Kirkko hengellisenä sairaalana (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Bysantin keisarikunnan kukistumisesta tuli 29.5.2008 kuluneeksi 555 vuotta. Bysanttilainen yhteiskunta kuoli kauan sitten, mutta sen sivilisaation ja kirkollisen kulttuurin merkitys on yhä olemassa. Bysantin teologia on ortodoksisen kirkon autenttista teologiaa. Bysanttilaisille Apostolisen ja Katolisen Kirkon dogmaattinen opetus ei ollut pelkästään älyllinen järjestelmä, vaan näky, jossa myös maanpäälliset asiat nähtiin liturgisen toiminnan kautta yhteydessä taivaallisiin.
Ortodoksinen teologia - parantavaa tiedettä
Pyhä Gregorios Palamas (k. 1359) oli vakuuttunut, että ihmisen on mahdotonta omistaa Jumala sisimmässään tai yhdistyä Hänen käsittämättömään valkeuteensa, ellei ihminen puhdistu hyveen kautta ja nouse itsensä yläpuolelle. Hän kirjoittaa “Pyhää hiljaisuutta harjoittavien puolustuksessa”:
- “Me emme pidä sanojen ja ajatusten kautta löydettyä tietoa oikeana käsityksenä, vaan sitä tietoa, mikä tulee osoitetuksi tekojen ja elämän kautta”.
Palamas opettaa, että eri asia on oikean uskon ja totuuden puolustaminen ja eri asia on uskon tunnustaminen. Uskon puolustamisessa voi vaivattomasti käyttää sanoja ja päätelmiä, kun taas oikean uskon tunnustamisessa tarvitaan huolellisuutta ja tarkkuutta. Hänen mukaansa filosofia ei ole teologian perusta, alku ja lähtökohta, mitä taas lännen skolastikot haluavat. Ortodoksista teologiaa edeltää kirkastuminen, elämän suoma kokemus, mielen rukous, teot ja elämä ja sitten seuraa sanojen ja “esikuvien” teologia.
Kirkon hengellinen elämä rakentuu kokemukselliseen, osallistuvaan ja voimalliseen suhteeseen Jumalan ja ihmisen välillä. Kirkollisessa elämässä yhdistyvät toisiinsa Kirkon hengellinen opetus ja käytäntö. Gregorios Palamas korosti ihmiselämässä hyvyyden merkitystä. Jumalan kohtaamisen kokemus suodaan niille, joilla on puhdas sydän ja mieli.
Patristinen teologia otti käyttöön tieteen ja filosofian kielen ainoastaan selventämään luotuja asioita ja myös itse käyttämäänsä kieltä. Teologian kokeminen karismana on toinen asia, sillä ortodoksinen käytännön elämä ei voi olla koskaan erillään Jumalan mielen mukaisesta ihmisen harjaantumisesta. Siinä on olennaista Jumalan energioiden eli toimintojen ja ihmisen vapaan tahdon yhteistoiminta.
Ortodoksisen kirkon eettisessä opetuksessa ihmisen moraalinen ongelma samastetaan tietoisesti ihmisenä olemisen olennaiseen totuuteen. Ortodoksisten isien mukaan moraalisuus ei ole jokin “objektiivinen mittari”, jolla voisi arvioida ihmisen käyttäytymistä ja hänen luonnettaan. Ortodoksisen etiikan mukaan ihminen pelastuminen tarkoittaa tulla “terveeksi”, “ehyeksi” tai “kokonaisuudeksi”.
Ortodoksinen teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta. Pyhien isien teksteissä korostetaan ortodoksista teologiaa terapeuttisena metodina ja tieteenä. Ortodoksinen teologia on parantavaa tiedettä. Kirkko parantaa katuvan ihmisen synnin eli sielun sairaudesta, sillä elävää uskoa ei ole olemassa ilman Kristuksessa tapahtuvaa parantumista.
Ortodoksisen terapian päämääränä on parantaa ihminen sielun sairaudesta ja johtaa hänet elämään Kristuksessa. Murehtiminen, katumus, itsetarkkailu, rakkaus, mielen vartioiminen ja Jumalan käskyjen noudattaminen johtavat mielen puhdistumiseen.
Pyhien isien opetuksissa mieli on sekä koko sielu että sielun voima. Mieltä kutsutaan myös sielun olemukseksi eli sydämeksi. Metropoliitta Hieroteos Vlahos kirjoittaa, että sielun parantaminen sairaudesta tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Synti merkitsee puolestaan ihmismielen sairautta. Jumalan kuva hämärtyy ihmisessä. Kun ihminen toteuttaa elämässään saatanan tahtoa, hänen sydämensä sairastuu. Sydämen sairaus ilmenee ihmisessä välinpitämättömyytenä, Jumalan unohtamisena ja sydämen kovettamisena. Sairauksia ovat myös sydämen epäpuhtaus, tyhmyys, oikeudettomuus, julmuus, lihallisuuden ja aistillisuuden rakastaminen. Sielun sairaus tarttuu koko ihmiseen.
Ihminen on kadottanut pyhyyden tajun
Jumalan kutsui luomistyössään ihmisen hallitsemaan maailmaa, pitämään siitä huolta, ohjaamaan sitä, tulkitsemaan ja kehittämään sen kykyjä. Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi. Isien mukaan ihminen on olemassaolossaan Jumalan kuva. Jumalan kuva merkitsee pyhille isille Jumalan tarjoamia lahjoja ja mahdollisuuksia. Jumalan kaltaisuus tarkoittaa Jumalan kuvan todeksi elämisen toteutumista ihmisessä. Ihmisen kutsumuksena on kasvaa Jumalan kuvasta Hänen kaltaisuuteensa.
Jumala antoi luomistyössä ihmiselle valinnan lahjan. Ihminen kutsuttiin tulemaan persoonaksi siten, että hän tekee vapaasta tahdostaan hyvää. Tätä mahdollisuutta - pysyä rakkauden suhteessa Jumalaan tai kieltää se - ensimmäinen ihminen käytti itsekkäässä tarkoituksessa. Ihminen kääntyi syntiinlankeemuksessa pois Jumalasta. Jumala loi ihmisen vapaaksi olennoksi, ja vapaudessa hän myös lankesi syntiin. Lankeemus merkitsi ihmisen erottautumista Jumalan eläväksi tekevästä ja valistavasta armosta. Ihminen petti alkuperäisen luontonsa ja turmeli itsensä.
Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa, että Adamin synti merkitsi inhimillisen vapauden katastrofia. Hän korostaa, ettei ihmisen luonto sitoutunut itsessään syntiin. Synti kuuluu ihmisen tahdon eikä luonnon todellisuuteen.
Bysanttilaiset isät tähdentävät syntiinlankeemuksen aiheuttamaa tietämättömyyttä, itserakkautta ja mielivaltaa. Jumalan tuntemisen “tietämättömyys” on kaikkien paheiden lähde. Ihmisen itserakkaus johtaa ihmisyyden pirstoutumiseen. Ihmisen mielivalta ilmenee sielun epäjärjestyksenä ja sosiaalisena sortona ja epäoikeudenmukaisuutena.
Uudessa testamentissa on voimallisesti esillä traaginen tapahtuma, joka alkoi Jumalan hyvän luomistyön sisällä ihmisen synnin seurauksena. Evankeliumi julistaa, että maailma on alati Jumalan rakkauden kohde ja myös sitä, että saattaakseen ihmisen takaisin hänen alkuperäiseen tilaansa, tehdäkseen hänestä persoonan, joka voi valita rakkauden vapaasta tahdostaan, Jumala astui ihmisen historiaan ja omaksui ihmisen luonnon. Kristus ohjaa maailman valkeutena ja elämänä lihaksitulemisessaan, ristiinnaulitsemisessaan ja ylösnousemuksessaan ihmistä ja hänen kanssa koko maailmaa alkuperäiseen kunniaan.
Koko maailma on Jumalan kirkastavan toiminnan ja luomattoman armon vaikutusaluetta. Jumalan olemus on ihmiselle tuntematon, saavuttamaton, sellainen, johon ihminen ei voi osallistua. Jumala ilmaisee Itsensä ihmisille energioissaan. Siinä on tie Jumalan tuntemiseen ja yhteyteen Hänen kanssaan.
Koko maailma on Jumalan luomattoman armon ja pyhittävän energian vaikutusaluetta. Meidän on korkea aika sisäistää, että myös luonto on pyhä ja että luonto ei ole Pyhän Hengen toiminnan ulkopuolella ja sille vieras. Moderni ihminen on kadottanut kaiken pyhyyden tajun. Hän tarkastelee luontoa maallisin silmin, ilman kunnioitusta, usein väkivaltaisella kyynisyydellä, ilman rakkautta.
Mikä tahansa ja minkä tahansa luomakunnan osan jumalaksi tekeminen, epäjumalaksi korottaminen, muuttaa luomakunnan Jumalan viholliseksi ja tekee siitä väkivaltaisten valtapyrkimysten aiheuttamien, henkilökohtaiseen hyötyyn ja luomakunnan hyväksikäyttöön tähtäävien taisteluiden ja sotien keskuksen.
Ortodoksinen teologia taistelee epäjumalanpalvelusta vastaan pitämällä tinkimättömästi kiinni luodun ja luomattoman selkeästä suhteesta. Jokainen luonnon ja historian alue, jokainen olio ilmenemismuodoissaan ja kaikkine aineksineen tuodaan jumalalliseen kirkastumiseen ja Jumalan kunnian osallisuuteen. Ortodoksisessa terapeuttisessa teologiassa maailma ja ihminen eivät ole käytön ja hyväksikäytön kohteita. Maailma ja ihminen ovat toimivia osia kokonaisuudessa, johon Jumalan valtakunta tulee.
Kukaan ei voi anastaa eikä ottaa tätä valtakuntaa yksityisomaisuudekseen. Siksi bysanttilaisessa teologiassa pelastus parantumisena ja täydellistymisenä ymmärretään yhteisöllisenä eikä se voi olla yksinomaan joidenkin yksilöiden etuoikeus. Langenneessa maailmassa individualismi ja itsekeskeisyys ovat hirvittävintä epäjumalanpalvelusta. Ihmiset kumartavat Jumalana ja totuutena epäjumalien valhevoimia. He luopuvat Jumalan tuntemisesta, koska he samastavat Jumalan kaikenlaisiin luodun todellisuuden ilmenemismuotoihin.
Luominen ilmentää Jumalan tahtoa
Uskovat, jotka tuntevat Jumalan, kantavat luomakunnan kiitoksena Hänelle. He eivät muuta luomakuntaa välineeksi voidakseen hallita sitä epäjumalan tavoin.
Amerikassa vaikuttava ortodoksiteologi John Chryssavgis käsittelee teoksessaan Beyond the Shattered Image (1999) ortodoksisen maailmankäsityksen ekologista merkitystä. Hänen mukaansa ortodoksisen ekologisen maailmankäsityksen sydän on kokemus maailmasta pyhänä mysteeriona. Jumala on yksin pyhä ja pyhyyden lähde.
Patristisessa opetuksessa luomakunta ilmentää Jumalan kaitselmusta, oikeudenmukaisuutta ja pyhää tarkoitusta. Chryssavgis lainaa pyhittäjä Maksimos Tunnustajaa:
- “Kaikki luodut olennot ilmaisevat elävinä symboleina Jumalan läsnäoloa ja suunnitelmaa luomakunnassa”.
Luominen ilmentää Jumalan tahtoa, ei Hänen olemustaan. Jumalan ääretön hyvyys ja määrittelemätön tarkoitus tekee kaikille luoduille mahdolliseksi osallistua Hänen valkeudestaan. Vaikka Jumala on ikuinen, niin luomakunta ei ole ikuinen, koska luomakunta ilmaisee Jumalan tahdon, ei Hänen olemustaan.
Pyhä Johannes Damaskolainen kiteyttää ortodoksisen maailmankäsityksen pyhyyden, sakramentaalisen ja symbolisen ulottuvuuden:
- “Koko maailma on Jumalan yksittäistä ikonia”.
Patristisen tradition mukaan maailma on kaunis ja kauneus, yksi Jumalan monista nimistä ja merkki Hänen läsnäolostaan maailmassa. Pyhä Basileios Suuri opettaa, että kosmos on
- “Jumalan viisauden suuri kirja, joka on verrattavissa Raamattuun”.
John Chryssavgis muistuttaa, että sana “kosmos” merkitsee sopusointuista harmoniaa eli kauneuden todellista olemusta. Tämä harmonian maailma näkyy bysanttilaisessa ikonitaiteessa. Bysanttilainen ikoni on elämäntie, se on rukousta. Bysanttilaisessa freskossa ja ikonissa mikään ei kuvasta syntisen maailman kaaosta, vaan kaikki ilmentää jumallista järjestystä, rauhaa, jota ei säätele maallinen logiikka ja moraali.
Bysanttilainen kirkollinen taide kuvastaa uuden luomakunnan järjestystä. Pyhien ikonien, freskojen ja mosaiikkitöiden kasvatuksellisena tarkoituksena on ohjata ja opastaa ihmisiä Kirkon apostolisen ja katolisen uskon yhteisön jäsenyyteen eli elämään kirkollista elämää. Jokaista Kirkon jäsentä kutsutaan Jumalan eläväksi ikoniksi, ihmispersoonaksi, joka elää yhteydessä Jumalaan ja heijastaa Kristuksen kaltaisella tavalla maailmassa pyhän ikonin mukaista elämää.
Pyhien isien kirjoituksissa maailma (kosmos) tarkoittaa myös synnin ja lihallisten himojen maailmaa. Tämä maailma kuvastaa ihmisen erottautumista Pyhän Hengen elämästä ja energiasta. Maallistuminen vääristää ihmiselämän lihan ja himojen mielen mukaiseksi.
John Chryssavgis painottaa askeesin merkitystä ortodoksisen teologian ajattomana aseena taistelussa pirstoutunutta ihmiskuvaa vastaan. Askeesi on Jumalan ihmiselle antama lahja. Askeesi merkitsee kilvoittelijan sisäisen olemassaolon syvää muutosta. Pyhittäjä Efraim Syyrialaisen mukaan synnin tekeminen tarkoittaa hengellisessä mielessä sairaaksi ja sokeaksi tulemista. Efraim opettaa, että Jumala on ihmisen hengellisen parantumisen lähde. Pahalla ei ole olemassaoloa ihmiselämässä, jos ihminen ei sitä halua.
Luodun maailman tuhoisuus kasvaa ihmisen aineellisista, itsekkäistä ja aistillisista kiintymyksistä ja asenteista. Aikamme hengellinen kriisi kasvaa ihmisen traagisesta uskomuksesta, että hän voi tehdä kaiken ilman Jumalaa.
Kirkko on hengellinen sairaala
Pyhien isien opetusperinteen mukaan Kirkko on hengellisen terveyden keskus, hengellinen sairaala, joka hoitaa synnin haavoittamia ihmisiä. Kun he viittaavat sairauteen ja hoitamiseen, he tarkoittavat, että ihmisen mieli on sairas ja tarvitsee hoitamista.
Metropoliitta Hieroteos Vlahos opettaa, että Kirkko muuttuu maalliseksi, kun se alkaa tarkastella itseään uskonnollisena organisaationa. Hänen mielestään Kirkko ja uskonto eroavat suunnattomasti toisistaan. Uskonto puhuu persoonattomasti Jumalasta: maallistunut kirkko tyydyttää pelkästään ihmisten uskonnollisia tunteita tai modernin yhteiskunnan sosiaalisen elämän tarpeita. Laitoskirkon edustajat toimivat näin, koska he pelkäävät yhteiskunnan hylkäävän heidät.
Jumalan hylkääminen ja nykyajan uskonto kiteytyy materialismina. Materialismi on julistettu tieteelliseksi “totuudeksi” ja sen nimissä käydään sotaa Jumalaa vastaan. Moderni ihminen ei sitoudu mihinkään. Hän käyttää kaikkia keinoja paetakseen sitä, ettei hänellä ole tulevaisuutta. Hän yrittää paeta epätoivoaan huumeisiin ja ylelliseen elämään.
Esipaimen Hieroteoksen mukaan Kirkossa vallitsee Kristuksessa Jumalan ja ihmisen ykseys. Maallistunutta kirkkoa hallitsevat ihmisajatukset ja käsitteelliset ideat. Apostolinen ja katolinen Kirkko merkitsee lääkettä ja kirurgiaa. Kirkko kokee Itsessään Kristuksen Ristin Mysteerion ja auttaa ihmisiä kokemaan saman henkilökohtaisessa elämässä.
Kutsu pyhyyteen
Ortodoksinen kirkko käyttää liturgisessa elämässään materiaa - vettä, öljyä - ja tekee siitä Jumalan armon välikappaleen, joka samanaikaisesti pyhittää itse materian. Kirkko kantaa eukaristisessa palveluksessa leivän ja viinin Jumalalle, jotta ne tulisivat muutetuiksi Kristuksen ruumiiksi ja vereksi, pyhitetyksi ja jaetuksi uskoville heidän hengellisen rakentumisensa täyteydeksi.
Eukaristinen liturgia on Kirkon jäsenten jokapäiväisen elämän esikuva ja lähde. Kirkko kutsuu meitä hengelliseen uudistumiseen. Kutsu hengelliseen uudistumiseen on kutsu pyhyyteen. Kun me haluamme kasvaa hengellisesti, teemme päätöksen luopua pahuudesta.
Ensimmäiset kristityt eivät epäröineet elää eri tavalla kuin maailmalliset ihmiset. He tiesivät, että maailma vihasi heitä ja saattoi tappaa heidät. Mutta he eivät pelänneet kuolemaa eivätkä maailmaa, koska Kristus oli kukistanut molemmat.
Kristillinen rakkaus ei ole pelkästään antamista, vaan myös jakamista. Jakaminen tarkoittaa itsensä antamista. Kirkon varhaiskauden isät olivat vakuuttuneita, ettei varallisuuden tulisi jäädä vain harvojen käsiin. Maa ja sen hyvyydet kuuluvat kaikille. Eukaristia kannustaa Kirkon jäseniä taistelemaan yhteiskunnassa köyhyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, sairautta ja hengellistä kuolemaa vastaan.
Pyhä Basileios Suuri muistuttaa, ettei ihmistä ole tarkoitettu omaisuuden omistajaksi, vaan Jumalan asioiden hoitajaksi maailmassa. Hän tietää, mitä sellaiset asiat kuin oikeudenmukaisuus, rauha ja turvallisuus tarkoittavat. Hänen mukaansa mitään näistä asioista ei voida toteuttaa pelkästään taloudellisesti tai sotilaallisesti.
Todellinen oikeudenmukaisuus, rauha ja turvallisuus toteutuvat vasta Jumalan valtakunnassa. Ortodoksien sitoutuminen tähän totuuteen tarkoittaa, että he eivät voi sitoutua pelkästään politiikkaan. Ortodoksinen todistaminen tarkoittaa Kristuksen evankeliumin julistamista, mutta myös nälkäisten ruokkimista, sairaiden parantamista ja huolenpitoa osattomista. Kirkon jäsenet eivät saa jättää näitä asioita itsekkäälle kapitalismille, joka hylkää yhteiskunnan heikot oman onnensa nojaan.
Kristus on Kirkon yhteiskunnallisen vastuun kantamisen esikuva. Kirkko on yhteisö, jossa lähimmäisenrakkaus ja Jumalan tunteminen liittyvät yhteen. Kirkollinen jakaminen ja vuorovaikutus ovat mahdollisia vain eukaristisessa yhteisössä.
Bysanttilainen jumalanpalvelusperinne tuo nähtävällä tavalla esille ihmisen ja luonnon välisen kiinteän suhteen. Ortodoksinen jumalanpalvelus yhdistyy Jumalan valtakunnan kokemukseen ja tulevan elämän odotukseen. Jumalan elämää antava voima sävyttää esimerkiksi rukouksia peltojen ja veden pyhittämisen puolesta. Jumala on kaiken rakentaja ja Luoja. Hän koristaa kaiken käsittämättömällä kauneudella oman nimensä kiitokseksi ja ylistykseksi.
Bysanttilaiset hyväksyivät ihmisen langenneen tilan tosiasiana. He kohdistivat mielenkiintonsa ongelmaan, kuinka ihmisluonto voidaan palauttaa alkuperäiseen, luonnolliseen tilaansa, kuinka ihmisen kyvyt voidaan saattaa toimimaan normaalisti. Ihminen pääsee luonnolliseen tilaan hyveen viitoittamaa tietä pitkin. Hyveen kautta ihminen saavuttaa himottomuuden eli sisäisen puhtauden.
Selkeä tietoisuus omasta langenneesta tilasta aloittaa askeetin kilvoituksen kohti hengellistä täydellisyyttä, kohti Jumalan kaltaisuutta ja Hänen kanssaan yhdistymistä. Elävästä uskosta syntyy nöyryys; nöyryydestä kasvaa rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin; ja rakkauden avulla ihmiset edistyvät tiedossa.
Pyhät isät painottavat himottomuuden ja hengellisen tiedon läheistä suhdetta. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja (k. 662) opettaa:
- "Itsehillinnän hedelmä on himottomuus ja uskon anti on hengellinen tieto. Himottomuuden suojissa kehittyy kyky erottaa oikea väärästä, hengellisen tiedon hedelmä taas on rakkaus Jumalaan".
Ortodoksisen kirkon askeettisessa perinteessä on lukusia esimerkkejä pyhistä ihmistä, jotka saavuttivat suuren sisäisen puhtauden ja joilla oli rakkauden suhde kaikkiin luontokappaleihin.
Himottomuus on vapautumista kaikenlaisista paheista, pahoista ja kielteisistä ajatuksista ja tunteista. Himottomuus edellyttää kaikkien hyveiden hankkimista. Himottomuus on bysanttilaisille yhtä kuin ihmisen korkeimman tunteen, hengellisen rakkauden osoittamista.
Ihmisen tulee harjoittaa hyveitä. Hyve käsittää uskon, toivon ja rakkauden, sisäisen tarkkailun ja rukouksen harjoittamisen. Sitä kautta ihminen siirtyy tietämättömyyden ja erehdyksen pimeydestä tiedon ja ymmärryksen valkeuteen. Tämä ylöspäin suuntautuva liike alkaa oikeasta uskosta. Usko koostuu ihmissielun vapaaehtoisesta omistautumisesta Kirkon opetukseen ja opetuksen mukaiseen elämään. Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja opettaa:
- "Jumalaa ei kirkasta itsessään se joka vain suullaan ylistää Häntä, vaan se joka Jumalan tähden kestää vaivoja ja kärsimyksiä saavuttaakseen hyveen".
2000-luvun alun yhteiskunnan arvostelijat kutsuvat länsimaista nykytodellisuutta kännykkäpaimentolaisuuden ajaksi. Ihmiset sulkevat itsensä viestinten sähkökahleisiin. Mitä kapeammaksi ihmisen elämä muuttuu ja mitä enemmän hän kadottaa kyvyn tuntea kiinnostusta menneisyyttä, luonnon, eläinten ja ihmisten elinolosuhteita kohtaan, sitä enemmän myös ns. kirkollista elämää hallitsee tyhjyyden neuroosi.
Tämä on nähtävissä myös ortodoksisessa paikalliskirkossamme. Kirkollisessa todellisuudessamme eletään tietämättömyyden kriisiä. Se tarkoittaa Kirkon uskon totuuden julistamisen kriisiä. Kirkon jäsenten on usein mahdotonta avautua Kirkon elämän mysteeriolle. Tunne-elämältään turvallisuutta vaille jäänyt lapsi ei aikuistuessaankaan osaa suhtautua myönteisesti toisen ihmisen ohjatessa häntä hyvään. Hän kostaa lapsuutensa häväistynä olemisen kokemuksensa tunteettomasti myös kirkossa kenelle tahansa.
Vanhempien psykosomaattista läheisyyttä kokeneet lapset omaksuvat elämässään aidon syyllisyyden kokemuksen. He ovat tietoisia, että kaikenlainen väkivaltainen käyttäytyminen vahingoittaa toista ihmistä.
Tänä päivänä on kiireellistä korostaa seurakunnallisen elämän opetuksessa jumalanpalveluksen ja arkipäivän elämän ykseyttä. Vain jos jumalallinen liturgia ymmärretään ja eletään Kristuksen lihaksitulemisen syvyytenä ja rikkautena, siitä voi kehittyä side teologiseen tietämykseen ja se voi herättää teologista pohdiskelua Kirkon elämän eri tasoilla.
Meidän on vaikea ymmärtää syvällisesti ortodoksisen kirkon toimitusten ja käytäntöjen - mysteerioiden, palvelusten ja juhlakausien, rukouksen, askeesin ja katumuksen - luonnetta. Tämä johtuu paljossa siitä, että meillä on yksipuolinen ja lattea käsitys ajasta ja tilasta. Ohentunut maailmasuhde on tyypillisesti länsimäinen ilmiö. Ihminen valitsee ympäristöstään haluamansa ja sulkee pois sen, mitä ei halua. Eukaristinen leipä ei ole enää ihmiselämän tärkein asia, muu ravinto on korvannut sen.