Epäterve uskonnollisuus – 6. osa

Mustavalkoinen ajattelu ja fundamentalismi

Omassa uskonelämässä päähuomio pitää olla aina omassa kilvoituksessa, eikä toisten tekemisissä.
(kuva copy; veli Martinus, Valamon luostari)

Uskonelämässä ei varsinaisesti ole kultaista keskitietä, sillä jokainen teko vie meitä joko kohti Jumalaa tai Hänestä pois päin. Tästä kertoo myös slaavilaistyylinen risti, jonka vinopuu osoittaa yhtä aikaa ylös ja alas. Tässä kohden viitataan Kristuksen ristin molemmilla puolilla olleisiin ryöväreihin, joista toinen myönsi rikkomuksensa ja pyysi Kristusta muistamaan häntä valtakunnassaan. Toinen ryöväreistä taas ei osoittanut katumuksen merkkejä.

Uskonelämän mustavalkoisuus

Voidaanko uskonelämän harjoittamista sitten tulkita yhtä mustavalkoisesti? Me voimme tosiaan noudattaa tätä periaatetta silloin kun puhumme itsestämme ja omista teoistamme. Ihmisen tulee noudattaa tiettyjä periaatteita ja sääntöjä, jotka auttavat häntä uskonmukaisen elämän toteuttamisessa. Me emme voi kuitenkaan sanoa, että kaikki ihmiset voisivat toteuttaa omaa uskoaan tietyn kaavan mukaan. Apostoli Paavali sanoo roomalaiskirjeessään seuraavasti:

”Joka syö kaikkea, älköön halveksiko sitä joka ei syö, ja joka taas ei syö kaikkea, älköön tuomitko sitä joka syö. Onhan Jumala ottanut omakseen hänetkin. Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu – vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä. Joku pitää yhtä päivää toista parempana, toiselle kaikki päivät ovat samanarvoisia. Kukin olkoon omassa vakaumuksessaan varma.” (Room.14:3-5)

Edellä mainittu viittaus tarkoittaa sitä, että omassa uskonelämässä päähuomio pitää olla aina omassa kilvoituksessa, eikä toisten tekemisissä. Joku pystyy noudattamaan esimerkiksi hyvin askeettista paasto- ja rukoussääntöä. Tämä ei kuitenkaan sovellu kaikille. On väärin ajatella, että kaikkien muiden tulee toimia täsmälleen samalla tavoin kuin minä itse. Sielunpaimenen ja rippi-isän tehtävänä on antaa jokaiselle henkilökohtaiset ohjeet koskien esimerkiksi paasto- ja rukoussääntöjä.

Fundamentalismi – uskonnollinen äärimmäisyys – fanaattisuus

Sana fundamentalismi tuo ensimmäisenä mieleen ihmisen, joka omaa äärimmäisen uskonnollisen näkemyksen. Fundamentalismi yhdistetään vanhoilliseen ajatteluun ja oppien sanatarkkaan noudattamiseen. Tälle sanalle löytyy paljon tarkempiakin määritelmiä, mutta pitäydymme tässä yhteydessä edellä mainitussa.

Uskonnollisessa äärimmäisyydessä puhutaan myös fanaattisuudesta, jolla tarkoitetaan ihmisiä jotka elävät suoranaisessa uskonkiihkossa. Kristuksen aikana juuri fariseukset ja lainopettajat edustivat tällaista ajattelua. He näkivät Kristuksen erityisenä uhkana, koska Hän ei toiminut tarkkojen säädösten mukaisesti. Erityisesti sapattikäskyn suhteen syntyi selviä kiistatilanteita Kristuksen kanssa. Lainopettajat eivät nähneet Kristuksen hyviä tekoja kokonaisuuden kannalta, vaan tuijottivat pelkästään sääntöä, jota oli tässä tapauksessa rikottu. Tällainen ajattelu kertoo juuri siitä, että uskotaan niin voimallisesti näihin uskonmukaisen elämän apuvälineisiin, että niistä tulee lopulta itsetarkoitus. Tällöin ei enää nähdä sitä, minkä vuoksi säännöt on luotu, vaan palvotaan itse sääntöjä. Kristus on sanonut tästä seuraavasti:

”Sapatti on ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten”. (Mark.2:27)

Mikä sitten ajaa ihmiset tällaisen ajattelun piiriin?

Äärimmäinen toiminta voi monesti olla jonkin yhteisön jäsenten suojautumiskeino. Erilaisten kaavojen ja sääntöjen tarkka noudattaminen tuo turvallisuudentunnetta. Joillekin ihmisille sotilaallisen kurin ja järjestyksen noudattaminen on lähestulkoon elinehto. Heidän elämänsä ei suoraan sanottuna pysy kasassa ilman tuota järjestelmää. Voidaan siis sanoa, että jotkut ihmiset ovat luonteeltaan sellaisia, että he toteuttavat omaa uskoaan hyvin äärimmäisellä tavalla. Ongelma ei tässä tapauksessa ole siinä, miten joku henkilökohtaisella tasolla toteuttaa uskoaan äärimmäisesti, vaan siinä, jos hän vaatii muita toimimaan samalla tavoin. Kuitenkaan tällainen ihminen ei itse myönnä olevansa fundamentalisti tai fanaatikko, vaan ainoastaan henkilö, joka pitäytyy oikeassa uskossa ja haluaa muiden toimivan samalla tavoin. Tämän vuoksi onkin vaikeaa perustella tällaiselle ihmiselle, että hän toimii jollain tavalla väärin. Uskonmukainen elämä ei voi kuitenkaan rakentua tällaiseen äärimmäisyyteen. Kristus toi hyvin suorasanaisesti esille sen, miten fariseukset ja lainopettajat olivat toiminnallaan vääristäneet koko uskon. (kts. Matt.23:13-36)

Kiihkoilun varjopuolia

Uskonnollisella kiihkoilulla on monia varjopuolia. Ensinnäkin, se lähes väistämättä tuomitsee sellaiset ihmiset, jotka eivät kuulu tämän samaisen äärimmäisen ajattelun piiriin. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästään suvaitsemattomuudesta, vaan usein siihen sisältyy tekoja, kuten väkivaltaisuuksia ja terroria. Uskonsodat voivat liittyä myös tällaiseen kiihkoiluun, mutta taustalla vaikuttavat monesti myös kansalliset aatteet. Uskonnon valjastaminen heimo- ja kansallisaatteisiin on suoranainen harhaoppi, jota kutsutaan fyletismiksi. Jokin tietty uskonto voi kuulua olennaisena osana kansalliseen kulttuuriin, mutta se ei voi olla poliittisten valtapyrkimysten välikappaleena. Uskonto on aina tällaisen ajattelun yläpuolella.

Jokaisen ihmisen persoona on ainutlaatuinen

Fundamentalismia vastaan taistellessa tulee tunnustaa se tosiasia, että jokainen harjoittaa uskonmukaista elämää omalla tavallaan. Jokaisen ihmisen persoona on ainutlaatuinen ja tämän vuoksi hänen uskonnollisuutensa ja uskonnolliset tarpeensa tulevat esille myös ainutlaatuisella tavalla. Jokaisella on tietty vapaus harjoittaessaan omaa uskoaan. Suurin epäkohta fundamentalismissa on se, että siihen sisältyy usein ajattelu, että kaikki tulee sovittaa saman muotin sisään. Suvaitsematon ihminen katsoo toista ja arvioi, kuinka uskovainen tämä on. Kysymyksenasettelu on kuitenkin väärä, sillä me voisimme ennemmin kysyä, millä tavoin joku on uskovainen. Silloinkin on monta tekijää, joilla voimme arvioida toisen uskonnollisuutta. Perustuuko se tietoon ja kirjaviisauteen? Uskonnollisiin kokemuksiin, vai kenties siihen, omaako tuo ihminen vahvan ideologian (esim. konservatiivisuus)? Vielä voimme kysyä, perustuuko arviomme toisen ihmisen kirkolliseen aktiivisuuteen tai uskonnolliseen käyttäytymiseen?

Edellä mainitun perusteella ymmärrämme varmasti, että on lähestulkoon sula mahdottomuus ryhtyä arvioimaan sitä, kuinka uskovainen joku ihminen on. Kristus on antanut meille hyvin ytimekkään ohjeen siitä, että meidän ei tule tuomita toista ihmistä välittömästi ulkoisten mittapuiden mukaan:

”Älkää tuomitko sen mukaan, miltä asia päältä katsoen näyttää, vaan tuomitkaa oikein.” (Joh.7:24)

Isä Andrei Verikov

---

Tämä on 5. osa otsikossa mainittuun asiaan: 'Epäterve uskonnollisuus'.

Kirjallisuutta

• Psychology for Christian Ministry by Fraser Watts, Rebecca Nye, Sara Savage; Routledge, 2002.

Katso myös

• Epäterve uskonnollisuus – 1. osa: Johdanto
• Epäterve uskonnollisuus – 2. osa: Uskovainen – otollista maaperää hyvälle ja pahalle
• Epäterve uskonnollisuus – 3. osa: Valta ja henkinen väkivalta
• Epäterve uskonnollisuus – 4. osa: Ongelmat ja yhteisön tuomio
• Epäterve uskonnollisuus – 5. osa: Riippuvaisuus ja hyväksikäyttö

Jatko-osat julkaistaan myöhemmin.