Rukous henkisenä voimavarana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Puhuttaessa rukouksesta on ensinnäkin syytä lähteä liikkeelle siitä, että mikä on ihmisen suhde Jumalaan. Ja mikä merkitys rukouksella silloin on. Luonnollistahan on, että ihmisellä on kaipuu Jumalan yhteyteen ja ihminen todellakin tarvitsee Jumalaa.
Eri asia on sitten se, että kaikki eivät näe Jumalaa sellaisena kuin Raamattu ja Traditio (esim. Kirkon suuret opettajat tai uskonopilliset säännökset) ovat meille kuvanneet. On paljon niitä ihmisiä, jotka kieltävät kokonaan Jumalan olemassaolon. Mutta vaikka ihminen kieltäisi Jumalan, eli hän tunnustaisi olevansa ateisti, niin siitä huolimatta hänessä säilyy tuo pyrkimys kohti Jumalaa. Ja loppujen lopuksi hän luo aina jostakin itselleen Jumalan.
Jos ajatellaan vaikka täysin ateistista yhteiskuntaa, esim. entistä Neuvostoliittoa, niin sielläkin yritettiin tyydyttää ihmisen kaipaus Jumalaan. Siellä kaikki keskittyi enemmän henkilökulttiin. Esimerkiksi "Isä Aurinkoinen" oli ikään kuin Jumala, lukuisat muotokuvat ja patsaat tuovat meille mieleen ikonit; erilaiset marssit ja kulkueet taas kirkon ristisaatot, avioliittopalatsit, hautajaistilaisuudet yms. ajoivat taas kirkon jumalanpalvelustoimintaa, joskus jopa niin, että kaavoissa oli selviä yhdenmukaisuuksia.
Oli miten oli, ihmisellä on kaipaus kohti Jumalaa ja voidaan sanoa, että viimeistään hädän hetkellä ja monesti vasta kuolinvuoteella ihminen luo katseensa ylöspäin kohti todellista Jumalaa ja kutsuu Häntä avuksi.
Mutta miksi ihmisen tulisi sitten rukoilla, mitä se häntä hyödyttää ?
Itse asiassa kaikki mikä liittyy rukoukseen, paastoon, hengelliseen kilvoitteluun ja jumalanpalveluselämään liittyy nimenomaan meihin itseemme.
Jumala ei vaadi, eikä ole asettanut jotain tiettyjä rajoja tai vaatimuksia elämäämme.
Jumala ei suutu, jos emme paastoa. Jumala ei suutu, jos emme käy usein kirkossa. Jumala ei suutu, jos emme rukoile kovin usein, tai emme ollenkaan.
Mistä sitten tässä kaikessa on kysymys?
Jos Jumala ei kerran suutu meille, jos jätämme hengellisen kilvoittelun vähemmälle, niin mitä Hän sitten ajattelee?
Meidän on tietysti vaikea mennä asettamaan sanoja ja mielenlaatuja Jumalalle, mutta sellainen olettamus minulla on, että suuttumisen sijaan Jumala olisi puolestamme "pahoillaan".
Kaikki nämä edellä mainitut asiat ovat sellaisia, jotka auttavat meitä kulkemaan kohti Jumalaa. Ja rukous nimenomaan on asia, joka vie meitä kohti Jumalaa ja se antaa samalla meille hengellisiä, henkisiä voimavaroja, jotta me jaksamme kulkea elämässä eteenpäin.
Jumala ei siis vaadi meitä rukoilemaan, vaan rukous on meidän yhteydenpitoa Jumalalle. Meille tämä on tärkeä asia. Ja jos emme rukoile tai muutoinkin jätämme hengellisen elämän tyhjille, niin silloin me eniten aiheutamme harmia itsellemme ja sielumme pelastumiselle.
Voisi sanoa vertauskuvallisesti niinkin, että rukous on sielun hengitystä, joka on välttämätöntä sen hyvinvoinnin kannalta.
Monet uskonnolliset asiat ja yleisesti Kirkon opetus on virheellisesti tulkittu sellaiseksi, että ne ovat ikään kuin sääntöjä ja rajoituksia elämässämme, jonka joku korkeampi taho on säätänyt ihmisille, ihan vaan kiusan vuoksi.
Mutta kysymys on aina meidän omasta hengellisestä hyvinvoinnistamme. Tietysti, aikojen saatossa on ollut Kirkon piirissäkin epäkohtia jotka eivät ole toimineet hengellisesti kasvattavina, mutta nämä ovat aina lopulta karisseet pois.
Jos ajattelemme näitä uskonnollisia asioita suhteessa ihmiseen, niin sitä voi verrata vaikka nuoreen, joka uhmaa ja kyseenalaistaa hänelle asetetut säännöt ja rajoitukset. Samalla tavoin aikuinen ihminenkin saattaa kokeilla hengellisten asioitten rajoja. Hän saattaa sanoa, että "en tarvitse rukousta enkä kirkkoa, vaan selviän ilman niitä". Kirkko ja rukous nähdään siis usein rasitteena ja ehkä enemmän velvollisuutena. Usein vasta paljon myöhemmin (aivan kuten nuorikin) huomaa, että kaikessa on ollut kysymys hänen omasta parhaastaan.
Todellisuudessa rukous on tärkeä hengellisen kasvun tekijä ja apuväline, joka on meille välttämätön. Se miksi ihminen vähättelee rukousta ja kirkkoa, johtuu puhtaasti siitä, ettei hän jaksa nähdä vaivaa hengellisessä kasvussa.
Mikä sitten on rukousta tai millaista sen pitäisi olla ?
Lyhyesti voidaan sanoa, että kaikki pelastukseen johdattava keskustelu, mitä me käymme Jumalan kanssa on rukousta. Kaikki keskustelu ei ole kuitenkaan rukousta, sillä saatammehan puhutella Jumalaa myöskin hyvin syyttävän sävyyn ja tämä tuskinpa johdattaa meitä pelastukseen.
Se millaista rukouksen pitäisi olla, niin nimenomaisesti sellaista, joka vie meitä kohti Jumalaa. Rukousmuotoja voi olla sitten hyvinkin monenlaisia.
On olemassa tietyssä mielessä "säännönmukaisia" rukouksia, esim. aamu -ja iltarukoukset, ruokarukoukset ja tietysti kaikki ne yhteiset rukoukset joita esimerkiksi kirkossa toimitetaan. Toisaalta, on omia, sellaisia rukouksia, jotka liittyvät anomuksiin, avunpyyntöihin ja kiitokseen ja ylistykseen. Siis sellaisia rukouksia, jotka saattavat syntyä ihan yllättäen.
Aina ei tarvitse, eikä pidäkään rukoilla kirjan mukaan, vaan voimme rukoilla myös ihan omin sanoin. Tärkeää onkin, että me kuitenkin rukoilemme mahdollisimman usein. Rukous liittyy hengelliseen kasvuun ja kuten tiedämme, kasvaminen vie aina paljon aikaa. Ihminen ei siis yhdessä yössä opi sellaiseksi henkilöksi, joka osaisi keskittyä syvään rukoukseen pitkäksi aikaa.
Normaali ihmisen keskittymiskyky johonkin tiettyyn asiaan ilman sen kummempaa harjoittelua on noin 20-30 minuuttia. On siis ymmärrettävää, ettei kukaan yhtäkkiä osaa rukoilla pitkään, inhimilliset rajat tulevat vastaan. Mutta kaikessa voi kasvaa paremmaksi; tämä koskee myös rukousta ja siihen liittyvää hengellistä kasvua.
Mitä me rukoilemme ?
Kristus itse on opettanut, että mitä tahansa me hänen nimissään pyydämme, sen me saamme. Tässä yhteydessä on kuitenkin muistettava se, että meidän tulisi pyytää Jumalalta ainoastaan sellaisia asioita, jotka johdattavat meitä pelastukseen. Esimerkiksi ylenpalttisten maallisten omaisuuksien pyytäminen ei varmaankaan lopulta ole olennaista sielumme pelastumisen kannalta, joten sitä meidän on turha ryhtyä erikseen pyytämään.
Luonnollista on kuitenkin se, että me pyydämme usein Jumalalta monia eri asioita, mutta harvemmin muistamme kiittää Häntä. Jos muistelemme Evankeliumin kertomusta kymmenestä spitaalisesta, jotka Jeesus paransi, niin ainoastaan yksi heistä palasi kiittämään Jumalaa. - Tällä tavoin voisimme melkein yleistää sen sen säännön, että ainoastaan joka kymmenes ihminen muistaa kiittää Jumalaa niistä kaikista asioista, jotka Hän on meille antanut.
Kiitoksella ja ylistyksellä on myös eronsa. Kiitos kuuluu Jumalalle aina sellaisesta asiasta, jossa Hän on meitä auttanut ja johdattanut. Mutta ylistys sen sijaan on asia, joka seuraa kiitosta. Kun ylistämme Jumalaa, niin silloin me teemme puhtaasti sen vuoksi, että sydämemme haluaa osoittaa kunnioitusta Jumalalle. Kysymys ei ole tuolloin mistään tietystä asiasta, joka vaatisi kiitosta.
Miten ihminen oppii rukoilemaan ?
Ihminen ei aina osaa rukoilla Jumalaa; tai oikeastaan ihminen ei aina edes muista Jumalan olemassaoloa. Vasta sairaudet, onnettomuudet tai muut vastoinkäymiset johdattavat meitä rukoukseen ja tätä kautta kohti Jumalaa. Sen vuoksi tällaisistakin asioista tulisi olla Jumalalle kiitollinen.
Jossain mielessä voidaan sanoa, että ne sukupolvet, jotka ovat eläneet sotavuosina ja vaikeina aikoina suhtautuvat Jumalaan aivan toisella tavalla, kuin uusi nuorempi sukupolvi, joka ei ole elämässään kohdannut mitään vastoinkäymisiä. Kysymys ei ole pelkästään kasvatuksesta, vaan siitä, että kun ihminen kohtaa vaikeuksia, hän myös ryhtyy rukoilemaan ja tällä tavoin hän tulee Jumalaa lähemmäksi.
Voidaan siis sanoa, että maallisessa mielessä oleva aallonpohjalla olo saattaakin lopulta nostaa ihmisen hengellisesti huiman askeleen ylöspäin. Ei siis ihme, että on erilaisia sanontojakin siitä, että vastoinkäymiset vahvistavat ja kasvattavat ihmistä.
Tietysti, usein kuluu pitempi aika ennen kuin ihminen ymmärtää jonkun vastoinkäymisen hengellisen ulottuvuuden. Ei siis ole kovin järkevää mennä ensitöikseen sanomaan maansa menettäneelle ihmisille, että "tämä oli Jumalan tahto, joka kasvattaa sinua henkisesti".
Raamattu antaa meille kuitenkin esimerkin vanhurskaasta Jobista, joka kesti kaikki koettelemukset niin, ettei hän missään vaiheessa kieltänyt Jumalaa.
Rukous on siis asia, joka vie meitä kohti Jumalaa. Mutta rukous ei kosketa pelkästään meitä, vaan sen tulisi koskettaa myös muita ihmisiä, lähimmäisiämme ja myös vihamiehiämme. Jeesushan kehottaa rukoilemaan myös vihollisten puolesta.
Esirukous toisen puolesta on hyvin tärkeä asia. Nyt täytyy muistaa, että rukous on aina rakkautta. Rukous on rakkautta Jumalaa kohtaan, ja esirukous toisen puolesta on rakkauden osoittamista tätä toista ihmistä kohtaan.
Hengellisten asioitten tulisi aina kulkea maallisten asioitten edellä. Tämän vuoksi kun haluamme muistaa toista ihmistä, niin tämän tulisi tapahtua aina siinä järjestyksessä, että ensin muistamme tätä rukouksissa ja sitten vasta tulevat maalliset muistelut, elikkä erilaiset lahjat jne.
Toisen ihmisen puolesta rukoileminen on rakkauden osoittamista ja rakkaus on kaikkein oleellisin asia sielumme pelastumisen kannalta. Tämän vuoksi toisen puolesta rukoileminen vie sekä sitä ihmistä jonka puolesta rukoilemme, että itseämme lähemmäksi Jumalaa.
Ortodoksisessa kirkossa myös poisnukkuneiden puolesta rukoillaan ahkerasti. Siinä missä elävienkin puolesta. Kysymys on taas siitä, että "rakkaus ei tunne rajoja", joten elämän ja kuolemankaan raja ei ole niin erottava tekijä ettemmekö toisen puolesta voisi rukoilla. Itse asiassa rukous on sellainen asia, että sitä voimme tehdä aina. Se ei ole aikaan eikä paikkaan rajattu tapahtuma, Eikä se ihminen, jonka puolesta haluamme rukoilla tarvitse olla "lähietäisyydellä".
Miten sitten meidän tulisi rukoilla?
Kristus itsehän opetti meitä rukoilemaan "Isä meidän" - rukouksen sanoin. On hyvä tutkia tätä rukousta hieman tarkemmin vielä:
Isä meidän joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi, tulkoon Sinun valtakuntasi.
- Aluksi toteamme sen tosiasian, että Jumalaa me rukoilemme. Me myös toteamme sen, että olemme valmiita Hänen valtakuntaansa. Tässä odotamme tulevaa valtakuntaa, Kristuksen toista tulemista ja sitä, että me tulemme Hänen valtakunnastaan osalliseksi jo Herran Pyhässä Ehtoollisessa. Ja tietysti me olemme Jumalan valtakunnassa jossain mielessä jo nyt, koska Hän on koko luomakunnan luoja.
Tapahtukoon Sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa.
- Meidän tulisi antaa koko elämämme Jumalan haltuun ja aina toimia Hänen tahtonsa mukaan. Jumalan tahdon mukaista elämää on se, että me otamme kiitollisena vastaan kaiken mitä vastaan tulee. Myös ne vastoinkäymiset, joista jo aiemmin oli puhetta.
Ihmisellä on vapaa tahto, mutta Hänellä on myös jatkuva sisäinen kaipaus kohti Jumalaa. Jos haluamme mennä kohti Jumalaa, niin silloin meidän tulisi elää Jumalan tahdon mukaisesti. Me voimme myös toimia Jumalan tahdon vastaisesti, jos niin teemme niin silloin olemme kuin Aadam ja Eeva, jotka toimivat Jumalan tahdon vastaisesti ja heidän katkeamaton yhteys Jumalaan rikkoutui.
Kysymys ei niinkään ollut siitä "omenasta" (ja tuskinpa se omana nyt olikaan), vaan ensisijaisesti siitä, että ihminen tietoisesti alkoi toimia Jumalan tahdon vastaisesti ja näin vieraantui Hänestä.
Ihmisellä on vapaa tahto ja tehdessään sellaisia valintoja, jotka vieraannuttavat häntä Jumalasta, voidaan silloin puhua synnin tekemisestä. Eli kaikki, joka vie ihmistä pois Jumalasta on syntiä!
Anna meille tänä päivänä jokapäiväinen leipämme.
- Me tässä kohden pyydämme Jumalalta, että Hän antaa meille sen verran mitä me tarvitsemme elääksemme. Vanha käännös "Isä meidän" - rukouksesta on itse asiassa osuvampi. Siinä puhutaan "elämälle tarpeellisesta leivästä". Me emme pyydä Jumalalta mitään ylellisyyksiä, herkkuja ja kaikkea "kivaa", vaan ainoastaan sen verran mitä me elääksemme tarvitsemme.
Anna meille anteeksi velkamme niin kuin mekin annamme anteeksi velallisillemme.
Pyydämme Jumalalta omia rikkomuksiamme anteeksi, mutta jotta meillä ylipäätään olisi varaa pyytää anteeksi omia tekojamme, niin se edellyttää, että olemme olleet yhtä armahtavaisia myös lähimmäisiämme kohtaan.
Tähän kuuluu myös se, että me pyydämme lähimmäisiltämme anteeksi. Pyytää anteeksi ja antaa anteeksi; nämä ovat yhtä tärkeitä asioita.
Kaikkien kanssa emme voi olla "kalakavereita", mutta meidän tulisi kuitenkin pystyä olemaan sovussa ja tekemisissä lähimmäistemme kanssa. Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.
Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta.
- Elämä on täynnä valintoja, siihen perustuu ihmisen vapaa tahto. Me voimme aina rukoilla Jumalalta johdatusta, että toimisimme niin, etteivät erilaiset kiusaukset johdattaisi meitä harhaan.
Kaikki hengellisesti olennaisimmat asiat liittyvät siis "Isä meidän" - rukoukseen. Ja yleisesti voidaan sanoa, kaiken edellä mainitsemani valossa, että rukous henkisenä voimavarana on korvaamaton ja samalla myös ehtymätön. Tärkeintä on se, että me torjumme sisäinen laiskuutemme ja ryhdymme rukoukseen.
isä Andrei Verikov