Palestiinalaisen kaanonin historia
Ortodoksi.netista
TT Hannu Pöyhönen:
4.
Palestiinalaisen kaanonin historia
Juutalainen traditio yhdistää Pyhien Kirjoitustensa kokoelman, meidän Vanhan testamenttimme, kiinteästi ensimmäiseksi kirjanoppineeksi nimittämäänsä Esraan. Kaikkein vanhimman juutalaisen perimätiedon mukaan, joka tavataan ns. Neljännessä Esran kirjassa, juutalaisten suuresti kunnioittama Esra tallensi heidän Pyhät Kirjoituksensa Jumalalta saadun välittömän ilmestyksen perusteella. Tämä teos, jota aikamme eksegeetit pitävät yleisesti vasta 1. kristillisen vuosisadan loppupuolella syntyneenä pseudepigrafina eli väärää tekijänimeä kantavana kirjana, kertoo Babylonian pakkosiirtolaisuuteen joutuneen Esran suuresti surreen sitä, etteivät hänen maanmiehensä hänen sukupolvensa jälkeen voisi enää koskaan tutkia omia Pyhiä Kirjoituksiaan, koskapa ne kaikki olivat tuhoutuneet Jerusalemin hävityksen (587) yhteydessä 30 vuotta sitten. Nautittuaan näkymättömän käden hänelle ojentamasta maljasta tulista nestettä Esra sai kuitenkin Jumalan laupeudesta vastaanottaa näyssä uudet kirjat tuhoutuneiden tilalle. Niiden kirjalliseen muotoon saattamisesta vastasivat viisi hänen sanelunsa perusteella toimivaa kirjuria, jotka työskentelivät yhteensä 40 päivän ajan. Näin tuon tradition mukaan siis saivat syntynsä edellä luetellut 24 Pyhää Kirjaa, mutta niiden lisäksi myös 70 “apokryfia”, jotka tosin on tarkoitettu vain viisaiden tutkittavaksi.
Toinen, huomattavasti myöhäisempi juutalainen traditio, joka liittää Esran juutalaisten Pyhien Kirjojen kokoelman syntyyn, juontaa juurensa vuonna 1275 kuolleeseen David Kimchi’in, mutta sen teki laajalti tunnetuksi vasta saksalainen Elias Levita vuonna 1538 julkaisemansa teoksen (Massoreth ha Massoreth) esipuheessa. Kyseisten henkilöiden käsityksen mukaan heprealaisen Vanhan testamentin kaanon olisi Esran ja hänen kanssaan työskentelevien juutalaisten “Suuren synagogan miesten” yhteisten ponnistusten aikaansaannosta. Esran ja näiden Suuren synagogan miesten panos Pyhien Kirjojen kaanonin valmistumisessa olisi ollut siihen sisältyvien kirjojen yhteen kokoaminen ja niiden jaottelu kolmeen sisällölliseen osaan eli Lakiin, Profeettoihin ja Kirjoituksiin.
On mielenkiintoista, että nämä molemmat traditiot ovat vaikuttaneet voimakkaasti ei ainoastaan juutalaisten, vaan myös kristittyjen parissa. Ensimmäisen, legendamaisen perimätiedon mainitsevat kunnioittavassa sävyssä jo monet toisen vuosisadan kirkolliset kirjoittajat, kuten Ireneos Lyonilainen, Tertullianus, Klemens Aleksandrialainen ja Origenes. Apokryfiseen 4. Esran kirjaan sisältyvän tradition voimaa kuvaa se, että se jatkoi vaikutustaan Kirkossa aina keskiajalle asti. Uuden ajan alkaessa koittivat kuitenkin uudet tuulet, ja 4. Esran kirjan mukaisen perinteen oli väistyttävä myöhäisemmän, karsitun ja rationaalisen tradition tieltä, joka saavutti suosiota nimenomaan sivistyneistön keskuudessa. Sen omaksuivat erityisesti protestanttieksegeetit, jotka kehittelivät sitä edelleen niin, että se säilytti elinvoimansa aina 1800-luvun loppupuolelle asti.
<- edellinen osa: Osa 3. “Suomalainen” Vanhan testamentin kaanon ~ seuraava osa: Palestiinalaisen kaanonin historia - Laki (Tôrâ) ->