Pyhä patriarkka Fotios (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Pyhä patriarkka Fotios - ekumeenisten synodien puolustaja
(kuva © Hannu Pyykkönen)
Bysantin keisarikunnan historian huomattavimpia ja mielenkiintoisimpia aikakausia on 800-luku. Se oli voimakkaan humanistisen hengen aikaa. Keisarikunta eli 800-luvulla poliittista ja kulttuurista nousukautta, jonka takasivat arabiuhan väistyminen, ikonoklasmin kukistuminen, maallisen sivistystyön elpyminen ja Kirkon lähetystyön laajeneminen.
Kristillisyys ja kulttuuri leviävät Bysantista
Konstantinoksen ja Metodioksen ansiosta idän kristillisyys ja bysanttilainen kulttuuri levisivät slaavilaisten kansojen keskuuteen. Niin ikään arabit ja lännen kristikunta tulivat bysanttilaisen kulttuurin vaikutuspiiriin.
Kalifi Mamoun (813─833) kutsui Leo Filosofin Bagdadiin kertomaan ajattelustaan. Dionysios Areopagitan, Maksimos Tunnustajan ja Johannes Damaskolaisen teoksia käännettiin latinaksi. Käännökset tekivät kreikkalaisen mystiikan ja kristillisen kilvoitusperinteen tunnetuksi lännessä.
Muutamat esimerkit osoittavat, että Bysantissa kukoisti 800-luvulla elinvoimainen henkinen ja hengellinen renessanssi, josta muutkin kansat saivat vaikutteita. Mutta on syytä muistaa, ettei renessanssi ollut hetken ilmiö, vaan sen taustat löytyvät jo 600─700 -luvulta.
Nämä vuosisadat eivät suinkaan olleet "pimeitä" kuten niitä on usein kutsuttu. 600-luvulla vaikuttivat sellaiset merkittävät persoonallisuudet kuten Maksimos Tunnustaja, patriarkka Sergios ja Anastasios Siinailainen. Seuraavalla vuosisadalla patriarkka Germanos, Johannes Damaskolainen, patriarkka Nikeforos ja Theodoros Studionilainen taistelivat ikonien kunnioittamisen puolesta.
Uusi synteesi
Ikonoklastisen riidan väistyttyä bysanttilainen maailma kehitti uuden synteesin kahden merkittävän kulttuuritradition, ortodoksisen kristillisyyden ja kreikkalaisen kulttuurin välille. Tässä yhteensovittamisessa ilmenee 800-luvun bysanttilaisen renessanssin ja humanismin henki.
Konstantinopolin patriarkka pyhä Fotios (n. 820 ─ n. 891) oli Bysantin 800-luvun hengellisen ja henkisen renessanssin merkittävin edustaja. Fotios oli ortodoksisuuden puolustaja, joka vastusti kaikkia Kirkon totuudesta erottautuvia. Patriarkka oli myös Bysantin lähetystyön merkittävä innoittaja. Hän toimi kahdesti Konstantinopolin patriarkkana, vuosina 858─867 ja 878─886. Fotios oli lähtöisin varakkaasta konstantinopolilaisperheestä. Hänen isänsä oli keisarin henkivartioston upseeri. Hänen vanhemmillaan oli läheiset yhteydet keisarillisiin piireihin ja hänen isänsä Sergios oli patriarkka Tarasioksen (784─806) lähisukulainen.
Patriarkka Fotios
Fotios omistautui jo varhain tieteelliseen työhön. Hänen laaja kirjallinen tuotantonsa osoittaa, että nuori opiskelija oli seikkaperäisesti perehtynyt grammatiikkaan, filosofiaan, runouteen, retoriikkaan, jopa lääketieteeseen. Hänen opettajanaan toimi mm. Leo Filosofi, josta vuonna 839 tuli Tessalonikan arkkipiispa. Fotios itse ei todennäköisesti toiminut opettajana. sen sijaan hän työskenteli patriarkaatissa korkeassa virassa.
Aristoteleen oppilas ja Bysantin kansakunnan suuri opettaja
Patriarkka Fotios vietti huomattavimman osan elämästään henkisessä työssä. Hän rakasti tietoa. Fotios oli humanisti ja antiikin kreikkalaisen kulttuurin ihailija ja syvällinen tuntija, jota Karl Krumbacher kutsuu syystä "kansakuntansa suureksi opettajaksi".Hän ei ollut ainoastaan teologi ja ortodoksian puolustaja, vaan myös monipuolinen tiedemies.
Fotioksen laaja kirjallinen tuotanto koostuu filosofisista, historiallisista, matemaattisista, tähtitieteellisistä, maantieteellisistä, lääketieteellisistä, musiikkitieteellisistä, runousopillisista ja jopa kanonisen lain tutkielmista. Kuitenkaan hänen antiikin tietämyksensä ja ihailunsa ei hämärtänyt hänen ortodoksista uskonnäkemystään. Hän oli ennen muuta kristitty.
Fotioksen tieteellinen maine perustuu ennen kaikkea hänen kreikkalaisen kirjallisuuden antologiaansa Myriobiblos, joka on kriittinen ja tarkka eri kirjoittajien 280 teoksen kokoelma antiikin ajoista Fotioksen aikoihin saakka. Kirjan syntyajasta on esitetty erilaisia arveluita vuosien 855 ja 886 väliltä. Antologia antaa meille selkeän kuvan bysanttilaisen kulttuurin korkeasta tasosta. Myriobiblos ei ole vain kirjallisuushistoria, vaan se on käytännön elämää ohjaava teossarja, joka ammentaa kulttuurinäkemyksensä kristillisestä traditiosta ja klassisen Kreikan sivistyksestä.
Fotios pyrki luomaan synteesin kahden vanhan tradition, Kreikan klassisen kulttuuriperinnön ja kristillisyyden kesken. Hänen ansiostaan me tiedämme monista kreikkalaisista ja roomalaisista kirjailijoista, joiden teokset ovat tuhoutuneet. Hänen ansiotaan on myös se, että tiedämme 800-luvun Bysantin keisarikunnan keskeisimmistä kirjallisista suuntauksista.
Uskonto ja kulttuuri elämän ykseyden lujittajina
Fotios edusti kirjallisuusnäkemystä, joka puolusti antiikin Kreikan klassikkoja. Hän keräsi niitä ja toisaalta samalla elvytti niiden lukemista. Fotios tähdensi jatkuvasti oppilailleen, miten bysanttilainen kulttuuri tukeutui kahteen traditioon: antiikin perintöön ja kristilliseen traditioon, joista jälkimmäinen oli hänen mukaansa hallitseva vaikuttaja.
Fotiokselle teologia ja historia olivat enemmän kuin akateemisen mielenkiinnon kohteita: uskonto ja kulttuuri loivat yhdessä kristillisen elämän ykseyden. Tällainen katsantokanta ei ollut luonteenomaista ainoastaan Fotiokselle, vaan myös yleensä bysanttilaiselle ajattelulle.
Myriobiblon on bysanttilaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuinen antologia. Siinä on lukuisia kirkkoisien ja opettajien teoksia. Historiallisesti uusimpia ovat patriarkka Nikeforoksen (810─815) historiateos, joka käsittää vuodet 602─769 ja Sergios Tunnustajan kronikka keisari Mikael II:n hallituskaudesta (820─829). Viimeksi mainitusta on tosin säilynyt vain patriarkka Fotioksen kirjallinen arviointi.
Käytännöllisen kristillisyyden opettaja ja puolustaja
Patriarkka Fotioksen teologis-historiallisiin teoksiin kuuluvat Myriobiblonin ohella Manikealaisten historia ja latinalaista kirkkoa vastaan tarkoitettu poleeminen Mystagogia, joka käsittelee Pyhän Hengen lähtemistä. Mutta aikakaudelle ominaisesta lännenvastaisuudesta huolimatta patriarkka Fotios oli käytännön etiikan ja uskon opettaja. Hän kirjoittaa igumeni Theoktistokselle (noin vuonna 860):
- "Ihaile hyveitä, mutta älä kuitenkaan ylistä oppilaitasi heidän läsnä ollessaan,sillä ensiksi on kutsu ja vetoomus hyviin tekoihin, kun taas toisena saattaa olla imartelu, joka antaa väärän itsearvostuksen ajatuksen niille, joita on ylistetty. Tällaisen imartelun myötä Jumalan tahdon mukainen suloinen uurastus vähenee ja lihan nautinnot elpyvät uudestaan."
Bysanttilaisen teologisen ajattelun mukaisesti patriarkka Fotios näkee maailman ja sen historian toiminnan ja hyvien tekojen kautta. Historian myönteisten esimerkkien tarkoituksena on hänen mielestään tukea kristillisen persoonallisuuden kehittymistä ja kasvamista.
Fotios oli uskollinen kirkon isien traditiolle. Hän viittaa usein pyhien isien ja kirkon opettajien esikuvaan. Hän suhteuttaa historiannäkemyksessään kristillisen toiminnan ja uskon keskenään. Fotios ihaili suuresti pyhän Johannes Krysostomoksen elämän ja toiminnan keskeistä näkyä: pyrkimystä ohjata ja johtaa hengelliset lapset pelastukseen. Näitä kahta Konstantinopolin piispaa yhdisti syvä pastoraalisuus, jossa usko muuttui eläväksi ja palvelevaksi rakkaudeksi.
Ekumeenisten synodien merkityksen korostaja
Fotios tunsi laajasti historiaa ja kulttuuria. Tätä käsitystä tukevat runsaat ja asiapitoiset viittaukset kirkollisiin tapahtumiin, kirjailijoihin ja kulttuuri-ilmiöihin. Mutta menneisyys ei ollut Fotiokselle vain väline kirkastaa tai selittää nykyisyyttä, se antoi esikuvan tulevasta hyvinvoinnista. Patriarkka Fotios loi kirjallisessa ja taiteellisessa työssään pohjaa bysanttilaiselle renessanssille. Hänen mukaansa ekumeenisten kirkolliskokousten mittava työ uudisti ja eheytti kirkon elämää ja loi perustan tulevaisuuden opilliselle, kulttuuriselle ja taiteelliselle sopusoinnulle.
Tätä sopusointua ennakoi jo 800-luvulla ortodoksien saavuttama voitto ikonoklasmista, harhaopista, jossa ei ollut sijaa todelliselle historiallisuudelle. Ikonoklastit tulkitsivat kaikki pelastushistorian tapahtumat yliajallisesti ja historian ulkopuolisesti.
Bysantissa ikonoklasmia seurasi 800-luvulla voimallinen taiteen ja kirjallisuuden elpyminen. Se kuvasti selkeästi myös kirkon historiallisen ajattelun ja toiminnan elpymistä. Bysanttilaisen kirjallisuuseliitin muodostaneet munkit menettivät asemiaan erityisesti virkamiesluokalle, josta myös patriarkka Fotios oli lähtöisin.
Filioque-oppi johtaa polyteismiin
Fotioksen mukaan lännen filioque-lisäys uskontunnustukseen oli vakavin teologinen kiistakysymys Ortodoksian ja Rooman välillä. Kysymys Pyhän Hengen lähtemisestä oli aiheuttanut ristiriitoja lännessä jo 300-luvulla. Tämä ilmenee mm. Hilariuksen, Ambrosiuksen ja Augustinuksen päätelmistä. Latinalaisessa teologiassa Jumalaa koskevan opin keskeisin periaate liittyi jumalalliseen olemukseen. Fotiokselle jumaluuden keskeisin nimittäjä oli Isä Jumala. Hänen mukaansa Pyhän Hengen olemus ei voi mitenkään lähteä Pojasta tuhoamatta tai turmelematta Pyhää Kolminaisuutta. Lännen teologeille Pyhän Hengen lähteminen oli puolestaan Jumalan olemuksen äärimmäinen ilmaus.
Patriarkka Fotios näkee Pyhän Hengen lähtemisen persoonallisena. Kaikki, mikä on yhteistä Jumalalle, kuuluu jumalalliseen olemukseen. Fotioksen mielestä, jos Pyhän Hengen lähteminen on seurausta jumalallisesta olemuksesta, silloin Pyhän Hengen täytyy lähteä itsestään, samoin Isällä täytyy olla lähteminen ja Pojan täytyy lähteä sekä itsestään että Isästä. Patriarkka oli vakuuttunut, että filioque-oppi eli oppi Pyhän Hengen lähtemisestä Isästä ja Pojasta johtaisi polyteismiin eli monijumalisuuteen.
Vuonna 886 keisari Leo VI (886─912), Fotioksen aikaisempi oppilas syrjäytti hänet Konstantinopolin piispanistuimelta. Patriarkka Fotioksen seuraajaksi nimitettiin keisarin veli Stefanos (886─893).
Patriarkka Fotios oli käsitellyt kysymystä Pyhän Hengen lähtemisestä yksinomaan Isästä jo ensyklikassaan idän patriarkoille vuodelta 867. Hän hyökkäsi jyrkästi frankkilaisia lähetyssaarnaajia vastaan. Nämä pyrkivät patriarkan mukaan alistamaan Bulgarian paavin vallan alle. Samana vuonna Fotios kutsui koolle patriarkkojen pyynnöstä synodin. Hänen Aquileian metropoliitalle lähettämänsä kirje on niin ikään omistettu filioque-kysymykselle. Se osoittaa laajaa historian, Raamatun ja kirkon tradition tuntemusta.
Patriarkka Fotios osoitti syvää myötätuntoa papistoaan kohtaan. Tämä tulee erityisen selkeästi esille piispoille omistetuissa kirjeissä. Fotioksen pastoraalinen toiminta sai osakseen myös vastakaikua, sillä muutamat piispat pysyivät hänelle uskollisina patriarkan virasta erottamisen jälkeenkin Hänellä oli selkeä käsitys kirkon tehtävästä bysanttilaisessa yhteiskunnassa. Fotioksen mielestä papiston tuli Kristuksen esimerkin mukaisesti jättää keisarille kuuluvat asiat keisarin hoidettaviksi, sillä papiston valtakunta ei ole tästä maailmasta.
Tämä teoria kaksijakoisesta valvonnasta ei ollut uutta Bysantissa. Jo 500-luvulla oli keisari Justinianos I (527─565) kuudennessa Novellassaan korostanut, miten pappeuden (sacerdotium) ja keisariuden (imperium) välillä oli selkeä ero. Patriarkka Fotios vain muistutti piispoja tästä tosiasiasta.
Johtava persoona monilla saroilla
Patriarkka Fotios oli Bysantin 800-luvun uskonnollisen, sosiaalisen ja poliittisen elämän johtava persoonallisuus. Hän oli monipuolisesti sivistynyt kirkonmies, jolla oli laaja teologian, filosofian, kielen, lain, luonnontieteiden ja lääketieteen tuntemus. Fotioksella oli filosofian alueella kaksi lahjakasta oppilasta, Kesarean piispa Aretas (k. 932) ja Konstantinos Filosofi (k.869), josta myöhemmin tuli slaavien apostoli Kyrillos. Patriarkka Fotiosta voi syystä kutsua "bysanttilaisen humanismin isäksi". Mutta kannattaa painottaa, ettei hänen aloittamansa henkinen ja hengellinen renessanssi ollut niinkään paljon antiikin klassikoitten uudelleenlöytämistä, kuten myöhemmin lännessä, vaan siinä pyrittiin avoimesti tutkimaan uudelleen näitten klassikkojen suhdetta kristilliseen elämään. Fotiokselle pakanallinen sivistys palveli kristillisiä tarkoitusperiä. Hän korosti tätä suhdetta ja sitä kautta halusi luoda perustan bysanttilaiselle kulttuurille. Ja tämän kulttuurin pohja rakentui kristilliseen uskoon, Fotioksen toiminnalliseen kirkkonäkemykseen.
Patriarkka Fotios ymmärsi vakavan kirkollisen repeämän idän ja lännen välillä. Virallisista vakuutteluista huolimatta idän ja lännen kesken oli ratkaisemattomia oppieroja, jotka nakersivat kirkon ykseyttä. Epäluulo ja epäily vaikuttivat molempien kirkon osien elämään jumalanpalveluksessa, kanonisessa rakenteessa, teologisessa kielessä, ajattelutavassa, opin muotoilemisessa, uskonnollisessa taiteessa ja sisarkirkkojen kanonisissa suhteissa. Fotios näki paavin universaalisen vallan (episcopus universalis) kehittämisen kirkon ykseyttä uhkaavana tekijänä.
Tropari ja kontakki
Tropari, 4.säv.
Apostolisen tien seuraaja ja ihmisten opettaja, rukoile puolestamme, oi Fotios, kaikkien Herraa antamaan rauha maailmalle ja suuri armo meidän sieluillemme.
Kontakki, 2.säv.
Oi suuri esipaimen Fotios, | sinä, Jumalan jylisevä ääni, | hengellinen pasuuna, uskon istuttaja ja harhaoppien poistaja, | Kolminaisuuden otollinen palvelija! | Seisoen aina enkelten joukossa Jumalan edessä || rukoile lakkaamatta meidän kaikkien puolesta.