Ortodoksisen kirkon terapeuttista teologiaa (opetuspuhe)

Kirkko on sairaala, ja parantaja on Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista. Ortodoksinen usko ei voi toteutua ilman Kristuksessa tapahtuvaa eheytymistä ja parantumista, ja sen päämäärä on ihmisen hengellinen parantuminen, mikä tekee ortodoksisesta teologiasta terapeuttisen tieteenalan. Ilman sielun puhdistumista ja parantumista ei siis ole ortodoksista teologiaa. Ihmissielun puhdistuminen ja parantuminen tapahtuu ihmisen ja Pyhän Hengen yhteistyössä. Ortodoksinen teologia on ihmisen parantumisen hedelmä. Se on parannukseen tähtäävä tiede.

Sielun parantamisen ensimmäinen edellytys on oikea usko, sillä vääristynyt usko estää hengellisen parantumisen. Ihminen voi aloittaa hengellisen parantumisen, jos hän ensin tunnistaa sairautensa. Hengellisen sairauden tunnistaminen vaatii katumusta ja murehtimista. Hengellisen elämän matka alkaa ihmisessä olevan Jumalan kuvan puhdistavasta kasteesta ja johtaa askeesissa yhteyteen Jumalan kanssa. Jotta ihmisen elämässä voisi tapahtua parantumista, hän tarvitsee papin hengelliseksi terapeutikseen. Ortodoksinen pappeus yhdistyy Kristuksen pappeuteen

Papin tärkein tehtävä on parantaa. Kirkon pyhä pappeus on arvokkain virka maan päällä. Papille kuuluvia perusvaatimuksia on pappeuden pyhän armon säilyttäminen, sen kehittäminen ja seurakuntalaisille esimerkkinä eläminen. Pyhään pappeuteen vihityllä on pastoraalisessa työssään kaksinkertainen tehtävä:

• parantaa sairaita ja
• toimittaa pyhiä mysteerioita.

Hengellinen parantaminen on mahdollista vain niille, jotka ovat ensin itse parantuneet. Kirkon pyhät isät ovat tietoisia siitä, että vain harvat papit ja piispat ovat täyttäneet itsensä Jumalan hyveillä. Hengellisyys ei välity maagisesti pappeuden mysteerion kautta. Kristus on ensimmäinen diakoni, täydellinen esikuva jokaiselle papille. Siksi ortodoksisen pastoraaliteologian avainkäsitteet ovat

• empatia,
• filantropia,
• hyväsydämisyys ja
• ihmisyys.

Kirkon papillisen viran innoittajana ei ole hallitsemisen ja alistamisen henki. Kreikkalaiset isät korostavat opetuksissaan monipuolisesti, että kaiken papin virkaan tähtäävän opetuksen ja koulutuksen tehtävä on johtaa pappiskandidaatteja hyväksymään elämässään syvä pastoraalisuuden velvollisuus.

Turhamaisuus on piispan ja papin elämän yksi pahimmista kiusauksista. Papiston jäsentä seuraavat turhamaisuuden vanavedessä viha, kateus, panettelut, valheet, tekopyhyys, juonittelut ja ilkeys. Kunnianhimoinen ja ylistykselle altis piispa tai pappi mielistelee opetuksillaan ja alhaisella liehittelyllä yhteiskunnan hyväosaisia, mutta halveksii köyhiä ja elämässä epäonnistuneita. Valheen täyttämä piispa tai pappi haavoittaa toiminnallaan Kristuksen Ruumista eli Kirkkoa. Vapahtaja opettaa hänen kaltaisistaan: "Te olette lähtöisin Saatanasta. Hän on teidän isänne, ja hänen halunsa te tahdotte tyydyttää" (Joh.8:44). Väärämielinen piispa tai pappi elää oman tahtonsa mukaan. Hän seuraa omia himojaan ja halujaan.

Ortodoksisen paikalliskirkon arjessa näkyy kirkollisen elämän tasapainottomuus ja vääristyminen. Maailmalliset esikuvat ruokkivat ihmisissä ortodoksisen elämän syventämisen vastaista mielialaa. Kirkollisen elämän syventämistä vastustetaan monin tavoin. Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenten kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivän maailman ihmiset. Kirkon jäsenten tulee löytää Kirkon elämän todellinen merkitys, sillä usein heidän elämänsä on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa. Ortodoksisen perinteen mukaan pappi ei ole tuomari eikä äänetön todistaja. Hän on Kristuksen ikoni. Hänen esikuvanaan on Kristus, joka otti kantaakseen maailman synnit ja jonka dynaaminen huolenpito johtaa ihmisiä katumukseen. Ortodoksinen pappeus yhdistyy Kristuksen palvelutehtävään. Kirkon pappeus liittyy erottamattomasti Kristuksen persoonaan.

Ortodoksisen kirkon papillinen kutsumus alkaa Kristuksen Rististä ja johtaa siihen. Kutsumus on samastettavissa Kristuksen runneltuun ruumiiseen, jota pappi on kutsuttu eukaristiassa toimittamaan, ei pelkästään rituaalisesti, vaan tulemalla olemassa olevaksi langenneessa maailmassa. Pyhien isien näkemys papista oman heikkoutensa tiedostavana "haavoittuneena parantajana" syventää ja laajentaa ortodoksisen papillisen arvovallan diakoniaksi eli palvelemiseksi. Papit rajoittavat usein synnin moraalittomiin tekoihin ja unohtavat, että synti perustuu ihmisen heikkoon uskoon eli siihen, ettei ihminen rakasta Jumalaa. Jokainen ihmiselämän epäjärjestys ja paha rikkoo Jumalan tahdon. Paha tarkoittaa ihmisen erottautumista Jumalan yhteydestä.

Ihminen ehdollistaa maallistuneessa elämänkatsomuksessaan Kirkon palvelemaan muita kuin hengellisiä päämääriä. Kun häneltä puuttuu sisäinen maailma, jää jäljelle himo ja kaipaus nautintoihin ja mielihyvän toteuttamiseen. Sisäisesti koditon, tunne-elämältään laskelmoiva ja kylmä ihminen ei kykene jakamaan turvallisuutta eikä läheisyyttä kenenkään kanssa. Rahasta ja omistamisesta muodostuu hänelle tyydyttämättömien tunteiden ja rakkauden tarpeiden korvike. Nykyihmiselle on tunnusomaista, että hän omistaa ja käyttää monia asioita, mutta ihmisenä hän on hyvin vähän. Hänen tunteensa ja ajatuskulkunsa ovat surkastuneet kuin harjaantumattomat lihakset. Hän on täynnä omaa itseään, hän haluaa muuttaa koko maailman omakseen. Hänelle on todellista vain oma itse. Hän ajattelee, puhuu ja toimii suhteessa omaan itseensä eikä osoita mitään todellista mielenkiintoa ulkomaailmaan. Näin on myös hänen uskonnollisen elämänsä alueella. Hänessä elää pohjaton kiitoksen ja tunnustuksen saamisen tarve. Hän välineellistää toiset ihmiset. Hän verhoutuu narsismin lukuisten naamioiden taakse. Narsismi on myös kirkollisessa elämässä ihmisen psyykkisistä ominaisuuksista kaikkein vaikeimmin tunnistettavissa.

Pyhät isät opettavat, että uskon Kirkon elämään on perustuttava kyvylle nähdä pahuus eri muodoissa kaikkialla, missä sitä on. Pyhien isien askeesi perustuu ihmisessä itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Kirkon isät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saisi koskaan olla laiska Jumalan vaikutukselle. Aikamme ihminen on levoton ja tavoittelee elämässään sensaatioita, ennennäkemätöntä ja erilaista. Hän pelkää olla yksin ja katsoa langennutta tilaansa. Hän kaipaa kiihkeästi rauhaa, vapautta ja onnea. Kirkon jäsenen kutsumuksena on vapautua synnin himoista ja heikkouksista. Ainoa parannuskeino on jatkuva askeesi. Kirkon hengelliset isät muistuttavat, ettei todellinen uudistuminen, rauha ja sisäinen järjestys, ole mahdollista ilman persoonallista taistelua kaikenlaisia himoja ja nautintoja vastaan.

Pyhien ihmisten aidot uskon ja elämän kokemukset kuvastavat todellista nöyryyttä, sydämen ja mielen puhtautta. Kristus ylisti autuaiksi sellaisia ihmisiä: "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan" (Matt.5:8). Valheelliset uskonnolliset kokemukset liittyvät ylpeyteen, tekopyhyyteen ja eksytyksen henkeen. Pyhä apostoli Johannes muistuttaa: "Rakkaani, älkää jokaista henkeä uskoko, vaan koetelkaa henget, ovatko ne Jumalasta; sillä monta väärää profeettaa on lähtenyt maailmaan. Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristuksesi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta, eikä yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ole Jumalasta" (1.Joh.4:1-3).

Kreikkalainen professori Georgios Mantzarides kirjoittaa: "Ortodoksinen kirkko ei ole yksi monien kirkkojen joukossa. Ortodoksia ei ole jokin ideologia. Se ei ole kansallinen ideologia. Joillekin näyttää olevan helppoa hieroa kauppaa ortodoksialla, mutta vaikea elää ortodoksian mukaisesti." On vaivatonta tuomita toisia uskon luopioiksi, harhaoppisiksi tai fundamentalisteiksi, mutta vaikea elää ortodoksisesti. Kirkon jäsenet unohtavat tämän totuuden ja heijastavat ortodoksiaan yksilöllisiä tai yhteisöllisiä mielihalujaan. Heissä vaikuttaa pietistinen ja ehdollistava yksilöhurskaus: olennaista on yksilön hyvinvointi ja menestyminen. Siksi heille on vierasta Jumalan rakkaudesta kasvava yhteisöllinen oikeudenmukaisuus ja lähimmäisen terapeuttinen auttaminen ja kohtaaminen.

Kirkko ja materialismin haasteet

Kirkon pyhyyden vastainen yhteiskunta on luonut oman "papistonsa". Saatanan toiminnan tuhoisat seuraukset näkyvät yhteiskunnassa raskaina veroina, virkavaltaisuutena, suosikkijärjestelmänä, lahjontana, kaikenlaisena rappiona ja kiihotuksena. Yhteiskunnan mielivaltaisuus kohdistuu erityisen raskaana vähäosaisiin ihmisiin. Me elämme ajassa ja kulttuurissa, jossa ihmisten on vaikea hyväksyä kuolevaisuutta, haavoittuvuutta ja heikkoutta. Kirkon elämän kannalta on olennaisen tärkeää, miten kohdataan heikot, vammaiset ja apua tarvitsevat lähimmäiset. Yhteiskunta rohkaisee ihmisiä kuluttamaan. Sellainen ihmiselämän lähestymistapa hylkää ihmisen hengellisen luonteen ja johtaa hänet tuhoon. Moderni taloustiede on ajattelutavaltaan askeesin vastainen. Sen ajama materialismi ei johda ihmisiä elämän täyttymykseen vaan epäonnistumiseen. Ihmiset antavat tehdä päivittäin itsestään monenlaisten tarpeiden ja asioiden orjia. Ulkoiset asiat peittävät ihmiselämän sisäisen tyhjyyden. Nykyajan ihminen on tyystin unohtanut sisäisen maailmansa ja askaroi aineellisen maailman kanssa. Hän elää aineellisesti ja puuhastelee valehengellisiä asioita. Hän on vaihtanut Jumalan totuuden valheeseen, kunnioittaa ja palvelee luotua eikä Luojaa (Room.1:25). Hänestä ja häntä ympäröivästä yhteiskunnasta on tullut sisäisesti pohjattoman tyhjä. Ihminen kärsii elämän tyhjänpäisyyksien aiheuttamista monenlaisista mielenterveyden häiriöistä.

Psalminkirjoittaja sanoo Jumalan suulla: "Kuinka kauan te panettelette minua? Kuinka kauan te tavoittelette tyhjää, rakastatte valhetta ja vilppiä?" (Ps.4:3). Pyhä Gregorios Teologi (k. 390) ottaa kyseisen psalminkohdan pohjaksi ja kysyy myös tähän päivään sopivasti: "Miksi te kaikki etsitte niin paljon turhuutta ja valhetta, ikään kuin ne olisivat nykyisessä elämässä suurta, ylellisyyttä, merkityksetöntä kunniaa, arvottomia virkoja ja petollista onnea? Emmekö koskaan opi, mikä on todellista rikkautta, mikä on todellista arvokkuutta, ja missä on jatkuva käyttövoima?"

Materialismi on aikamme uskonto. Monet etsivät siitä kuumeisesti elämän sisältöä ja merkitystä. Maailmallisesti ajattelevalle ihmiselle ortodoksisen kirkon elämä vaikuttaa järjettömältä. Mutta aina löytyy niitä, jotka haluavat vapautua materialismin harhasta. Nämä ihmiset haastavat Kirkon pastoraalisen työn tekijä. Kleemens Aleksandrialaisen (k. 215) mielestä kristillisen rakkauden päätarkoitus on ihmisen vapautuminen sitoutumisestaan maailmaan. Aleksandrialaisen opettajan mielestä pidättyväisyys ei rajoitu pelkästään ihmisen seksuaalisuuteen, vaan sitä tulee noudattaa myös rahan, ylellisyyden, omaisuuden, ulkoisen ehostamisen, kielen ja ajatusten suhteen. Hänen teoksiensa keskeinen perusta on pastoraalinen. Kleemensin mukaan Jumalan lapsena eläminen merkitsee valintaa pysyä Jumalan kuvan mukaisella askeettisen elämän tiellä. Rikkaus on hänen mielestään paheiden linnake, mutta mielihalujen köyhyys on ihmiselämässä parasta rikkautta. Viisaus ei ole löydettävissä maallisesta kolikosta, vaan todellinen rahayksikkö on katoamaton Logos, kuninkaallinen Jumalan Valtakunnan kulta.

Rikkaalla on omaisuutta siksi, että hän jakaisi sen köyhien kanssa. Jos hän ei osoita armeliaisuutta köyhälle, hänet tuomitaan viimeisellä tuomiolla varkaan tavoin. Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kiinnitti paljon huomiota kristilliseen rakkauteen ja armeliaisuuteen. Kirkkoisä opetti, että almujenantaja on kuin "satama, joka ottaa vastaan kaikki haaksirikkoutuneet ja vapauttaa heidät vaarasta, olivatpa pahoja tai hyviä. Satama tarjoaa heille turvan." Sen vuoksi hän kannustaa jokaista tutkimaan ahneuden syntiään ja tuomitsemaan siihen sitoutuneen sielunsa, sillä ihmisellä on pyhässä katumuksessa mahdollisuus saavuttaa iankaikkinen elämä. Pyhää katumusta tulisi etsiä syntien tunnustamisella, paastoamisella ja armeliaisuuden harjoittamisella. Materialismin esiin nostamia himoja ovat myös kristittyjen keskuudessa ahneus, rikkauden ja kunnian rakastaminen, tavaroiden kokoaminen, itserakkaus, herruuden harjoittaminen, ylpeys ja vallasta humaltuminen, hienostelu ja ihmissuosio. Aikamme sitoutuu jatkuvaan globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka kaikki heikentävät ortodoksista uskoa ja ihmisten sitoutumista paikallisiin seurakuntiin. Ihmiset kadottavat vähä vähältä selkeät kirkkoyhteisön rajat, identiteetin, arvot, merkityksen, tarkoituksen ja suunnan.

Me kohtaamme kulttuurisia ilmiöitä, joita kutsutaan modernismiksi tai postmodernismiksi. Nämä ilmiöt merkitsevät massiivisia teknologisia, sosiaalisia, taloudellisia ja älyllisiä voimia, jotka muotoilevat sekä ristiriitaisesti että vuorovaikutteisesti kutistuvaa maailmaamme. Me tarvitsemme elävän uskon ravitsemista kirkkoyhteisöissä. Tarvitsemme ortodoksisen eetoksen eli ykseyden vahvistamista rukouksessa ja jumalanpalveluksessa. Evankeliumin julistaminen ei ole Kirkon ainoa tehtävä. Sitä ovat myös jumalanpalvelus, opetettavien opettaminen, pastoraalinen ohjaaminen, lähimmäispalvelu ja lähetystyö. Kirkon pyhät isät ja kilvoittelijat osoittavat, ettei rahanhimoa voi puolustella sillä, että se muka kuuluu ihmisluontoon. Ihmisen rahanhimo johtuu pelkästään ihmisen pahasta ja turmeltuneesta sieluntilasta. Rahanhimoa poteva irrottaa mielensä Jumalan rakkaudesta ja kiintyy kultaan kaiverrettuihin ihmisten kuviin. Pyhä Gregorios Palamas kirjoittaa: "Kun tutkitaan asian ydintä, havaitaan, että ensimmäinen pahaa haluavan voiman jälkeläinen on omistushalu. Itsesäilytysvaisto ei ole ihmisissä tuomittavaa, koska se kehittyy meissä nuoruudesta lähtien. Kuitenkin rahan rakastaminen ilmaantuu hieman myöhemmin, vaikkakin se alkaa kasvaa jo lapsuudessa. Siten se ei näytä olevan osa ihmisluontoa, vaan sen alkuperä on vapaassa tahdossa. Jumalallinen Paavali nimittääkin rahan rakastamista kaiken pahan alkujuureksi" (1.Tim.6:10).

Pyhä Gregorios korostaa, että rahan himoitseminen synnyttää kaikenlaista pahaa: saituutta, kiristämistä, ryöstämistä, varastamista, yksinkertaisesti kaikkinaista ahneutta, jota apostoli Paavali kutsuu "epäjumalanpalvelukseksi" (Kol.3:5). Rahanhimo ruokkii muita paheita, vaikkeivät ne suoranaisesti siitä kasvaisikaan. Ihminen, joka ei usko Jumalaan, luottaa rahaan. Hän ei välitä yhtään taivaallisesta ja iankaikkisesta Jumalan valtakunnasta, vaan ikävöi maallista ja katoavaa rikkautta. Gregorioksen mukaan tunteettomuus, paatumus ja sydämen kovuus syntyvät yleensä mukavuudesta, nautinnosta ja hyvinvoinnista. Vastaavasti pidättyväinen ja niukka elämäntapa johtaa ihmissydämen murtumiseen ja heltymiseen, mikä karkottaa sielusta pois kaiken katkeruuden ja tuo tullessaan sieluun suloisen valoisan iloisuuden. Ilman murtunutta sydäntä ihmisen on mahdotonta vapautua pahuudesta. Materialismin sairastuttamien ihmisten keskuudessa kaikkein halveksituin asia on köyhyys, mutta Jumalan edessä sydämen ylpeys ja ylimielisyys ovat paljon halveksitumpia. Ihmisten keskuudessa kunnioitetaan rikkautta, mutta Jumalan edessä nöyrää sielua.

Bysantin Kirkko tunsi sosiaalisen vastuunsa auttaa yhteiskuntaa ja yksityistä ihmistä. Kirkon jäsenten tietoisuus köyhistä ja unohdetuista ilmeni sekä hengellisenä että aineellisena ihmisen auttamisena. Kirkko rukoili ja työskenteli maailman kirkastumisen puolesta ja samalla lievensi konkreettisesti ihmisten nälkää ja janoa. Bysanttilaiset näkivät selkeästi, että kristillinen usko on yhteiskunnassa tärkeä muutosvoima. Ennakkoluuloton Bysantin ihmisen yhteiskunnallisen elämän todellisuuden tarkastelu on ollut vielä varsin vähäistä. Rakkaus ja myötätunto ovat edellytyksiä ihmiselämän monipuolisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi. Siinä on bysanttilaisen filantropian ajaton viisaus. Rakkaus, lähimmäisen huomioon ottaminen ja elämänymmärrys ovat sellaisia ominaisuuksia, jotka ilmenevät ja kasvavat vain jos niitä harjoitetaan. Niitä ei voi kuluttaa, ostaa eikä omistaa, kuten omistamisen kohteita. Niitä voi vain harjoittaa: harjoitella ja uskaltaa tehdä.

Kirkon terapeuttista elämää

Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Pyhien isien perinteessä teologeja kutsutaan "Jumalan näkijöiksi". He seuraavat pyhän Gregorios Palamaksen mukaan Kirkon "metodia" eli ovat ottaneet vastaan täydellisen uskon, mielen valistumisen ja jumaloitumisen. Ortodoksista teologiaa voidaan syystä kutsua ihmisen hengellisen parantumisen tieksi. Ortodoksinen teologia edellyttää ihmiseltä osallistumista uskon salaisuudesta. Kirkon jäsenen elämä on kasteesta lähtien jatkuvaa askeettista sotaa Saatanaa ja hänen joukkojaan vastaan. Kirkon patristinen traditio ei ole sosiaalifilosofiaa, ei eettinen järjestelmä eikä uskonnollista dogmatismia. Patristinen perinne merkitsee Kirkon terapiaa. Se yhdistyy tässä suhteessa läheisesti lääketieteeseen, erityisesti psykiatriaan. Kuitenkaan maalliset tieteet eivät saa aikaan ihmissielun parantumista. Kirkon hengen mukainen parantuminen synnin sairauksista on mahdollinen ainoastaan pyhien isien askeettisen ja terapeuttisen opetuksen kautta.

Ihmisen puhdistuminen himoista ei voi tapahtua sielun neutraalissa tilassa, vaan ihmisen tulee korvata himot hyveillä. Oikea usko on hengellisen elämän ensimmäinen askel. Ortodoksinen usko keskittyy hyvään, ja hyvä on toteutunutta uskoa. Jumala asettaa ihmiseen hyvyyden pyhässä kasteessa. Ihmisen hyveellinen elämä rakentuu pyhässä kasteessa saatuun Jumalan hyvyyteen, jonka toteutuminen riippuu ihmisen yhteistyöstä Luojansa kanssa. Pyhän Gregorios Palamaksen mukaan sielussa toimiva jumalallinen valo merkitsee todellista elämää, joka syntyy ihmisessä jumalallisesta murheesta. Sielun kuolema tarkoittaa puolestaan Saatanan pimeyttä, joka täyttyy sielun maailmallisen murheen kautta. Tessalonikin esipaimen opettaa, että hengellisen murheen alkua voidaan verrata tuhlaajapojan kääntymiseen. Syntejään murehtiva ihminen on lankeemuksestaan häpeissään. Hän lausuu tuhlaajapojan sanoin: "Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojakses" (Luuk15:21). Rakkaus ja oikeudenmukaisuus ovat jumalallisia portteja Jumalan valtakuntaan. Isät korostavat opetuksissaan ihmisten olemuksellista kasvamista Kristuksen ihmisyydessä Jumalan ykseyteen. Ihmistä kutsutaan elämään liturgisena olentona, joka kirkkorakennuksesta lähdettyään jatkaa liturgiaa köyhien ja unohdettujen parissa eli tekee elämästään liturgian.

Kirkon uskollinen jäsen löytää kaikkialla Kristuksen ja iloitsee Hänessä. Ortodoksisen kirkon rikas teologinen traditio kuvastaa yhteisöllistä terapeuttisuutta. Kirkko on sairaala meitä synnin sairastuttamia varten. Siksi on vaarallista, että ortodoksisen kirkon keskeisellä toimintamuodolla pyhällä liturgialla ei ole juurikaan yhteyksiä kirkollisen elämän muihin aineksiin. Liturgia ymmärretään pyhäksi sinänsä, ja sen vuoksi tavallinen elämä on entisestään maallistettu kirkon seinien ulkopuolelle. Eukaristisen uhrin kantaminen on Kirkon liikettä, joka vaatii meiltä sisäistä uudistumista toteutuakseen elämässämme eukaristiana eli elävänä uhrina Jumalalle. Eukaristinen liturgia tulee näin jokapäiväisen elämän esikuvaksi ja terapeuttiseksi lähteeksi eli liturgian jälkeiseksi liturgiaksi.

Apostolisen ja katolisen kirkon terapian päämääränä on parantaa ihminen synnin sairaudesta ja johtaa hänet iankaikkiseen elämään. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän työn. Kirkon elämässä jumalanpalvelus ja pyhät mysteeriot nähdään terapeuttisena metodina ja kohtaamisena. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja moninaisten sielun sairauksien hoitamista. Monet ihmiset elävät ilman kirkkokeskeisyyttä. He korostavat suvaitsevaisuutta, vapautta, elämyksellisyyttä ja yksilöllisyyttä. He kokevat kirkollisen elämän itselleen vieraaksi. Individualismi merkitsee yksilön entistä suurempaa riippumattomuutta traditionaalisesta ortodoksisesta perinteestä. Yksilöllisyyttä palvova kulttuuri, elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten kiihkeä rytmi ovat tämän päivän todellisuutta. Nykyään nuoret ihmiset etsivät kokemuksia. He etsivät kokemuksia todellisesta elämästä eivätkä ole tyytyväisiä siihen, että vain kuulevat puhuttavan Jumalasta. Tietämättöminä siitä, että Kirkko voi tarjota heille elävän Jumalan maailman, he joutuvat tyytymään maailman halpoihin korvikkeisiin. He tuhlaavat elämänsä mielihyvän tavoittelemiseen ja lähimmäisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Tie Jumalan luo käy lähimmäisten kautta. Pyhä Eukaristia on modernin ihmisen kipein kohtaamispaikka, sillä hän elää individualisminsa vankilassa. Hänen elämästään puuttuu usein rakkauden, huolenpidon, minuuden, mielenrauhan ja vakaumuksen läsnäolo. Hän kuvittelee, että ulkoinen toiminnallisuus tekee hänestä tehokkaan ja korvaamattoman ihmisen. Hänen vihassaan on läsnä lähimmäisen rakastavien kasvojen ja myönteisen ihon koskettamisen puuttumisen synnyttämä raivon ja kauhun tila. Hänessä on pohjaton kaipaus tulla nähdyksi ja rakastetuksi. Bysantin teologiassa korostui liturginen henki ja tietoisuus. Bysanttilaiset kokivat kuuluvansa liturgian kautta Kristuksen Ruumiiseen eli Kirkkoon. Kun lännessä tarkasteltiin uskoa ulkoisen arvovallan kautta (Raamattu ja opetusvirka), Bysantissa liturgia ilmaisi teologian lähteen. Bysanttilaisille jumalallinen liturgia merkitsi muuttuvassa maailmassa Kirkon identiteetin jatkuvuutta. Kirkko opetti jäsenilleen maanpäällisen ja tulevan iankaikkisen elämän erottamatonta ykseyttä. Bysantin keisarikunnassa yhteiskunta, talouselämä, politiikka ja lainsäädäntö ilmaisivat Kirkon yhteisöllistä eetosta. Uskovien yhteiskunnallinen vastuu kasvoi liturgiasta, Pyhästä Eukaristiasta ja yhteisestä rukouselämästä. Liturgian yhteinen rukous ja kasvatus kehottivat Kirkon jäseniä kirkastamaan ihmisten yhteiskunnallista elämää. Kirkon jäsenet eivät huolehtineet vain ihmissielujen pelastumisesta, vaan kantoivat vastuuta myös lähimmäistensä nälästä, sairaudesta ja kodittomuudesta.

Taistelevan Kirkon rohkeuden merkki on eukaristian toimittaminen. Me emme saa kiinnittää itseämme maallisiin asioihin. Kristus antoi ihmisille mahdollisuuden Jumalan Valtakunnan osallisuuteen. Siksi Kirkko on aina Jumalan valtakunnan hyväksymistä, vastaanottamista ja yhteistä uskon ja elämän kokemista Kristuksessa. Eukaristinen leipä tulee Kristuksessa ikuisuuden, uuden ajan ruoaksi ja taivaalliseksi leiväksi. Pyhien hesykastien mukaan Jumalallinen Eukaristia ei ole pelkästään mysteerio vaan Kirkon ja Jumalan Valtakunnan Mysteerio, jossa ihmiset osallistuvat tulevasta Jumalan Valtakunnasta ja ykseydestä Persoonallisen Jumalan kanssa. Jumalan Valtakunta on elämän, ilon ja tiedon täyteys. Se on jumalallisen elämän triumfi. Se on kaikki, mitä varten maailma ja ihminen luotiin, ja mistä ihminen lankesi pois synnin itsekeskeisen ylpeyden vuoksi. Kristus antaa ihmisille Jumalan Valtakunnassa uuden elämän. Siksi me rukoilemme Jumalan Valtakunnan tulemista. Jumalan Valtakunta on ennen muuta Itse Kristus, Hänen inhimillinen elämänsä, Jumalan kauneuden, hyvyyden ja totuuden säteily. Jumalan Valtakunta on Kristuksen rakkaudessa, nöyryydessä, Hänen täydellisessä itsensä antamisessa ja voitossa.

Nykyajan ihmiset tarvitsevat pyhiä isiä saadakseen rohkeutta vastata persoonallisesti Kirkon elämän kutsuun. Pyhien isien ajattelussa elämä ja teologia liittyvät läheisesti yhteen. Isät omistautuivat elämässään täysin ihmisyyden pelastamiseen ja langenneen maailman elämän muuttamiseen. He taistelivat voimakkaasti individualistista hengellisyyttä vastaan. Kirkon lähetystyössä ja evankeliumin sanoman levittämisessä ihmisten keskuuteen ei tule käyttää maailmallisten myyntipisteiden strategiaa, jossa "uusia asiakkaita" houkutellaan kaikin mahdollisin tavoin. Kirkko Kristuksen mysteeriona ei ole uskonnollinen yhteisö, joka värvää uusia jäseniä. Kirkko ei myöskään ole organisaatio, jonka tehtävänä on tyydyttää yksityisten ihmisten psykologisia tarpeita. Kirkko on uusi elämä Kristuksessa, joka koskettaa ihmisen koko elämää ja persoonaa. Niin kauan kuin ihmiset eristäytyvät omaan itseensä, he ovat yksilöitä, eivät persoonia. Kun ihmiset kohtaavat Jumalan “Sinänä” ja veljensä "sinänä", he alkavat löytää kadonneen itsensä, koska ainoastaan jumaloitumisen kanssakäymisessä ihmiset voivat asettua toinen toisensa yhteyteen. Siinä on myös ortodoksisen kirkon pyhän liturgian terapeuttinen henki. Pyhässä liturgiassa ihmisiä opetetaan voittamaan rajoittuneet henkilökohtaiset mielenkiinnon kohteet, joihin Saatana, himot ja synnit johdattavat heitä.

Kristuksessa ei ole mitään neutraalia. Siksi Kirkon tehtävänä ei ole säilyä erillisenä kulttiyhteisönä maailmallisessa yhteiskunnassa. Kirkko osoittaa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa maailman sairauden ja ongelmat ja julistaa ihmisille Jumalan suunnitelman maailmankaikkeuden kirkastumiseksi. Kirkko on maailmassa palvelija, jonka tehtävänä on saattaa ihmiset uuteen elämään. Kirkko julistaa evankeliumia ja palvelee ihmisiä pyhissä mysteerioissa. Kirkko kannustaa ihmisiä etsimään Jumalan Totuutta ja harjoittamaan hyveitä. Kirkko kutsuu ihmisiä pyhyyteen rukouksessa, askeesissa ja hyveiden harjoittamisessa. Pyhä Johannes Krysostomos opettaa: "Niin kuin kylväjille ei ole mitään hyötyä siitä, jos he viskaavat siemenet tienvarteen, samoin ei meillekään ole hyötyä siitä, että meitä kutsutaan kristityiksi, jos meidän tekojamme ei kutsuta samalla nimellä. Jos haluatte, tuon uskottavana esille Herran veljen Jaakobin, joka sanoo: ‘Usko ilman tekoja on kuollut ‘(Jaak.2:17). Etsikäämme Herraa, niin kauan kuin meillä on aikaa. Tehkäämme hyvää, että vapautuisimme tulevasta loputtomasta helvetistä ja tulisimme otollisiksi taivasten valtakuntaan Herramme Jeesuksen Kristuksen armosta ja ihmisrakkaudesta."

Modernin yhteiskunnan "luonteenomaisuudet" moniarvoisuus, erilaisuuden vapaamielinen hyväksyminen ja ihmisoikeuksien tunnustaminen perustuvat filosofisiin ja historiallisiin realiteetteihin, joita ei esiintynyt idässä. Yksilön oikeudet, poliittinen liberalismi, höytynäkökohtiin rakentuva rationalismi, taloudellinen kehitys edustavat valistusajan filosofian tuotoksia, modernin Euroopan kunnianhimoista naturalismia, jolla pyrittiin korvamaan kristillinen ontologia, kosmologia ja antropologia. Ihminen on vapaa ainoastaan kirkkoyhteisössä, sillä Kirkon totuus vapauttaa ihmisen elämään eukaristisessa yhteisössä. Kirkon kokemuksessa usko merkitsee luottamusta ja luottamus persoonallista suhdetta Jumalaan ja lähimmäisiin. Ihminen on persoona, joka tarkoittaa etymologisesti ja käytännössä, että ihminen on kasvotusten jonkun kanssa. Persoonallinen erottuvuus muodostaa ihmisen Jumalan kuvan. Tämä erottuvuus on tunnistettavissa ihmisessä silloin, kun on hänellä luova ja rakastava suhde kirkkoyhteisöön eli hän hyväksyy toisen ihmisen Jumalan kuvana.

Syntien murehtiminen, katumus, itsetarkkailu, rakkaus, rukous ja mielen vartioiminen merkitsevät kilvoittelijalle tietä mielen puhdistumiseen. Bysantin kirkon antropologisessa opetuksessa on keskeistä ihmisen parantuminen synnin sairaudesta. Todellinen usko johtaa ihmiset pyhässä askeesissa hyveelliseen elämään ja täydellistymiseen eli jumaloitumiseen. Heidän ruumiinsa ja sielunsa on kirkastunut Jumalan luomattomasta valkeudesta.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta:

• Gregorios Palamas, pyhä
  • 1993a Kirje nunna Ksenialle. - Filokalia IV osa. Kokoelma pyhien kilvoittelijoiden kirjoituksia. Vanhasta kreikasta suomentanut sisar Kristoduli (Lampi). Pieksämäki.
  • 1995 The Passion of the Love of Money. - Saint Gregory Palamas. Treatise on the Spiritual Life. Translated, Introduction and Notes by Daniel M. Rogich. Minneapolis.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 1983 Ortodoksisuus ja yhteiskunta. Pieksämäki.
  • 1991 Pyhä Gregorios Palamas - ortodoksisen tradition puolustaja. - Ortodoksia 41. Kuopio.
  • 1993 Ortodoksinen sosiaalietiikka. - Hengellisen kasvamisen teologiaa. - Erga 1993. Ortodoksisen teologian laitoksen julkaisuja. N:o 6. Joensuu.
  • 1994 Keisari Justinianos - Bysantin filantropian edustaja. - Ajaton Bysantti. Joensuu.
  • 1995 Filantropia ja sosiaalinen hyvinvointi. - Ajaton Bysantti II. Joensuu.
  • 2004 Bysantin kulttuuriperintöä ja läntisiä vaikutteita. Joensuu.
  • 2005 Pyhän Johannes Krysostomoksen opetuksia köyhyydestä ja rikkaudesta. - Erga 2005. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Joensuu.
  • 2008 Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite
  • 1994 Orthodox Psychotherapy. The science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos and St. Vlasios
  • 1997 Saint Gregory Palamas a a Hagiorite. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Johannes Krysostomos, pyhä
  • 1984 On Wealth and Poverty. Translated and Introduced by C. P. Roth. Crestwood.
  • 2005 Puhe siitä, kun Eutropios kirkon ulkopuolelle mentyään vangittiin sekä puutarhasta ja kirjoituksista, ja asioista “kuningatar seisoo oikealla puolellasi. Suomentanut Johannes Seppälä. - Erga 2005. Joensuun yliopiston ortodoksisen teologian vuosikirja. Joensuu.
• Kleemens Aleksandrialainen
  • 1995 Clement of Alexandria. The Instructor. - Ante-Nicene Fathers. Vol. 2. The Writings of the Fathers Down to A.D. 325. Second Printing. Peabody.
• Mantzarides, Giorgios
  • 1994 Orthodox Spiritual Life. Bookline.
• Matsukas, Nikos A.
  • 2005 Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia I. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Jyväskylä.

Katso myös

• Kirkko hengellisenä sairaalana (opetuspuhe)
• Raamatun parannuskertomuksista (opetuspuhe)
• Tuhlaajapoika - itseensä meneminen (opetuspuhe)
• Pappeus