Ukrainan bysanttilainen kirkkopolitiikka: opas hämmentyneelle
Ortodoksi.netista
Ukrainan bysanttilainen kirkkopolitiikka: opas hämmentyneelle
Uskontopolitiikka Ukrainan ortodoksisten kirkkojen keskuudessa.
Oheisella otsikolla julkaistiin 12.12.2022 ukrainalaisessa nettijulkaisussa Kyiv Post (https://www.kyivpost.com/post/5627) Stash Luczkiwin (SL) artikkeli, jota Ortodoksi.net nyt referoi tässä suomeksi.
---
SL toteaa artikkelissa, että uskonto on vaikuttanut valtavasti Ukrainan kansallisen tietoisuuden muotoutumiseen, ja usko on edelleen Ukrainan politiikan liikkeellepaneva voima. Tämän päivän valtataistelut eri kirkkojen välillä antavat hyvän käsityksen siitä, mihin suuntaan Ukrainan yhteiskunta on menossa.
Tällä hetkellä on jo vireilla presidenin toimesta allekirjoitetun asetuksen avulla estää Venäjän vaikutusvaltaa Moskovasta ohjattujen kirkkojärjestelmien kautta.
Tämä kaikki toiminta alkoi äskettäin maineikkaaseen ja UNESCOn maalmanperintökohteeseen, Kiova-Petšerski Lavraan (Києво-Печерська лавра / Kyjevo-Petšerska lavra) eli Kiovan luolaluotariin, yhteen ortodoksisen maailman, ja etenkin Ukrainan ja Venäjän pyhistä paikoista, tehdystä ratsiasta.
Epäilynä oli, että tämän luostarin ja sen veljestö taholta jotenkin yllytettiin kansaa Ukrainaa vastaan ja että luostari jotenkin värväsi tai suojeli venäläisiä agentteja.
Ukrainan äkettäin itsenäistynyt autokefalinen ortodoksinen kirkko (UOK-EK) on rekisteröinyt virallisesti Kiova- Petšerski Lavran omaksi luostarikseen.
Tällainen tilanne Ukrainassa on hämmentänyt ulkopuolisia tarkkailijoita jo kauan – tai kuten artikkelissa se sanotaan – vuosisatojen ajan, mutta erityisesi maan itsenäistymisen jälkeen 1991.
Kiovan Rusin kaste
Kuunteele kappale äänitiedostona
Kirkollinen legenda kertoo, että 1000-luvun lopulla Kiovan-Rus’n ruhtinas Volodimir (Vladimir Kiovalainen) etsi valtakunnalleen uskontoa. Hän tapasi muslimiarvohenkilöitä ja tajusi, ettei mikään sianlihan ja alkoholin kieltävä uskonto voi olla hänen slaavilaisille alamaisillen sopiva. Se ei siis sopinut valtakunnan uskonnoksi.
Volodimir tapasi juutalaisia ja hylkäsi nopeasti kaikki sellaiset uskonnot, joiden kansa oli karkotettu omasta kotimaastaan. Sitten, kun hän tapasi Konstantinopolin lähettiläitä ja he kuvailivat Volodimirille Hagia Sofian loistoa, hän oli vakuuttunut siitä, että kristinusko bysanttilaisessa ilmaisussaan oli oikea uskonto Kiovan-Rus’lle. Niinpä 988 Kiovassa, Dnipro-joessa, järjestettiin joukkokaste, ja loput, kuten sanotaan, on historiaa.
Todellisuus oli kuitenkin luultavasti monimutkaisempi ja pragmaattisempi. Ylivoimaisesti pakanallisen väestön yhdistäminen sellaisen uskonnon alle, joka oli jo levinnyt suurimmalle osalle Eurooppaa, oli Volodymyrin silmissä taitava poliittinen liike.
Roomalaiskatolilaisten ja kaaninen välissä
Siihen mennessä, kun mongolit tuhosivat Kiovan maan tasalle 1240, Rus oli ollut taantumassa reilusti yli vuosisadan. Valtakuntaa olivat vaivanneet lukuisat sisäiset konfliktit jo ennen mongolien tuloa. Kiova oli ryöstetty Vladimir-Suzdalin ruhtinas Andrei Bogolyubskin kokoaman liittoutumann toimesta 1169 ja Kiovasta oli tullut “pikkukylä”. Kiovan ryöstöä pitävät jotkut historioitsijat käännepisteenä voimatasapainon siirtymisessä Kiovasta Vladimiriin. Andrei rikkoi perinnettä, eikä asettunut itse hallitsemaan Kiovaan, vaan asetti sinne veljensä Glebin. Kansalaiset kuitenkin ilmeisesti myrkyttivät hänet.
Kiovan lähes tuhoutuessa sekä poliittisen että kirkollisen vallan oli etsittävä tukea vahvemmilta naapureista. Kiovan kirkko muutti 1400-luvun suurvaltaan Liettuaan, jonka kirkot olivat roomalaiskatolisia.
1400-luvun lopulla yritettiin jopa Firenze kirkolliskokouksen kautta yhdistää ortodoksinen ja roomalaiskatolinen kirkko, jotka olivat eronneet toisistaan vuoden 1054 suuressa skismssa.
Puolan ja Liettuan unionin syntyessä 1500- ja 1600-luvuilla roomalaiskatolinen kirkko loi vähitellen jalansijaa hallitsemillaan Ukrainan alueilla. 1596 Brestin liitto johti ns. uniaattikirkon perustamiseen, joka tunnetaan nykyään Ukrainasa nimellä Ukrainan kreikkalainenkatolinen kirkko (UKKK).
Brestin unioni antoi ukrainalaisten pohjimmiltaan pitää ortodoksisen uskon omat “koukkunsa” – esimerkiksi bysanttilaisen liturgian kirkkoslaaviksi ja naimisissa olevat pappinsa – sen ehtona, että he tunnustivat Rooman piispan eli paavin korkeimman auktoriteetin.
Mutta kaikki ukrainalaiset eivät olleet tyytyväisiä tähän järjestelyyn. Itse asiassa suurin osa kasakoista, jotka olivat pitkään olleet ärsyyntyneitä Puolan kruunun vallan alla, pitivät sitä petoksena ja yhteistyönä Puolan kanssa.
Vuonna 1654, kuuden vuoden sodan jälkeen Puolan kanssa, korkea kasakoiden valitsema sotilaskomentaja, hetman (гетьман) Bohdan H’melnytskyi (Богда́н Зино́вій Миха́йлович Хмельни́цький) allekirjoitti ns. Peresjaslavin sopimuksen, löysän liiton Venäjän tšaarin kanssa ja jolla he tunnustivat Venäjän tšaarin yliherruuden. Sopimus muuttui nopeasti ikeeksi, joka johti vuosisatojen herruuteen.
Vuonna 1686 Venäjä sulautui Kiovan ortodoksiseen kirkkoon ja sen toimivalta siirrettiin Moskovalle.
Ainakin kahden vuosisadan ajan ukrainalaiset kristityt jakautuivat ensisijaisesti ortodokseihin, joka oli enemmistö, ja jotka asuivat Venäjän valtakunnan hallitsemissa maissa, ja kreikkalaiskatolisiin, jotka olivat Puolan ja myöhemmin Itävalta-Unkarin valtakunnan alamaisia.
Neuvostoliiton sorto ja Neuvostoliiton jälkeinen sekasorto
Kun bolšhevikit nousivat valtaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kaikki järjestäytyneen uskonnon muodot tukahdutettiin. Temppeleitä ryöstettiin ja papit lähetettiin gulageille, pakkotyöleireille. Lopulta ortodoksinen kirkko kooptoitiin – valittiin “kirkkoperheen jäseneksi” nykyisten jäsenten päätöksellä – ja sitä kontrolloitiin tiiviisti. Monet kirkkohierarkit pakotettiin tekemään yhteistyötä neuvostohallinnon kanssa.
Toisen maailmansodan jälkeen, kun Neuvostoliitto sai hallintaansa pääosin katolisen Länsi-Ukrainan, UKKK pakkosulautettiin virallisesti ortodoksiseen kirkkoon ja sen jäsenet menivät maan alle ja papit vihittiin salaisesti.
Joten vuonna 1991, kun Neuvostoliitto hajosi ja Ukraina itsenäistyi, uskonnollinen maisema oli levällään.
UKKK oli julistettu lailliseksi useita vuosia aiemmin, perestroikan aikana, ja se yritti ottaa takaisin kommunistien pakkolunastamia kirkkoja.
Samaan aikaan Ukrainan ortodoksinen kirkko jakautui Moskovan patriarkaatille uskollisten ja kahden erillisen ortodoksisen kirkon (siloisen ulkomailla perustetun, vielä piskuisen Ukrainan ortodoksisen kirkon ja skismaattisen ns. Kiovan patriarkaatin) kesken, jotka sitten myöhemmin 2010-luvulla olivat perustamassa uudelleen patriarkaattia tai oikeammin omaa [[Ukrainan ortodoksinen autokefalinen kirkko
|autokefalista kirkkoa Ukrainaan]] Kiovassa.
Lopulta nämä kaksi Kiovan kirkkoa sulautuivat, ja Konstantinopoli myönsi kanonisen aseman UOK-EP:lle vuonna 2019 Moskovan patriarkan suureksi harmiksi. Ukrainaan jäi kuitenkin olemaan vielä vahva Moskovan patriarkaatin alainen kirkko UOK-MP.
Mitä “patriarkaattipolitiikka” merkitsee Ukrainalle tänään
Itsenäisen ukrainalaisen ajatushautomon, Razumkov Centerin, 2021 tekemän tutkimuksen mukaan 67 % aikuisista ukrainalaisista pitää itseään uskovina, suurin osa heistä kristittyjä. Kristityistä 60 % on ortodokseja (joista 45 % katsoo olevansa uskollisia Ukrainan kirkolle ja 20 % Moskovan patriarkaatille), 9 % kuuluu UKKK:oon ja 8,5 % on "yksinkertaisesti vain kristitty". Muslimiväestöä on 1,64 % ja juutalaisia 0,1 %.
Pohjimmiltaan ortodoksisen kirkon jakautuminen on jälleen yksi ilmentymä ukrainalaisten halusta irtautua Moskovan vaikutusvallasta ja etsiä itsenäisempi lähestymistapa politiikkaan ja kulttuuriin, joka on lähempänä länttä.
Ukrainalainen, Tukholmassa, Ruotsissa, St. Ignatios Collegessa työskentelevä teologi, lännessä kauan toiminut arkkimandriitta Cyril Hovorun sanoo artikkelissa, että "ukrainalaiset ovat valmiita päättäväisesti ja yksiselitteisesti hylkäämään Russki Mirin [Venäjän maailman] opin, joka on tämän sodan perusta."
Hovorun vertaa tilannetta kranaattiin: "Venäjän armeija on räjähdysaine, mutta sulake koostuu ideologioista siinä Russki Mir -ideologiassa, jota valitettavasti Venäjän ortodoksinen kirkko levittää."
Suurin osa “pelaajista” tässä Ukrainan uskovaisten sielujen shakkiottelussa tunnistaa nykyisen dynamiikan monimutkaisuuden. Helmikuun täysimittaisen hyökkäyksen jälkeen jopa UOK-MP näennäisesti irtautui Moskovasta – tosin missä määrin, se on kyseenalaista, koska heidän johtajansa näyttävät noudattavan monitulkintastrategiaa ja "tahallista hiljaisuutta", kuten Hovorun sen sanoo.
Ukrainan itsenäistymisen jälkeen monietninen ja monitunnustuksellinen väestö on osoittautunut läpäisemättömäksi kaikille monoliittisille uskonnollisille rakenteille. Siitä huolimatta vaikutusvektorit kilpailevat jatkuvasti vallasta, ja nykyään ne näyttävät kovergoituvan Kiovan luolaluostariKiovan historialliseen Petshersk Lavraan.
Vastauksena Kyiv Postin kysymykseen tästä kiistanalaisesta uskonnollisesta paikasta ja UOK-EP:n luostarin tekemästä rekisteröinnistä Hovorun sanoo: "Kyse on valtiolle kuuluvien Lavran tilojen jakamisesta kahden kirkon kesken. Tämä voi olla hyvä, koska näin ne voivat tulla lähemmäksi toisiaan. Tai se voi lisätä vihamielisyyttä kahden kirkon välillä. Tulemme näkemään…"
Ukrainan uskonnolliset kokoonpanot ovat kautta historiansa osoittaneet johdonmukaisesti sen tulevaisuuden suunnan. Nykyään näyttää siltä, että kaikki tiet vievät pois Moskovasta.
---
Stash Luczkiwin artikkelista vapaasti referoiden käännetty Ortodoksi.netin toimesta
13.12.2022
