Arkkipiispa Paavali – esipaimen ja jälleenrakentaja
Ortodoksi.netista
Suomen ortodoksisen kirkon piispana vuodesta 1955 lähtien toiminut Paavali (28.8.1914–2.12.1988) syntyi Pietarissa, josta perhe muutti Suomeen Viipuriin lokakuun vallankumouksen jälkeen. Paavalista eli Georg Guseffista tuli Yrjö Olmari 1920-luvun lopussa, kun venäläisperäisiä nimiä suomennettiin. Isä Alvi Guseff kuului Kuopion kreikkalaiskatoliseen seurakuntaan, joten myös poika Georg oli kirkonkirjojen mukaan suomalainen.
Viipurin klassisen lyseon viidenneltä luokalta Georg siirtyi Sortavalan ortodoksiseen pappisseminaariin, josta valmistui 1936. Armeijapalveluksen jälkeen hän siirtyi Valamon luostarin veljestöön. Nimen Paavali Georg sai munkiksi vihkimisensä yhteydessä Valamon luostarissa 1937. Pappismunkiksi hänet vihittiin 1938. Luostarikutsumus ja kiinnostus luostariperinnettä kohtaan viitoitti koko hänen loppuelämäänsä, vaikka hän ei enää sodan jälkeen luostariin palannutkaan.
Sodan aikana pappismunkki Paavali toimi mm. sotilaspappina valloitetulla alueella Itä-Karjalassa. Sodan jälkeen hän jäi palvelemaan Suomen ortodoksista kirkkokuntaa. Tärkeimpiä hänelle uskottuja tehtäviä oli kirkollisen Aamun Koitto -lehden toimittaminen vuodesta 1945 lähtien.
Paavalilla oli vahvat venäläiset juuret. Hänestä tuli kuitenkin suomalaisen ortodoksian rakentaja jo 1940-luvulla. Pappismunkki Paavali valittiin apulaispiispaksi 1955, ja arkkipiispaksi Hermanin (Aav) jälkeen 1960.
Paavalin kausi piispana oli kirkon jälleenrakentamisen aikaa. Toisen maailmansodan jälkeen ortodoksisen kirkkokunnan jäsenistä noin 2/3 oli joutunut jättämään kotinsa Neuvostoliitolle luovutettuun Karjalaan. Kirkon omaisuudesta noin 90 % menetettiin.
Kirkkokunta ei olisi selvinnyt ilman valtiovallan aineellista tukea. Jälleenrakennuslain nojalla perustettiin 18 uutta seurakuntaa ja melkein niille kaikille piti rakentaa kirkot. Lisäksi rakennettiin kymmeniä rukoushuoneita ja hautausmaita.
Paavalin johtajuusaika oli myös presidentti Urho Kekkosen presidenttijohtoista aikaa vuoteen 1982 saakka. Suomen ulkopolitiikkaa sävytti luottamuksellisten suhteiden ylläpitäminen Neuvostoliiton kanssa. Se näkyi myös arkkipiispa Paavalin toiminnassa.
Paavali Suomen ja Moskovan välisessä kirkkokiistassa
Suomen ja Konstantinopolin kirkkojen välinen kanoninen riippuvuussuhde oli solmittu kesällä 1923. Suomen ortodoksisesta arkkipiispakunnasta tuli autonominen osa Konstantinopolin kirkkoa. Suomalaisilla oli alun perin tavoitteena täysi itsenäisyys,autokefalia, joten yhteyden pito jäi heikoksi. Kirkon kansallismielisten mukaan vain autokefalian turvin voitiin tehdä ero Moskovan patriarkaattiin ja varmistaa kirkkokunnan kansallinen kehitys.
Moskovan patriarkaatti alkoi vaatia Suomen ortodokseja takaisin yhteyteensä 1945. Pappismunkki Paavalin mielestä Ekumeenisen patriarkaatin roolia ei voitu sivuuttaa, kun Suomen kirkon kanonisesta suhteen muuttamisesta keskusteltiin. Hänen kantansa ei ollut niin itsestään selvä kuin voisi olettaa, sillä Suomen kirkon johtomiehet pitivät Konstantinopolia ulkopuolisena Suomen ja Venäjän kirkkojen kiistassa. Suomen ja Konstantinopolin välistä kanonista yhteyttä pidettiin kirkkokunnan johdossa väliaikaisena.
Koska kirkkokiista oli poliittisesti arkaluonteinen, Aamun Koittokin vaikeni asiasta. Paavali kirjoitti kuitenkin lehteen uutisia Moskovan epäonnistuneista valloitusyrityksistä muualla Länsi-Euroopassa, mistä lukija voi tehdä omat johtopäätöksensä. Toisaalta Paavali suhtautui myönteisesti Venäjän kirkkoon, mutta ei pitänyt politikoinnista, joka tosiasiassa ohjasi kirkkosuhteita.
Paavalin vaikutuksesta kirkkokiistan ratkaistiin lopulta neuvotellen Moskovan patriarkaatin kanssa. Erityisen kipeä ongelma oli kysymys Suomen miesluostareista, jotka olivat liittyneet Moskovan patriarkaattiin 1945. Moskovan ja Kuopion yhteisellä päätöksellä luostarit liitettiin takaisin Suomen kirkon yhteyteen, mutta niille annettiin oikeus käyttää vanhaa ajanlaskua. Seitsemän munkkia käytti oikeuttaan muuttaa kotimaahansa Neuvostoliittoon 1957. He kilvoittelivat loppuelämänsä Pihkovan lähellä sijaitsevassa Petserin luostarissa. Jos kyse olisi ollut paluusta Valamon saarelle, lähtijöitä olisi todennäköisesti ollut huomattavasti enemmän. Saari oli kuitenkin julistettu sotilasalueeksi, jonne ei ollut enää munkeille pääsyä, vaan se asutettiin neuvostokansalaisilla.
Kun vaikea, jopa traumaattinen kirkkosuhdekiista Moskovan kanssa oli saatu päätökseen 1957, yhteydet vilkastuivat Venäjän kirkon kanssa. Kirkkosuhteet noudattivat jälleen poliittisia suhdanteita. Aivan kuten kansojen välillä myös kirkkojen välillä alettiin korostaa kirkollista veljeyttä ja keskinäistä luottamusta. Lisäksi Suomen ja Venäjän ortodokseja yhdisti ”ikiaikainen rakkaus”. Valintaa ohjasi politiikka, ja erityisesti ajanjaksolla korostettu ”yya-henki”.
Paavalin luostarikutsumus ja luostarilaitoksen suomalaistaminen
1950-luvun alussa Suomen miesluostareita Valamoa ja Konevitsaa alettiin syyttää niiden liittymisestä Moskovan patriarkaattiin, mikä oli toteutettu syksyllä 1945. Luostarit olivat kanonisesti eronneet Suomen kirkon yhteydestä. Vahvaa vierautta venäläisyyttä kohtaan tuntenut Antti Inkinen vaati jopa miesluostareiden lakkauttamista niiden ”laittoman aseman vuoksi”. Kirkollishallitus yhtyi Inkisen vaatimuksiin. Ajalle tyypillistä retoriikkaa noudattaen pappismunkki Paavali piti luostareita menneen maailman tuulahduksina, joille ei olisi sijaa nykyaikaistuvassa Suomessa. Luostareissa vallitsi hänen mukaansa ”neuvostomoskovalainen” mieliala, eikä muutosta ollut odotettavissa, varsinkaan igumeni Jeronimin johtajuusaikana. Vanhan ajanlaskun kiihkeänä tukijana tunnettu Jeronim oli valittu igumeniksi 1948.
Vaikka Paavali ei asunutkaan luostarissa, hän arvosti luostarilaitosta ja siellä tapahtuvaa hengellistä kilvoitusta. Koska Valamossa kilvoittelu ei enää onnistuisi, hän suunnitteli Petsamon luostarin henkiinherättämistä omana eukaristisena yhteisönään. Luostari toimisi jossakin Pohjois-Suomessa. Petsamon veljestö, jonka johtajaksi Paavali oli nimitetty ennen sotia, oli liitetty Valamon veljestöön 1941.
Paavalin suunnitelmissa Petsamon luostari vastaisi suomalaisuuden haasteeseen. Samaa kehitystä oli Valamolta ja Konevitsalta perätty jo kauan. Luostareista vastattiin vaatimuksiin, etteivät luostarit voineet toteuttaa suomalaista identiteettiä, sillä ne olivat perustamisestaan lähtien olleet venäläisiä, ja niiden tärkein olemusta nimittävät tekijä oli venäläisyys. Igumeni Nestor vastasi vaatimuksiin: ”Tulevat suomalaiset munkit voivat aikanaan toteuttaa Valamon suomalaistamisen niin kuin parhaaksi näkevät.”
Paavali vahvistaa yhteyttä Konstantinopoliin
Laajaan autonomiaan tottuneet suomalaiset eivät hakeneet Paavalin piispaksi nimittämiseen kolmannen piispan hyväksyntää Ekumeenisesta patriarkaatista, niin kuin kanoninen laki ja käytäntö olisivat edellyttäneet, vaan toimivat omapäisesti pelkästään arkkipiispa Hermanin ja piispa Aleksanterin valtuutuksella. Virkaan nimittäminen ja vihkiminen olisivat hyvällä tavalla vahvistaneet yhteyttä Konstantinopolin äitikirkkoon. Suomalaisilla on aina ollut vaikeuksia ymmärtää kirkkonsa osaksi Konstantinopolin kirkkoa.
Arkkipiispaksi tulonsa jälkeen 1960 Paavali vieraili Konstantinopolin äitikirkossa. Kirjeyhteys Paavalin ja patriarkka Athenagoraksen välillä vilkastui. Paavali suunnitteli jopa patriarkaatin edustuston perustamista Suomeen 1966. Sitä olisi johtanut kreikkalainen arkkimandriitta, joka olisi toiminut tarvittaessa piispakandidaattina Suomen kirkolle. Edustustosuunnitelma oli epärealistinen, eikä se koskaan toteutunut. Suomen kirkko oli pieni ja sijainniltaan kaukainen edustuston tehokasta toimintaa ajatellen 1960-luvun Euroopassa.
Paavalia kiinnosti kreikkalainen ja alkukirkollinen uskonperinne. Sillä hän valmisti pohjaa niin sanotulle liturgiselle uudistukselleen. Tärkeä tapahtuma oli Rhodoksen yleisortodoksinen kokous 1964, jossa Paavalin kerrotaan toimineen lukkiutuneen neuvottelutilanteen ratkaisijana. Rhodoksen tapahtumien johdosta Suomen pieni ortodoksinen kirkko tuli ensi kertaa laajasti tunnetuksi ortodoksisessa maailmassa.
Suomettumisilmiöitä ortodoksisessa kirkossa
Suomen evankelisluterilainen kirkko aloitti oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa 1970-luvun alussa. Monet tutkijat pitävät sitä eräänä suomettumisen ilmentymänä. Myös Suomen ortodokseilla oli osansa suomettumiseen, joskin ilmiötä on vaikeampi todeta, sillä kirkkoyhteyksien ylläpitämistä voitiin perustella ikiaikaisella uskonyhteydellä. Paavalin mukaan valtapolitiikalla ei ollut merkitystä, kun kyse oli kirkon syvimmästä tehtävästä ja olemuksesta. Toisaalta hyvässä muistissa oli kanonisen kiistan vuodet 1945–1957, jolloin suomalaisille oli selvinnyt, että Venäjän kirkon tavoitteet ja keinot niihin pääsemiseksi yhdistyivät vaivatta poliitikkojen avulla.
Paavali suhtautui myönteisesti Venäjän kirkkoon, ja piti suhteita yllä aktiivisesti. Kirkon Venäjä-yhteyksiä hän ei kuitenkaan korostanut, koska se olisi mahdollisesti haitannut Suomen ortodoksisen kirkon julkisuuskuvaa jälleenrakennusaikana. ”Ryssän kirkon” maine oli edelleen rasitteena, etenkin niillä alueilla, joilla ortodoksisuus koettiin vieraana. Paavali häivytti myös omaa venäläistä taustaansa.
Paavalilla oli suomettumisrasitteensa. Eräs suomettumisen ilmentymä oli hänen erittäin kielteinen suhtautumisensa niitä lännessä toimivia venäläisiä emigranttikirkkoja kohtaan, jotka olivat arvostelleet Neuvostoliittoa ankarimmin. Paavali vaati, että suomalaisten pappien oli pitäydyttävä kaikesta yhteistyöstä neuvostovastaisten kirkkojen kanssa. Hänen mukaansa kirkon oli noudatettava Suomen ulkopoliittista linjaa.
Kun Neuvostoliitto romahti 1990-luvun alussa, emigrantti-ongelma yllättäen hävisi. Yhteisymmärrys emigranttien ja Moskovan välillä johti lopulta siihen, että monet ulkomaiset emigranttiyhteisöt liittyivät Moskovan patriarkaattiin 2000-luvulla.
”Liennytyksen” eräs ilmenemismuoto oli Paavalin osallistuminen patriarkka Pimenin järjestämään rauhanfoorumiin Moskovassa 1982. Erityisesti Yhdysvaltain ydinasevarustelua kritisoitiin ankarasti.
Paavali ja autokefalia
Paavalin hengellisen ja askeettisen elämän korostamisella oli merkittävä tehtävä kirkkokunnan arvonnousulle 1960-luvun Suomessa. Ortodoksisella kirkolla oli tehtävä toisena kansankirkkona ja alkukristillisen perinteen jatkajana. Paavalin kautta kirkolle alkoi muodostua tietynlainen julkisuuskuva, ja siinä karjalaisuudella ei ollutkaan enää merkittävää roolia. Karjalaisuus alkoi olla ”mennyttä maailmaa”, eikä sitä ollut syytä korostaa nykyaikaistuvassa Suomessa.
Paavali ja kirkon muu papisto kantoi huolta siitä, pysyisikö ortodoksinen väestö uskollisena uskonperinnölleen. Jälleenrakennuslain perusteella rakennetut temppelit olivat vasta ”puoli voittoa”. Etenkin niillä seuduilla, joilla ortodoksikarjalaisten yhteys omaan kirkkoon oli heikkoa, kirkon jäsenet luopuivat kirkosta helposti. Seka-avioliitoissa oli yleistä, että lapset kastettiin luterilaisen äidin kirkkoon, vaikka vanhan käytännön ja sääntöjen mukaan lapset olisi pitänyt kastaa isän kirkkoon.
Toisaalta vieraantumiskehitys oli linjassa yhteiskunnan haasteiden kanssa: rakennemuutos ja maaltapako muuttivat yhteiskunnan rakenteita maatalousvaltaisesta mallista palveluyhteiskunnan suuntaan. Kirkon paikallinen, suomalainen olemus korostui, mikä johti lopulta pyrkimykseen autokefalian, täyden kirkollisen riippumattomuuden, saamiseksi.
1970-luvulle tultaessa Paavalin yhteys Ekumeeniseen patriarkaattiin heikkeni, ja hän alkoi kaavailla Suomen kirkolle täysin itsenäistä asemaa. Tilanne kärjistyi 1978, kun Paavalin oli Konstantinopolin patriarkaatin määräyksestä peruttava yhdysvaltalaisen ortodoksisen kirkon (OCA) johtajan vierailu Suomeen. Konstantinopolista ilmoitettiin, että käskyä oli noudatettava.
Paavali tunsi itsensä nöyryytetyksi ja autokefaliahanke sai lisävauhtia. Suomen kirkkoon perustettiin kolmas hiippakunta. Näin toteutui kanonien määräys piispojen määrästä autokefalisessa kirkossa. Autokefaliahanke kuitenkin keskeytyi. Metropoliitta Johannes vastusti sitä vetoamalla kanonisiin syihin. Hänen näkemystään ei voi pitää vääränä.
Jälkeenpäin voi sanoa, että autokefalian kannattajat lähtivät liikkeelle väärin perustein ja Konstantinopolin äitikirkkoa kuulematta. Suomen kirkkoa on kutsuttu itsenäiseksi, vaikka se on vain sisäisesti itsenäinen. Toisaalta Konstantinopolissa ei ehkä riittävästi tunnettu Suomen kirkossa käytyä keskustelua arkkipiispa Paavalin johtajuusaikana.
Edeltäjänsä arkkipiispa Hermanin tavoin Paavali halusi kehittää papistonsa teologista tietämystä ja kehotti pappiskandidaatteja hakeutumaan lisäoppiin ulkomaisiin ortodoksisiin oppilaitoksiin. Oman pappisseminaarin kehittämisestä puhuttiin vuosikausia. Asia nousi jälleen esille 1980-luvun puolessa välissä, kun teologikoulutus haluttiin saada yliopistotasoiseksi. Paavali vastusti koulutuksen viemistä yliopistoon ja tuki akatemiamallia, jossa koulutus olisi säilynyt kirkon valvonnassa. Kirkolliskokous kuitenkin päätyi yliopistovaihtoehtoon tietyin reunaehdoin. Ortodoksinen teologikoulutus alkoi Joensuun yliopistossa syksyllä 1988.
Arkkipiispa Paavali tuli kansainvälisesti tunnetuksi hengellisestä opetuksestaan. Hänen teoksiaan ”Miten uskomme” ja ”Uskon pidot” käännettiin useille kielille. Ennen kaikkea hänen panostaan kirkkomusiikin uudistajana arvostetaan. Hänen tavoitteenaan oli palata vanhaan kirkkomusiikkiin ja liturgisiin käytäntöihin, joissa on nähty alkukristillisiä aineksia.