Vanhan testamentin merkitys kristitylle
Ortodoksi.netista
TT Hannu Pöyhönen:
1.
Vanhan testamentin merkitys kristitylle
Ennen kuin ryhdymme käsittelemään Vanhan testamentin kaanonin syntyä ja siihen kuuluvia kirjoja on motivoinnin kannalta syytä lausua muutama sana Vanhan testamentin merkityksestä kristitylle, sillä monille Vanha testamentti on meidän aikanamme muodostunut ongelmaksi, tullut todella vanhaksi, vanhentunut. Vaikka ongelma ei olekaan kirkkohistoriallisesti uusi, se on silti nykyisin saavuttanut entistä huolestuttavammat mittasuhteet.
Kuten tiedämme, ensimmäisille kristityille, mutta myös heidän Opettajalleen ja Herralleen, “Vanha testamentti” oli Pyhä Kirja. Jumalan Israelin kansalle antamat pyhät tekstit vaikuttivat monin tavoin ajanlaskumme alun juutalais- ja pakanakristillisissä seurakunnissa eläneiden päivittäisiin ratkaisuihin ohjaten heitä sekä heidän hengellisessä kasvussaan että eettisissä toimissaan. Pyhistä kirjoituksista tuon ajan kristityt ammensivat myös elämänvoimaa ahdistuksiinsa ja koettelemuksiinsa, sillä Israelin kunniakkaassa menneisyydessä toiminut Jumala oli kansansa keskellä luonnollisesti samalla tavoin läsnä myös heidän päivinään (vrt. Ilm.1:17–18). Vanhan testamentin pyhistä kirjoituksista Kristuksen oppilaat löysivät myös ennustuksia ja kuvauksia siitä, mitä heidän keskuudessaan vastikään oli tapahtunut ja kirjoituksiin vedoten he siksi pyrkivät todistamaan uskonsa perusteista lähetysmielessä muille (Apt.2:14–21).
Vastaavasti myös Kristus oli nuoresta pitäen kiinnostunut Pyhistä Kirjoituksista ja niiden tutkimisesta oppien juuri niiden kautta ihmisenä tuntemaan Jumalaa ja Hänen viitoittamiaan teitä (Luuk.2:41–50). Kirjoitusten välityksellä Hän aseistetun soturin tavoin taisteli menestyksellisesti persoonallista pahaa vastaan (Matt.4:1–11). Kristus oli selkeästi perillä siitä, että ilman Kirjoitusten antamaa valoa ihminen, siis periaatteessa myös Hän, on vaarassa joutua harhaan (Matt.22:29). Juutalaisten omikseen saamissa Pyhissä Kirjoituksissa Hän oppilaittensa tavoin – ja luonnollisesti Hän Opettajana ajallisesti ennen heitä – näki kuvastuvan koko elämäntyönsä syntymästä aina tyhjäksi jääneeseen hautaan (Luuk.24:25–28). Hän tuli täyttämään sen, mitä Kirjoituksissa vaaditaan ihmiseltä (Matt.5:17) toteuttaakseen ihmiselle asettamansa luomistarkoituksen ja uudistaakseen kuuliaisuudellaan ihmisluonnon. Kristukselle Jumalan säädökset eivät olleet hiertävä ies tai maahan painava taakka, vaan voimanlähde (Matt.11:28–30), ravinto, joka täyttää jumalallisella elämällä sitä oikealla tavoin nauttivan, so. Jumalan tahtoa toteuttavan ihmisen (Joh.4:34).
Kristukselle ja Hänen välittömille seuraajilleen Vanhan liiton Pyhät Kirjoitukset olivat siis intohimoisen tutkinnan kohde ja täytäntöönpanon asia. Vanhan testamentin Pyhien Kirjoitusten rinnalle alkoi kuitenkin hiljalleen, jo ensimmäisellä kristillisellä vuosisadalla, muotoutua Kristuksesta “välittömämmin” kertova kirjallinen traditio: aluksi apostolien kirjeet ja myöhemmin evankeliumit. On kuitenkin yllättävää, että vasta toisen vuosisadan lopulla pyhät isät ja muut kristillisen kirkon piirissä vaikuttavat kirjoittajat alkoivat vedota Vanhan liiton kirjojen ohella Uuden liiton aikaisiin teksteihin auktoriteetteina. Mutta tämänkään jälkeen Kristuksen aikaa edeltäneet kirjat eivät menettäneet merkitystään Kirkossa. Ne ovat pysyvästi olleet osa Idän kristillistä perintöä koko sen kaksituhatvuotisen olemassa olon ajan ja tulevat siksi luonnollisesti olemaan jatkossakin. Niiden merkitys Kirkossa eettisen elämänvaelluksen ja jumalantuntemisen oppaina, mutta erityisesti Jumalan eteenpäin kurottautuvan pelastushistoriallisen toiminnan tulkkina säilyy aina Kristuksen toiseen tulemiseen asti, siihen hetkeen, jolloin kaikki raamatulliset kirjoitukset saavat lopullisen täyttymyksensä, koska silloin toteutuu se, mistä ne ovat todistaneet ja mitä ne ovat valmistelleet.
<- edellinen osa: Johdanto ja sisällysluettelo ~ seuraava osa: "Kaanon" ->