pyhittäjä Maksimos tarkoittaa teoksessaan kirkolla toisaalta maailman ja ihmisten yhdistymistä Jumalan kanssa, toisaalta rakennusta ja paikkaa, jossa ihmisen ja Jumalan kohtaaminen tapahtuu. Mystagogia on teologinen, ekklesiologinen, mystagoginen ja askeettinen teos. Se on yhteenveto Kirkon koko jumaloitumisopista. Jumalan armon kokeminen pyhissä mysteerioissa riippuu ihmisen askeettisesta elämästä. Kirkon pyhät mysteeriot ja askeesi liittyvät erottamattomasti yhteen.

Maksimoksen mielestä maailma on ihmisen lankeemuksen jälkeen ollut täynnä pahuutta. Saatana yrittää alistaa ihmissielut orjuuteen ja lihallisten himojen vankeuteen. Ihmisluonto ei itsessään ole sitoutunut syntiin. Synti kuuluu ihmisen tahdon eikä luonnon todellisuuteen.

Pyhittäjä Maksimoksen mukaan hengellinen elämä edellyttää kilvoittelijalta asteittaista muuttumista, kasvamista ja vapaan tahdon kehittämistä. Askeettisuuden merkitys ja päämäärä on ihmisen tahdon uudistaminen. Maksimos opettaa: “Pahojen henkien ote herpaantuu, kun täytämme Kristuksen käskyt ja siten kuoletamme himojamme. Niiden tappio on täydellinen, kun niillä, sitten kun olemme saavuttaneet himottomuuden, ei enää ole mitään minkä kautta ne voisivat luikerrella sieluun ja taistella sitä vastaan.”

Jumalanpalvelus on Kirkon elämän keskus. Kaikki muut Kirkon toiminnot - saarnaaminen, opettaminen, pastoraalinen huolenpito ja ihmisrakkaus valmistavat tai ilmaisevat jumalanpalveluselämää. Jos Kirkon elämästä puuttuu jumalanpalvelus, Kirkon muulla läsnäololla ja toiminnalla ei ole merkitystä. Jumalanpalvelus ei ole pelkästään papiston, vaan kaikkien uskovien yhteinen asia. Ortodoksisen kirkon liturgiaa ei voi toimittaa ilman pappia, mutta pappi ei voi toimittaa liturgiaa yksinään. Ortodoksisen teologian mukaan seurakuntapappi on seurakunnan isä. Hänen tehtävänään on ohjata seurakunnan jäseniä Kirkon elämän pyhyyteen. Kirkossa on vaarana nähdä kirkkoherra pelkästään palkattuna “työntekijänä”, joka palvelee piispaa ja seurakunnan johtoelimiä. Ortodoksisen perinteen mukaisesti seurakunnan isä ei ole hallitseva despootti eikä toisaalta orjan asemassa oleva palkkalainen. Ortodoksinen seurakuntapappi on hyvän teologisen koulutuksen saanut paimen ja opettaja, jonka tehtävänä on taata yhteisössä Kristuksen hengen mukainen läsnäolo ja toiminta. Vääristynyt suhde estää papin pastoraalisen työn toteuttamisen ja seurakunnan identiteetin löytämisen. Se estää ortodoksisen uskon ilmenemisen pastoraalisessa palvelutehtävässä ja hengellisessä ohjaamisessa.

Lähimmäiset erottamaton osa papin identiteettiä

Papillinen kutsumus ja itsetietoisuus on syvimmältään aina yhteydessä toiseen ja tämä toinen on Jumala, ihminen, Kirkko ja maailma. Maailmaan liittyvä “toinen ulottuvuus” rakentuu isä Pentti Hakkaraisen mukaan Jumalan, Kirkon ja ihmisen läsnäololle. Vain se auttaa pappia muodostamaan ja hahmottamaan realistisesti maailmankuvaa. Ortodoksinen papillinen itsetietoisuus yhdistyy siihen, miten ortodoksipappi kohtaa toiset ihmiset. Lähimmäiset ovat olennainen osa papillista itseyttä. Pappi on kutsuttu johtamaan ihmisiä, persoonia eikä asioita.

Kirkko ei lokeroi ihmistä biologiseen, älylliseen, esteettiseen ja psyykkiseen osastoon, vaan näkee ihmisen Jumalan kuvana ja kokonaisuutena. Kirkko haluaa, että ihmisistä kasvaisi Kristuksen Ruumiin jäseniä. Siksi seurakunnallisen elämän tulee laajentua ihmisten työpaikoille, perhe- ja yhteiskuntaelämään, muutoin seurakuntaa ei kirkollisessa mielessä ole olemassakaan.

Seurakunta koostuu sakramentaalisesta papistosta ja maallikoista, jotka on kutsuttu yhdessä toimimaan Kirkon elämän parhaaksi. Oppi, traditio ja kirkolliset rakenteet elävöittävät yhdessä seurakuntaelämää ja antavat sille kehittymisen mahdollisuuden. Kirkon opetus- ja kasvatustyössä on syytä muistaa, että kasvatus on elinikäistä. Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina kasvatus ja oppiminen liittyivät selkeästi kirkkoyhteisön keskenään jakamaan työhön ja jumalanpalvelukseen. Pyhä Kirkko on aina uskonut, ettei ketään kasteta asioita ja käsityksiä varten, vaan että kastetuista kehittyisi eläviä persoonia. Ainoastaan ihmispersoona voi osallistua Kirkon pyhistä mysteerioista, koska ihminen vastaa persoonallisesti Jumalan rakkauteen ja jakaa Hänen yhteisöllisyytensä.

Holistinen kirkollinen kasvatustyö

Pyhän Gregorios Teologin (k. 390) kirjoituksissa kristillinen kasvatus esitetään erinomaisena välineenä ihmisen täydellistymiseen. Täydellistyminen tarkoittaa ihmisen moraalista, intellektuaalista, emotionaalista ja hengellistä kehittymistä. Pyhä Gregorios korostaa kasvatuksessa kokonaisvaikutteista lähestymistapaa. Kirkkoisän mielestä holistinen kasvatustyö on syytä aloittaa lapsuuden varhaisvuosina. Hän neuvoo vanhempia ja kasvattajia, etteivät he koskaan jättäisi lapsia kasvamaan keskenään. Jos näin tapahtuu, he kehittyvät kuin villikasvit. Kirkon totuus vaikuttaa nuoren ihmisen sieluun, kun sielu on vielä uusi. Gregorios varoittaa vanhempia, etteivät he löisi laimin lastensa kasvatuksessa hyviä pedagogisia periaatteita. Vanhempien tehtävänä on opastaa huolellisesti lapsiaan hankkimaan Jumalan kuvan ja kaltaisuuden lahja. Se on kaiken kasvatustyön perimmäinen päämäärä.

Lapsen ja nuoren hengellisten, rationaalisten, moraalisten ja emotionaalisten voimavarojen kehittäminen on välttämätöntä, jotta lapsi ja nuori voisi kehittää itsessään moraalista arvostelukykyä (kreik. diakrisis). Pyhä esipaimen esittää, että moraalisten, hengellisten ja intellektuaalisten hyveiden lisäksi koulun ja kasvatuksen yleensä tulisi opettaa lapsia kehittämään sosiaalisia ja kulttuurisia arvoja. Hän muistuttaa, että opettajien ja vastuullisten aikuisten tulee opettaa nuorisolle omaan maan rakastamista ja kunnioittamista, kulttuurin suosimista ja huolenpitoa yhteisestä hyvästä. Kirkon opettajalta ja kasvattajalta vaaditaan opetustyössä, intoa, riittävää tietoa, pedagogista taitoa ja kokemusta. Hänen tulee rakastaa ja pitää huolta oppilaistaan. Nämä opettajan taidot ja kokemus on myös erottamaton osa papin profeetallista palvelutehtävää. Ihmisten opettaminen ja ohjaaminen on pyhä Gregorioksen mielestä todella “taiteiden taidetta” ja “tieteiden tiedettä”.

Pyhä Gregorios Teologi korostaa papin opetuksellista lähetystehtävää. Papin tulee olla ensin itse puhdistunut, ennen kuin hän voi puhdistaa muita. Papin tulee kasvaa viisaaksi, ennen kuin hän voi tehdä muita viisaaksi. Papillisessa ohjaamisessa on suurinta pahuutta se, että paimen opettaa muita, mutta ei ole tietoinen edes omasta tietämättömyydestään. Kirkkoisä muistuttaa opettajia, että heidän tulee tietää, että Kirkon jäsenet koostuvat erilaisista ihmisistä. Se on kaiken elämän luonnollinen lähtökohta. Ihmiset ovat erilaisia kyvyiltään ja luonnollisilta lahjoiltaan. Kirkon opettamisen muodot ja rakenteet olivat tuolloin lähes kokonaan aikuiskeskeisiä ja kokemuksellisia. Kirkon kasvatustyön tulee rohkaista jäseniä pienestä pitäen kasvamaan syvään ja täydelliseen elämään Kristuksessa. Ei ole olemassa ortodoksista kasvatusta, joka ei samalla olisi Kirkonkasvatustyötä. Ongelmana on usein, ettei ns. kirkollinen kasvatus pohjaudu ortodoksiseen teologiaan ja sen mukaiseen käytäntöön. Ongelman taustalla on ortodoksien kehittymätön tietoisuus omasta Kirkostaan. Kun ihmisiltä puuttuu selkeä Kirkon elämän määrittely ja tuntemus, jäävät monet ortodoksisen kasvatuksen osa-alueet irrallisiksi.

Ortodoksinen kasvatustyö on kokonaisvaikutteista ja käsittää kaiken Kirkon jäsenten elämässä, myös seurakuntaelämän jokaisen osa-alueen. Ortodoksinen kristillisyys on elämän tie, mielen ja hengellisen näkökyvyn lahja. Kirkko on hengellisen elämän ja kasvamisen kohtu. Bysanttilaisten isien ja opettajien lähimmäisenrakkauteen liittyy voimallisesti näkemys kaikkien ihmisten välisestä yhteydestä, yhteen kuuluvuudesta ja ykseydestä. Voidaksemme tuntea inhimillisen ja jumalallisen perusyhteyden meidän on tunkeuduttava ortodoksisessa kasvattamisessa pintakerroksista ihmisyytemme sisimpään. Ortodoksisen kirkon kokemuksessa usko merkitsee ihmisen luottamusta ja luottamus persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Kirkollisen kasvatuksen on alettava sieltä, missä ihmiset ovat ja tuotava heidät sinne, missä Kirkko tuntee heidän paikkansa olevan. Opettajan ja kasvattajan tehtävänä on välittää eteenpäin Kirkon uskoa ja käytäntöä, ei omia mielipiteitään ja asenteitaan.

Ortodoksisessa kasvatustyössä on välttämätöntä ottaa huomioon kaksi tärkeää tehtävää. Opettamisen ja kasvattamisen tulee selittää ja vahvistaa ortodoksista uskoa. Toiseksi kasvattamisen tulee auttaa Kirkon jäseniä toteuttamaan ortodoksista uskoa jokapäiväisessä elämässä. Se edellyttää heiltä kahta asiaa: heidän tulee oppia tuntemaan totuus (1. Tim.2:4) ja erottamaan totuus valheesta (1. Joh.4.1).

Ortodoksinen seurakunta on tarkoitettu vertaansa vaille olevaksi kirkollisen kasvatuksen paikaksi. Kasvatuspäämäärä on selkeässä yhteydessä seurakunnassa tapahtuvaa papilliseen pastoraalityöhön. Raamatussa tämä palvelutehtävä on yhteydessä Jumalan suunnitelmaan tehdä ihmiskunnasta vapaa. Jumala ilmoittaa israelilaisille: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatan sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta” (5. Moos.5:6).

Uudessa testamentissa palvelutehtävä tarkoittaa laajempaa asemaa eli pyrkimystä Kristuksen aloitteen mukaisen pelastustehtävän laajentamiseen maailmassa. “Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään” (Joh.15:5). Kirkollinen palvelutehtävä tarkoittaa huolenpitoa Kristuksen Ruumista eli Kirkosta. Palvelutehtävän päämääränä on uudistaa ihmiskunta Kristuksessa. Mutta Kristus muistuttaa: “Joka tahtoo teidän keskuudessanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija” (Mark.10:43).

Seurakunta ei ole “joku kirkko”

Seurakunta harjoittaa opetustyötä. Seurakunnan tehtävänä on ravita perheiden ja yksinään elävien hengellisen elämän ja kehittää sen elinvoimaisuutta. Yhteisön tai yksilön itsetutkistelu on tässä suhteessa usein tuskallinen kokemus. Epäonnistumista ei ole helppoa myöntää.

Seurakunnan tulee olla Kristuksen Kirkko, ei siis yksinkertaisesti joku kirkko. Ortodoksisen uskon mukaan jokainen papin johtama ortodoksis-kristillinen yhteisö on teologisesti ymmärrettynä yksi Kristuksen kirkko. Jokainen seurakunta on sen vuoksi pyhä, koska Kristuksen Kirkko on pyhä. Seurakunnassa ei voi olla osaa, joka ei olisi Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen pyhyyden pyhittämä. Siksi seurakunnassa kaiken: organisaation, rakenteen, hallinnon, talouden ja omaisuuden yhtä lailla kuin teologisen ja moraalisen opetuksen, käytänteiden, liturgisten ja sakramentaalisten palvelusten ja toimitusten tulee olla Jumalan pyhittämää.

Ortodoksisen seurakunnan tulee olla myös katolinen. Siinä tulee asua Jumalan elämän täyteys kuten Kristuksen Ruumiin eli Kirkon elämässä. Ortodoksisen seurakunnan on oltava myös apostolinen, koska seurakunnan olemassaolo rakentuu Jumalan, Jeesuksen Kristuksen, Pyhän Hengen ja kaikkien aikojen apostolien lähetystyöhön. Kreikan kielen verbi “apostolo”, josta sanat apostoli ja apostolinen ovat peräisin, tarkoittaa “lähettämistä”. Samoin lähettämistä tarkoittaa latinan kielen verbi “mitto” josta sana missio (lähetystyö) on peräisin.

Ortodoksinen seurakunta on ennen muuta jumalanpalvelusyhteisö. Liturgia ei ole teksti eikä jokin historian kehityksen tulos, vaan Kirkon elävää kokemusta. Sen vuoksi tarvitaan kokonaisvaikutteista tapaa lähestyä jumalanpalvelusta. Kirkollinen elämä käsittää koko ihmispersoonan.

Seurakunta on olemassa kantaakseen ylistystä ja kunniaa Jumalalle, siunatakseen Hänen nimissä jäseniään. Seurakunnan olennaisena tehtävänä on kastaa ihmisiä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen. Kaste mahdollistaa ihmiselle kuoleman Kristuksessa ja ylösnousemuksen Hänessä uuteen elämään. Tämä uuden elämän lahja sinetöidään Pyhän Hengen lahjalla (mirhavoitelu). Kastettu ja mirhavoideltu Kirkon uusi jäsen saa kuulla Jumalan sanaa, vastata evankeliumiin, tunnustaa ja katua syntejänsä, osallistua eukaristisessa uhrissa Kristuksen ruumiiseen ja vereen. Hän voi elää todeksi Jumalan valtakunnan maan päällä hengessä ja totuudessa, uskossa ja armossa, kunnes Kristus tulee aikojen lopussa kunniassaan. Pyhä eukaristia liittää Kirkon jäsenet Kristuksen iloon. Ortodoksisen uskon ja toivon päämäärä, merkitys ja sisältö on Jumalan Valtakunta. Ortodoksinen elämä on Jumalan tuntemista. Se on Hänen rakastamistaan, ykseyttä ja elämää Hänessä. Ehtoollisuhrin kantaminen vaatii Kirkon jäseniltä sisäistä uudistumista, toteutuakseen heidän elämässään eukaristiana, elävänä, pyhänä ja mieluisana uhrina Jumalalle.

Isä Alexander Schmemannin (k. 1983) mukaan ihmisen ainutlaatuinen kutsumus on muuttaa elämänsä yhteydeksi Jumalaan. Jumalan maailma on vastakkainen aikamme maailmalle, jota Schmemann luonnehtii “kapinaksi Jumalaa ja Hänen valtakuntaansa” vastaan.

Maallistuneen maailman arvot

Ihmisestä on tullut postmodernissa ajassa “kaikkien asioiden mitta”. Hän on menettänyt papillisen voimansa. Ihminen kieltäytyy maallistumisessaan toteuttamasta identiteettiään Jumalaa palvelevana ihmisenä. Hän kieltäytyy kutsumuksestaan kasvaa jumaloitumiseen.

Jumalan luoma maailma on merkityksellinen ainoastaan, kun se on Jumalan läsnäolon mysteerio. Kun maailma leikataan irti Jumalasta, se kuolee. Kirkko itse on liturgia, pappisvirka. Kirkko on pyhä kutsumus toimia tässä langenneessa maailmassa Kristuksen tavoin, todistaa Hänestä ja Hänen valtakunnastaan. Moderni ihminen saattaa hyväksyä jollakin tavoin ajatuksen Jumalasta. Kuitenkin hän kieltää ihmisen ja maailman sakramentaalisuuden. Hän kieltää, että maailma on Jumalan ilmestymisen, läsnäolon ja voiman välikappale. Maallistunut ihminen näkee langenneen maailman itsessään merkityksellisenä.

Asiat, joihin maallistunut ihminen perimmältään pyrkii - esimerkiksi oikeudenmukainen yhteiskunta, vapaus, ihmisten tasa-arvo – voivat olla Schmemannin mielestä näennäisesti yhteydessä Jumalaan. Ihminen voi liittää maallistumisensakin Jumalaan ja tehdä sen uskonnolliseksi, kirkollisten ohjelmien ja ekumeenisten pyrkimysten kohteeksi ja teologian tutkimuskohteeksi. Tämä kaikki ei muuta mitään siitä, että maallistunut ihminen hylkää pohjimmiltaan Jumalan terapeuttisen läsnäolon. Maallistuneen maailman arvot, periaatteet ja perusteet ovat täysin autonomiset ja eroavat Kirkon arvoista. Isä Alexander Schmemannin ajattelussa maallistuminen on omalaatuinen yhteiskunnan ja kulttuurin sairaus.

Maallistuminen on erilainen kuin patristisen kauden suuret harhaopit. Nämä syntyivät, kun kristillinen kirkko joutui vastatusten hellenismin kanssa, kun taas maallistuminen on seurausta kristillisen kirkon sisäisestä romahduksesta. Isä Alexanderin mielestä on ironista, että monet kristityt yrittävät epätoivoisesti mukautua sekularismiin, kun maallistuminen itse osoittautuu kestämättömäksi hengen asenteeksi. Maailma tarvitsee epätoivoisesti mysteeriota ja epifaniaa, Jumalan ilmestymistä, ja kristityt tavoittelevat “tyhjiä ja hulluja maallisia utopioita.”

Ortodoksisen teologian tulee tarjota Jumalan kansalle iankaikkisen elämän todellinen sisältö. Liturgian tehtävä on ilmaista, julistaa ja toteuttaa Kirkon uskoa. Schmemann korostaa, että joku saattaa olla syvästi vaikuttunut ortodoksisen liturgian “muinaisista ja värikkäistä toimituksista” ja hän ei kuitenkaan näe niissä Kirkon liturgian kokonaisuutta, kaiken kattavaa näkyä elämästä, voimakasta keinoa antaa tietoa ja muuttaa ihmisen koko olemassaolo Hän ei näe jumalallisessa liturgiassa “elämän filosofiaa”, joka muotoilee ja haastaa kaikki ajatuksemme, asenteemme ja toimintomme.

Maallistumisen syy tähän on ilmeinen. Kun ihmisen maailmankuva ei muodostu Kirkon liturgisesta kokemuksesta, liturgian ja itse elämän kesken ei synnyt vastaavuutta. Jumalanpalveluksesta tulee ihmiselle suoritus. Ihminen ei enää elä todeksi jumalanpalveluksen luonnetta.

Uskon laki on rukouksen laki. Isä Alexander Schmemann opettaa, että ortodoksisen teologian tulee jälleen perustua Kirkon todelliseen kokemukseen, liturgian tulee löytää ihmisten mielessä teologinen merkityksensä: uskon laki on rukouksen laki. Ortodoksisessa mielessä sanan usko (kreik. pistis) merkitys on paljon syvempi kuin miten se nykyään käsitetään. Pistos tarkoittaa uskollisuutta, ehdotonta sitoutumista, totaalista kuulumista jollekin (Jumalalle), jota on toteltava ja seurattava mitä sitten tapahtuukin. Uskominen Kristuksen Jumalaan ei ole tarpeeksi, sillä jopa demonit uskovat Häneen. “Sinä uskot, että Jumala on yksi ainoa. Oikein teet - pahat hengetkin uskovat sen ja vapisevat” (Jaak.2:19).

Kristuksen tunnustaminen kuninkaaksi tarkoittaa, että Hänen kuninkuutensa ei kuulu vain kaukaiseen tulevaisuuteen, vaan Kirkon uskolliset jäsenet kuuluvat hänen kuningaskuntaansa tässä ja nyt. Uskollisuus maallista esivaltaa, kansakuntaa, perhettä tai kulttuuria kohtaan on voimassa vain, kun se ei ole ristiriidassa sen uskollisuuden kanssa, jota tunnemme Kristuksen kuningaskuntaa kohtaan. Kristuksen valtakunnan todellisuudessa mikään muu uskollisuus ei ole ehdotonta, mikään muu ei voi vaatia ehdotonta tottelevaisuutta, kukaan muu ei voi olla elämämme “herra”. Kirkon jäsenen kuninkaallinen kutsumus on kunnian kuninkaan, ristiinnaulitun jumal-ihmisen valtaa ja voimaa, joka tulee täydelliseksi vasta heikkoudessa ja jossa “maailma on minulle ristiinnaulittu ja minä maailmalle” (Gal.6:14).

isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

Evdokimov, Paul
- 1998 Ages of the Spiritual Life. Crestwood
Gregorios Palamas, pyhä
- 1993 Kristuksen lain eli uuden liiton 10 käskyä. - Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijoiden kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki
Gregorios Teologi, pyhä
- 1893 St. Gregory the Theologian. In Defense of His Flight to Pontos. Trans. P. Schaff and H.

Wace. - A Select Library of Nicene and Post-Nicene Fathers of the Christian Church. Vol. 7. Michigan. 1995 The Second Oration on Easter. - A Select Library of the Christian Church. Nicene and Post-Nicene Fathers. Vol 7. Edited by Phililp Schaff and Henry Wase. Second Printing. Peabody

Hakkarainen, Jarmo
- 1985 Pyhän Maksimos Tunnustajan näkemyksiä politiikasta, historiasta ja Jumalan valtakunnasta. - Jarmo ja Pentti Hakkarainen. Ortodoksisen kirkon usko alttari ja palvelu. Pieksämäki
- 1991 Pyhä Gregorios Palamas - ortodoksisen tradition puolustaja. - Ortodoksia 41. Kuopio
- 1996 Ortodoksisen elämän perusteista. - Erga 1995. Ortodoksisen teologian laitoksen vuosikirja 1995. Joensuu
- 2000 Hengellisestä kasvamisesta. - Kirkko elämänmuutoksen yhteisönä. Jyväskylä
- 2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu
Hakkarainen, Pentti
- 1998 Pappi ja sisäinen vapaus. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä
- 1998 Kirkossa kasvaminen. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä
- 1998 Kirkollisesta kasvamisesta. - Kirkko luovana yhteisönä. Jyväskylä
Hopko, Thomas
- 2002 The Parish Community: Our Life in Christ. - The OrthodoxParish in North America. http//www.oca.org/PDF/13th AAC/documents/orthodoxparishinna.pdf
Maksimos Tunnustaja, pyhittäjä
- 1986 Rakkaudesta.- Filokalia II osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki
Schmemann, Alexander
- 1965 Problems of Orthodoxy in America III. The Spiritual Problem. - St. Vladimir’s Seminary Quarterly. Vol. 9. Number 4. Crestwood
- 1974 Of Water and the Spirit.A Liturgical Study of Baptism. Crestwood
- 1988 The Eucharist. Sacrament of the Kingdom. New York
- 1990 Liturgy and Tradition: Theological Reflections of Alexander Schmemann. Ed. Thomas Fisch. Crestwood
- 1992 Maailman elämän edestä. Sakramentit ja ortodoksisuus. Suomennos Sirkka Maria Markkanen ja Matti Sidoroff. Pieksämäki. Toinen painos
Simeon Uusteologi, pyhittäjä
- 1991 Käytännön kilvoittelusta ja Jumalan tuntemisesta. - Filokalia . III osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijaisien kirjoituksia.Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki
- 1996 St Symeon the New Theologian. On the Mystical Life. The Ethical Discourses. Vol. 3: On Virtues and Christian Life. Translated from Greek and introduced by Alexander Golitzin. Crestwood
- 1997 St Symeon the New Theologian. On the Mystical Life. The Ethical Discourses. Vol.3: Life, Times and Theology. By Alexander Golitzin. Crestwood
Staniloae, Dumitru
- 2003 Orthodox Spirituality. A Practical Guide for The Faithful and A Definitive for the Scholar. Translated from the original Romanian by Archmandrite Jerome (Newville) and Otilia Kloos. South Canaan
- 1992 The Sacrament of Priesthood in the Holy scriptures - The Place of the Women in the Orthodox Church and the Question of the Ordination of Women. Collective volume. Ed. G. Limouris. “Tertios” Publications. Katerini

Katso myös