Kun kirkko ampui omaan nilkkaan

Euroopan parlamentin jäsen (MEP) Mitro Repo

Mikä on tapaus Mitron vaikutus ortodoksisen kirkon imagoon? Miksi kanonit nostettiin pöydälle juuri tässä tapauksessa?

Kristinusko on kriisissä Euroopassa. Monet protestanttiset maat ovat hyvää vauhtia muuttumassa uskonnottomiksi maiksi, joiden äänekkäin vähemmistöuskonto on islam. Hollannissa kristityt ovat jo jääneet vähemmistöön, Englannissa on sama trendi, ja Suomessa kristityt ovat nykyvauhdilla vähemmistö 40 vuoden kuluttua.

Kirkot ja kirkkojen johtajat ovat reagoineet murrokseen kahdella tavalla. Protestantit pyrkivät muuttamaan uskontoa yleisen mielipiteen mukana, mikä vie helposti viimeisenkin uskottavuuden. Vanhojen kirkkojen johto taas reagoi perinteisellä kilpikonnataktiikalla. Käperrytään sisäänpäin. Parhaassa tapauksessa viimeisille kirkkomummoille yritetään tarjota lisää ohjelmaa.

Meidän kirkossamme esiintyy kumpaakin asennetta. On nuoria taitajia, jotka tarjoavat joka asiaan lääkkeeksi suvaitsevaisuutta, moniarvoisuutta, keskustelua, näkökulmia. Usein heillä ei ole kovin paljon muuta annettavaa kuin tieto siitä, että erilaisia näkökulmia on olemassa. Tämä postmoderni credo ei aina auta ihmistä, joka etsii vastauksia.

On myös niitä, joiden mielestä kaikki ongelmat hoituvat, jos ovat hoituakseen, tradition perinteisellä tulkinnalla ja kovalla kilvoituksella. Heitä on alettu sanoa fundamentalisteiksi. Luulen, että moni humanistinen näkökulmamaalari – itseni mukaan lukien – voisi ottaa mallia heidän moraalistaan.

Koskettamisen vaikeus

Kaikkien kirkkojen perusongelma on sama: toiminnasta ja sanomasta 95 % on suunnattu pienelle ydinjoukolle. Onkin aika kysyä: miten saada kosketus ihmisiin? Tämä kysymys ei ole ”toimintastrateginen linjaus” vaan hätähuuto kirkon olemassaolon puolesta.

Kirkon perinteiset metodit ovat nykytilanteessa täysin voimattomia. Moni toivoisi piispoilta toimia. Mutta mitä he voivat tehdä? ”Piispojen paimenkirje” herättää kyllä pienen ydinjoukon huomion, mutta yleisen uutiskynnyksen se ylittää vain, jos siinä on jotain poikkeuksellisen typerää ja yleisen maun vastaista.

Ydin on toki kunnossa. Kirkkomme tarjoavat kosketuksen pyhyyteen. Mutta mitä hyötyä tästä on, jos asenteet muuttuvat sellaisiksi, että etsijät eivät tule kirkkoon tuon kosketuksen ulottuville?

Nykyään mielipiteet ja asenteet muokataan mediassa. Mediakulttuuri asettaa tiukat rajat ja ehdot sille, miten sanoma on esitettävä, jos sen aikoo saada läpi. Puheet on tiivistettävä lyhyiksi vaikutelmiksi; puhujan persoona painaa enemmän kuin ilmaisun diskursiivinen sisältö. Netissä seisova kirkkolakia käsittelevä artikkeli ei muokkaa yleistä mielipidettä, olipa artikkeli kuinka hyvä tahansa. Lauantai-iltana ruutuun ilmestyvät kasvot ovat lähestulkoon ainoa asia, jolla yleiseen mielipiteeseen voi vaikuttaa suoraan.

Siksi kirkko tarvitsee kasvoja. Sellaisia, jotka puhuvat ja joita kuunnellaan. Puhuvista kasvoista ei sinänsä ole pulaa. Ongelma on löytää joku, jota myös kuunnellaan.

Tapaus Mitro

Junassa viereeni istui kerran vanhempi herra, ja puhe siirtyi uskontoon. Hän sanoi: ”Minä en kuulu mihinkään, mutta jos kuuluisin johonkin, haluaisin olla ortodoksi.” Kysyin häneltä syytä. ”Ortodoksisuus on niin valoisa uskonto”, hän sanoi. ”Saattaa ollakin”, vastasin, ”mutta mistä sinä niin päättelet?” Mies aloitti: ”No, se isä Mitro…”

Saman viestin kuuli monilta, jotka eivät käy kirkossa. Useimmat tuntuivat pitävän isä Mitrosta, ja hänen ansiostaan ortodoksisuudesta syntyi myönteinen vaikutelma, joka madalsi kirkon kynnystä.

Toisenlaisen sanoman sai kuulla ”kirjanoppineilta”, jotka keskittyvät ruotimaan isä Mitron heikkouksia. Eräs jopa väitti isä Mitron toiminnan olevan kirkollemme erittäin vahingollista.

Moni kiristeli hampaitaan isä Mitron julkisuudenkipeydelle. Mutta kuinka moni itse tapaa kieltäytyä tv-haastatteluista? Arvostelijat ovat itsekin menneet mediaan. Heitä vain ei pyydetty toiste. Median lait ovat julmat: ”Puhut asiaa, olet tylsä.”

Isä Mitroa syytettiin sisällyksettömyydestä. Totta kai hän puhui kepeitä. Jos hän olisi joka yhteydessä luennoinut kanonisesta traditiosta, häntä ei olisi edes pyydetty televisioon. Suuri osa siitä, mitä hän puhui tv:ssä, oli roskaa. Mutta hän kykeni välittämään jotain, jota luennoitsija-tyyppiset puhujat eivät voi välittää. Elämää. Tapahtui eurooppalainen ihme: kirkosta syntyi positiivinen vaikutelma.

Kanonit esiin

Niin maallikot kuin kleerikotkin rikkovat monia kanoneita koko ajan. Allekirjoittanut on tästä hyvä esimerkki. Rikon pykäliä jatkuvasti, mutta se ei kiinnosta ketään. Piispat itsekin rikkovat sekä kanoneita että itse antamiaan ohjeita.

Vasta silloin, kun kirkkomme ainoa suuren yleisön suosikki rikkoi kanonista traditiota, piispat latasivat tykkinsä ja tulitus alkoi. Kun savu hälveni, ilmassa leijui vastenmielinen kateuden katku.

Tulitus oli varmasti ”kanonisen hengen” mukaista, mutta lopputulos on huono. Kirkkomme menetti kasvonsa. Meillä ei ole enää lähettilästä suomalaisissa olohuoneissa. Median asennoituminen ortodoksisuuteen on muutenkin muuttumassa kriittisemmäksi. Tämä on erittäin huolestuttavaa, sillä media päättää ihmisten mielikuvista.

Periaatteessa kukaan ei ole korvaamaton. Tilanne on kuitenkin erilainen kuin kanonien kirjoittamisen aikaan. Piispoja ja kleerikkoja on helppo uusia, mutta mistä saadaan pidetty mediakasvo?

Nykymaailmassa ketään ei kuunnella kirkollisen aseman perusteella. Media antaa sijaa niille, jotka kykenevät ilmaisemaan sanomansa lyhyesti, iloisesti, terävästi. Auktoritatiiviset julkilausumat eivät kosketa kansaa. Vaalien alla isä Mitro sai piispoilta lahjaksi kaikkien aikojen vaalikampanjan. Piispainkokouksen jälkibrezhneviläiset tiedotteet lapsuksineen eivät ehkä muokanneet yleistä mielipidettä, mutta tieto piispojen vastustuksesta lisäsi Revon suosiota entisestäänkin.

Tapaus Mitro on muuttanut mielikuvia. Ennen ortodoksinen kirkko oli jotain valoisaa. Nyt ortodoksinen kirkko on porukka, joka riitelee keskenään. Mielikuva on muuttunut taivaallisesta maalliseksi. Se on isä Mitron syy, piispojen syy ja meidän kaikkien syy.

Kristinusko on Euroopassa historiansa suurimmassa kriisissä. Ensimmäinen virhe, jonka kirkko voi tässä tilanteessa tehdä, on turmella omat mediakasvonsa. Nyt se on tehty. Mitä seuraavaksi?

Munkki Serafim

(Tämä artikkeli on julkaistu myös Logos-lehden numerossa 5/2009 ja Ortodoksi.netissä artikkeli julkaistaan sekä kirjoittajan että Logoksen päätoimittajan luvalla)

-> По-Русски artikkeli venäjäksi