Ortodoksinen kirkko ekumeenisessa liikkeessä
Ortodoksi.netista
(Ohjattu sivulta SEN)
Suomen Ekumeeninen Neuvosto
Suomen Ekumeeninen Neuvosto (SEN) on sääntöjensä mukaan niiden kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen yhteistyöelin, jotka tunnustavat Herran Jeesuksen Kristuksen Jumalaksi ja Vapahtajaksi Raamatun mukaan ja jotka sen vuoksi pyrkivät yhdessä täyttämään yhteistä kutsumustaan yhden Jumalan, Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen kunniaksi.
Tällä hetkellä SEN:n jäsenkuntaan kuuluu 11 jäsenkirkkoa, neljä kirkkoa tarkkailijan asemassa ja 16 kumppanuusjärjestöä. Toiminnassa ovat mukana käytännöllisesti katsoen kaikki maamme kristilliset tunnustuskunnat. Suomen helluntaikirkko ei kuulu viralliseen jäsenkuntaan, mutta sen pastoreita ja teologeja on mukana monissa hankkeissa, ja kirkkokin on jo tehnyt periaatepäätöksen tulla SEN:oon mukaan tarkkailijan ominaisuudessa.
SEN on yksi maailman vanhimpia kansallisia ekumeenisia neuvostoja. Vuonna 1917 aloitti toimintansa World Alliance for Promoting International Friendship through the Churches -liikkeen suomalainen kansallistoimikunta. Kansallistoimikunnasta tuli vuonna 1933 Suomen Yleiskirkollinen Toimikunta ja 1963 Suomen Ekumeeninen Neuvosto. Suomen ortodoksinen kirkko tuli mukaan vuonna 1925, ja ensimmäinen edustaja oli kansallisen kirkkomme suuri rakentajahahmo rovasti Sergei Solntsev.
Suomen Ekumeenisen Neuvoston perustehtävä on sääntöjensä mukaan edistää pyrkimyksiä kohti Kristuksen kirkon näkyvää ykseyttä, vahvistaa kristittyjen yhteyttä, palvelua ja todistusta Suomessa, toimia kirkkojen ja kristillisten yhteisöjen kohtaamispaikkana. Ekumeenisista järjestöistä todetaan usein, että jollei niitä olisi olemassa, ne pitäisi keksiä. Kirkkojen yhteydenpito koskettaa kaikkia tasoja, ja yhteistyötä tehdään lukemattomilla aloilla, lapsityöstä lähetykseen ja teologiseen tutkimukseen. Tämä ei tarkoita, että kaikesta oltaisiin samaa mieltä. Uskon asioista ei tehdä kauppaa eikä kompromisseja, vaan tehdään käytännön yhteistyötä ja etsitään evankeliumin totuutta eri teologisten perinteitten ja kielten keinoin. Tavoitteena ei ole yhdistynyt universaalinen uskonto tai eri traditioitten yhdistelmä, vaan ykseys, joka näkyisi aitojen paikallisten kirkkojen välillä. Siihen tavoitteeseen on inhimillisesti ajatellen pitkä matka.
Suomalainen ekumenia on omaleimaista. Sitä sävyttää luterilaisten ja ortodoksien pitkäaikainen yhteistyö, johon muut kirkot ovat liittyneet mukaan. Yhteydenpito liittyy käytännön elämään, ja monella paikkakunnalla papit ja pastorit ovat tuttuja keskenään ja seurakunnat tukevat toisiaan monilla aloilla. Yhteiset tilaisuudet, joissa pääsee maistamaan toisen perinteen hengellisyyttä, ovat osa seurakuntien tavallista toimintaa. Vaikutteita myös vaihdetaan. Vuosikymmenten ajan ortodoksit ottivat mallia luterilaisista, sekä tietoisesti että tiedostamatta. Nyttemmin on nähty ortodoksisen paaston ja pääsiäisen tai vaikka pyhien kunnioituksen heijastuvan luterilaisen kirkon opetukseen ja elämään. Helluntailiikkeen avautuminen ekumenialle tuo uuden mielenkiintoisen mahdollisuuden vuoropuheluun ortodokseille, esimerkiksi kirkosta eukaristisena yhteisönä.
Kaksi tuhatta vuotta ykseyspyrkimyksiä
Ortodoksit ovat kautta kirkon 2000-vuotisen historian olleet halukkaita vuoropuheluun erossa olevien kristittyjen kanssa. Pyhän Basileios Suuren mukaan harhaoppisia ovat ne, joilla on eri käsitys Jumaluudesta. Heidän kanssaan hän ei suosittele keskustelua uskon asioista tai yhdessä rukoilemista. Ne taas, jotka jakavat saman käsityksen Kolminaisuudesta ja pelastuksesta Kristuksessa, ovat ”skismassa” olevia kristittyjä, joiden kanssa Basileioksen mukaan on vuoropuhelun kautta etsittävä ratkaisua rikkoutuneeseen yhteyteen. Kanonisessa laissa suhtaudutaan erossa oleviin kristittyihin sen etäisyyden perusteella, joka heidän opetuksessaan ja elämässään on kirkkoon ja sen uskoon; heidänkin keskuudessaan siis ajatellaan olevan eriasteisia aidon kirkon tunnuspiirteitä. Tältä pohjalta nähdään, että kirkon ykseyden korostaminen velvoittaa ortodoksit toimimaan sen palauttamiseksi erossa olevien kristittyjen kanssa.
Muslimeja pidettiin pitkään kristillisenä harhaoppina, ja nykyajan näkökulmasta voi olla yllättävää, että heidänkin kanssaan voitiin kirkkoisien aikana käydä teologisia keskusteluja. Nykyajan ekumenia tarkoittaa kristittyjen ykseysliikettä, jonka piiriin islam, juutalaisuus tai kaukaisemmat maailmanuskonnot eivät kuulu.
Kanssakäyminen on vuosisatojen mittaan ollut erityisen läheistä niin sanottujen orientaalisten ortodoksien kanssa, jotka eivät hyväksyneet Kalkedonin kirkolliskokouksen muotoilua Kristuksen jumal-ihmisyydestä. Yhteisymmärryksessä päästiin pitkälle jo ensimmäisellä vuosituhannella, ja hämmästyttävän monet liturgisen elämän ja hengelliseen ohjaukseen liittyvät vaikutteet kertovat läheisestä vuorovaikutuksesta, skismasta huolimatta. Islamin valta-asema Lähi-Idässä tukahdutti teologisen vuoropuhelun, joka heräsi uudestaan henkiin nykyajan ekumenian myötä 1900-luvulla.
Lännen ja Idän kristittyjen välinen kiista ei kadottanut käsitystä siitä, että kuulutaan samaan Kristuksen kirkkoon. Bysantin viimeisten vuosisatojen aikaiset keskustelut Rooman edustajien kanssa käytiin kirkolliskokouksissa, joissa kaikki olivat yhdenvertaisia jäseniä. Ei ajateltu, että kyseessä olisivat olleet kahden eri kirkon neuvottelut. Yhteyspyrkimykset olivat kuitenkin epätasapainossa Itä-Rooman poliittisen ahdingon takia, eivätkä ne voineet palauttaa kirkon ykseyttä pysyvästi.
Kirkkokäsityksessä tapahtui suuri muutos Lännen kirkon reformaation vaikutuksesta. Alettiin puhua kirkosta monikossa, ja kristillisen yhteisön identiteetin kriteeriksi tuli sen ”tunnustus”. Samalla alueella saattoi pian olla useita kristillisiä tunnustuskuntia. Rooman kirkosta irtautuneet protestantit etsivät heti yhteyttä Idän ortodokseihin ja perustelivat usein näkemyksiään sillä, kuinka ”kreikkalaiset” heidän käsityksensä mukaan ajattelivat. Martti Luther piti teologiansa perustana kirkon viiden ensimmäisen vuosisadan yhteisymmärrystä.
Ortodoksien teologista vuoropuhelua sekä katolilaisten että protestanttien kanssa haittasi pitkään se, että muslimivallan alla teologinen koulutus tyrehtyi täysin. Idän teologit koulutettiin 1500-luvulta lähtien lännessä. Usein se johti siihen, että läntiset käsitteet ja kiistakysymykset omaksuttiin ortodoksien ajatteluun. Katolilaisia vastaan esitettiin protestanttien kritiikkiä, ja protestantteja arvosteltiin katolisin argumentein. Tämän vaiheen vaikutukset näkyvät edelleen ortodoksisessa kirkon sisällä.
Ortodoksit uuden ajan ekumeenisessa liikkeessä
Nykyajan ekumeeninen liike ei syntynyt tyhjästä, vaan sen taustalla oli vuosisatainen kanssakäyminen toisistaan erossa olevien kristittyjen kesken. Siltä pohjalta ortodoksienkin oli luontevaa liittyä uuteen yhteydenpitoon. Ekumeeninen patriarkaatti lähetti vuonna 1902 kaikille paikalliskirkoille kirjeen, jossa tiedusteltiin niiden kantaa yhteyksiin muitten kristittyjen kanssa. Vastaperustettu Ylioppilaiden Kristillinen Maailmanliitto piti maailmankokouksensa vuonna 1911 Konstantinopolisssa, ja se merkitsi ortodoksien näkyvää mukaantuloa ekumeeniseen toimintaan. Ekumeeninen patriarkaatti lähetti vuonna 1920 kirjeen, joka oli osoitettu ”kaikille Kristuksen kirkoille” maailmassa. Siinä esitettiin kirkkojen yhteiselimen perustamista Kansainliiton mallin mukaan. Ennakkoluuloton ehdotus toteutui, kun Kirkkojen Maailmanneuvosto perustettiin vuonna 1948. Useat ortodoksiset kirkot olivat luonnollisesti sen perustajajäsenten joukossa.
Venäjän vallankumous vauhditti ortodoksien osallistumista ekumeeniseen liikkeeseen. Maan älymystön keskuudessa alkanut ”uskonnollisen filosofian” liike oli saanut aikaan ortodoksisen teologian paluun juurilleen ja pyrkimyksen vapautua läntisen ”kouluteologian” vaikutuksesta. Bolshevikit karkottivat Neuvostoliitosta teologit ja filosofit, jotka asettuivat Prahaan, Berliiniin, Pariisiin ja New Yorkiin. Idän kirkkoisien teologiasta innostuneet ajattelijat olivat heti valmiita yhteyksiin läntisten teologien kanssa. 1900-luvun suurilla venäläisillä emigranttiteologeilla oli merkittävä vaikutus ekumeenisen liikkeen muovautumiseen 1920- ja 30-luvuilla. Pariisin pyhän Sergiuksen instituuttiin tuli opiskelijoita kaikkialta maailmasta, ja heidän mukanaan ortodoksisen teologian uudistus, ”neopatristinen synteesi”, ja ekumeeninen avoimuus vaikuttivat kaikkiin ortodoksisiin paikalliskirkkoihin.
Kanssakäyminen muitten kristittyjen kanssa ei merkinnyt ortodoksisille ekumenian pioneereille kompromissia kirkkokäsityksestä. He näkivät ykseyspyrkimykset ortodoksisen kirkon kanonisten rajojen ulkopuolella olevien kristittyjen kanssa osana uskonvakaumustaan. Sille ei voinut olla vaihtoehtoja. Koska perustana oli yhteinen käsitys Jumalasta ja pelastuksesta ja suuntana syvempi ykseys, he näkivät yhteisen rukouksen luonnollisena osana tätä kanssakäymistä.
Kirkkojen Maailmanneuvoston perustaksi otettiin niin sanottu ”Pariisin baasis”, joka määrittelee kristittyjen yhteysliikkeen perustaksi uskon Jeesukseen Kristukseen Jumalana ja Vapahtajana Raamatun mukaan. Sitä laajennettiin ortodoksien vaikutuksesta käsittämään myös maininnan Jumalasta Kolminaisuutena. Usko Kristukseen ja Pyhään Kolminaisuuteen on kaikkien ekumeenisten järjestöjen jäsenyyden edellytys, ja sillä perusteella voi sanoa, ettei yksikään niissä mukana oleva yhteisö ole ”hereettinen” eli harhaoppinen sanan klassisessa mielessä. Toisaalta ortodokseille yhtä tärkeä on niin sanottu Toronton periaate, jonka mukaan ekumeenisilla neuvostoilla ei ole mitään kirkko-opillista merkitystä eikä niiden jäsenyys tarkoita, että pidettäisiin muita jäsenyhteisöjä kirkkoina sanan varsinaisessa mielessä.
Ortodoksinen kritiikki ekumeniaa kohtaan
Kansainvälinen ekumenia eli voimallisesti 1960-70-lukujen radikalismin. Ajateltiin, että KMN on kirkkojen etuvartio, joka näyttää suuntaa teologiassa ja yhteiskunnan uudistamisessa. Radikaalit näkemykset yhteiskunnasta ja maailmanjärjestyksestä turhauttivat muiden muassa monia ortodokseja. Jotkut olivat sitä mieltä, että ortodoksien tulisi osallistua vain opillisiin keskusteluihin, kun taas toiset pitivät sitä toivottomana ja olisivat keskittyneet käytännön yhteistyöhön eri sosiaalisilla aloilla.
Kommunistimaissa ekumenia sai huonon nimen, koska sitä käytettiin itäblokin ulkopolitiikan välineenä. Kirkonmiehet saivat matkustaa kokouksiin, kunhan muistivat tuoda esille maansa ulkopolitiikan tunnussanat. Se ei luonnollisestikaan tehnyt turhaksi niitä teologisia ja hengellisiä keskusteluja, joita myös käytiin. Tätä nykyiset kriitikot eivät aina ota huomioon.
Neuvostoliiton hajottua ja itäblokin vapauduttua ekumenia näytti pimeän menneisyyden varjolta. Se sai osakseen kritiikin vyöryn, osittain perusteltua pohdintaa ja osittain mielikuvituksellisia väitteitä. Puhuttiin ”ekumenismista” pan-heresiana, jossa kaikki harhaopit yhdistyvät. Kriittinen keskustelu johti siihen, että KMN perusti vuonna 1998 erityiskomission käymään läpi ortodoksien ja muidenkin esiin tuomia epäkohtia. Erityiskomission työ sai kaikkien ortodoksisten jäsenkirkkojen hyväksynnän ja johti kahteen tärkeään uudistukseen: uudet ohjeet yhteisestä rukouksesta ja konsensus-päätöksenteko. Jumalanpalveluksissa suositaan jälleen aitoja perinteitä, ei pyritä luomaan uusia liturgisia tapoja eikä tuoda kiistanalaista teologiaa rukoukseen. Kirkkojen Maailmanneuvostossa ei enää tehdä teologisia tai eettisiä päätöksiä enemmistöllä, vaan pyritään yksimielisyyteen, konsensukseen. Kun siihen ei päästä, tyydytään kuvailemaan vallitsevia näkökohtia ja niiden eroja. Konsensus on ollut käytössä jo yhdessä KMN:n yleiskokouksessa ja järjestön kaikissa toimielimissä. Se haastaa kuuntelemaan toista näkemystä, ja parhaimmillaan se on hengellinen harjoitus, joka luo turvallisen tilan olla eri mieltä ja etsiä yhteistä tietä eteenpäin.
Tällä hetkellä ortodoksien merkittävin anti monenvälisessä ekumeniassa liittyy kirkkokäsitykseen ja opetukseen luomakunnan pyhyydestä. Molemmat ovat alueita, joilla ortodoksisten teologien puheenvuoroja kuunnellaan. Monilla kirkkojen käytännön elämän alueella, erityisesti opetuksessa ja diakoniassa, ortodoksiset kirkot ovat omaksuneet näkemyksiä läntisiltä kirkoilta ja saavat niiltä huomattavaa tukea omaan toimintaansa. Ekumeeniset kokoukset tuovat ortodokseja useammin yhteen kuin oma yhteydenpito, ja parhaimmillaan kyetään katsomaan kriittisesti sitä eroa, joka on korkealentoisten teologisten puheenvuorojen ja käytännön kirkollisuuden välillä. Yleensä kahden kirkon välisiä teologisia keskusteluja, kuten esimerkiksi kansainvälistä luterilais-ortodoksista dialogia, pidetään hedelmällisempinä kuin monenvälisiä. Toisaalta 25 vuotta sitten valmistunut BEM-prosessi, jossa tarkasteltiin kastetta, ehtoollista ja kirkon palveluvirkaa, sekä nyt meneillään oleva vastaavanlainen ekklesiologia-prosessi kuuluvat aikamme teologian merkittävimpiin hankkeisiin.
Ortodoksit pitävät tehtävänään muistuttaa, että kaikesta yhteydenpidosta ja yhteistyöstä huolimatta ykseys ei vallitse kristittyjen kesken. Ajatus abstraktista Kristuksen kirkosta, joka on olemassa hengellisenä todellisuutena, vaikka eri kirkkokuntien usko ja elämä on kaukana toisistaan, ei riitä. Tehokkainkaan käytännön yhteistoiminta ei johda ykseyteen, jos samalla ei etsitä totuutta ja rakkautta. Ekumeenisen työn tavoitteena on ortodoksisen opetuksen mukaan Kristuksen yhden kirkon näkyvä ykseys.
isä Heikki Huttunen
Kirjallisuutta
- Metropoliitta Johannes: Kirkkoisien perintö. OKJ 1984.
- Gennadios Limouris,ed: Orthodox Perspectives on Baptism Eucharist and Ministry. Holy Cross. 1985.
- Lossky, Bonino, Pobee, Stransky, Waiwright, Webb, ed.: Dictionary of the Ecumenical Movement. WCC. 1991.
- Jaakko Rusama: Kohti ykseyttä. KT 1999.
- Constantin C. Patelos, ed.: The Orthodox Church in the Ecumenical Movement. WCC 1975.
- Ioan Sauca: The Church Beyond Our Boundaries. The Ecumenical Review, vol.56, no.2.2004.
- Georges Florovsky: The Orthodox Churches and the Ecumenical Movement prior to 1910. A History of the Ecumencial Movement, vol.1. WCC.2004.
- Kirkkotiedon käsikirja.