Liturgisen äänenkäytön perusteet

Maria Takala-Roszczenko
(kuva © Pyykkonen)

Maria Takala-Roszczenko:

Tässä esityksessä on tarkoitukseni syventyä äänenkäyttöön ortodoksisessa jumalanpalveluksessa – esittää muutamia näkökulmia äänenkäytön eri tapoihin, haasteisiin ja ihanteisiin. Aion ensiksi kertoa äänestä kirkossa yleensä, sitten liturgisesta lukemisesta eli resitatiivista, ja sitten kirkkolauluun liittyvästä äänenkäytöstä.

Oikein ylistävä

Ortodoksinen kirkko on nimensä mukaan oikein ylistävä, pravoslavnyj

kirkon liturgia, jumalanpalveluselämä, on tietyssä mielessä aina musiikillinen kokemus, eli edellyttää äänen käyttöä
koko kirkko on kutsuttu ylistämään Jumalaa ihmisäänellä, joka on - Jumalan luomana - kaikista instrumenteista kaunein
- tämän ylistämisen voi ymmärtää kirkkoa koskevana yhteisenä velvoitteena – miten se käytännössä toteutetaan, siitä kirkon traditio antaa selkeän ohjeen:

varsinainen laulu on siihen erikoistuneiden tehtävä, kun taas jokainen kirkossa olija voi laulaa sydämessään, eli osallistua rukouksen kautta jumalanpalveluksen toimittamiseen

ortodoksisen kirkon jumalanpalvelukset ovat käytännössä pelkkää laulua (resitointihan on laulavaa lukemista) – ei siis ole merkityksetön asia, miten kirkossa lauletaan, miten ääntä käytetään

Millainen ääni sitten sopii kirkkoon?

Suomessa eletään kahden kulttuurin rajalla – meidän käsityksemme kirkkolaulusta on väistämättä saanut vaikutteita protestanttisesta perinteestä, jossa virsiä lauletaan koko kansan voimin, urkusäestyksen peittäessä soraäänet
- “äänellään se lintukin laulaa”, kuulee usein sanottavan meidänkin kirkossamme
- en tarkoita tällä kritisoida millään tapaa kirkossa harjoitettavaa kansanlaulua, vaan sitä ajatusta, että Jumalalle välttää kaikki, “sinne päin” laulettu, huolimattomasti harjoiteltu, epämääräinen mukana hyräily
idän kirkon perinteessä jumalanpalveluslaulun esikuvina nähdään enkelit – kirkkomme laulua kuvataan “enkelinkaltaiseksi”
- juuri tähän perustuu äänenkäytön ihanne ortodoksisessa perinteessä: meidän laulumme ja lukemisemme on ihmisen yritystä imitoida sitä lakkaamatonta ylistystä, jota enkelit huutavat Jumalan valtaistuimen ympärillä
- muistamme, miten Jesaja kuvaa näyssä kuulemaansa serafien laulua:

“He huusivat toinen toiselleen: ‘Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan.’ Ovenpielet vapisivat äänten voimasta…”

- enkelten laulu ei siis ole mitään sievää liverrystä vaan huutoa – ylistyksen ääntä, joka syntyy Jumalan mahtavuuden ymmärryksestä, täydellisestä omistautumisesta tuolle tehtävälle
- tässä mielessä jokaisen kirkossa ääntä käyttävän tulisi ottaa mallia enkeleistä – meidän “savihuulten” tulisi imitoida “tulikielten” laulua – en tarkoita tällä tietenkään huutamista vaan sitä asennetta, jolla me laulamme: meidän äänemme, laulamisemme ja lukemisemme, ensisijainen tehtävä on Jumalan ylistäminen – ja koska annamme Jumalalle kaikessa vain parasta, me paneudumme tehtäväämme suurella huolella, hartaudella ja kunnioituksella
- tämä näkökulma korostuu myös kirkkolaulua koskevassa muutamassa kanonissa, ja myös kirkon varhaisten opettajien kirjoituksissa
- kirkossa ääntä käyttävät olivat alkuaan kaikki kirkollisesti tehtäväänsä vihittyjä – ja laulajille annettiin Trullon synodissa (692) seuraavat ohjeet:

“Haluamme, että ne, jotka ovat tulleet laulajiksi kirkkoihin, eivät käytä kuritonta huutoa eivätkä pakota luontoa kiljuntaan eivätkä lisää mitään siihen, mikä kirkkoon sopii ja kuuluu, vaan kantakoot suurella huolellisuudella ja hartaudella veisut salaisuuksien näkijälle, Jumalalle”

- huuto ja kiljuminen olivat mahdollisesti tuon ajan lauluperinteeseen liittyviä tehokeinoja, joita vastaan synodi asettui – mutta toisaalta tämä sääntö on tänäkin päivänä yhtä ajankohtainen kuin tuolloin: laulajan (ja lukijan) tulee käyttää ääntään huolella ja hartaudella, sillä hän laulaa (ja lukee) yksin Jumalalle

Resitoinnista

Puhutaan sitten hieman liturgisesta lukemisesta, resitoinnista

meidän perinteessämme lähes kaikki kirkolliset tekstit luetaan resitoimalla (kun taas esim. bysanttilaisessa perinteessä käytetään puheääntäkin tietyiltä osin)
resitatiivin käyttöä perustellaan usein sen “eleettömyydellä” – se ei päästä lukijan henkilökohtaisia painotuksia kuulumaan vaan “yhdenmukaistaa” tietyssä mielessä lukemisen tyylin, niin että kirkossa olijat voivat tuntea samaistuvansa luettuun – lukija puhuu siis ikään kuin rukoilijoiden suulla
- kun verrataan lukutyylejä: tavallisella äänellä luku ~ resitoiden luku -> resitatiivi ikään kuin tasoittaa luettua tekstiä, poistaa siitä lukijan omat painotukset
- laulava lukeminen on myös kuuluvampaa ja selkeämpää kuin puheäänellä lukeminen – sen tarkoitus on paitsi kantaa rukoilijoiden yhteinen ääni Jumalan eteen, myös tuoda Kirkon opetus kirkossa olijoiden korviin
se, että resitointi on “eleetöntä”, ei kuitenkaan saisi tarkoittaa tasapaksua, ajatuksetonta lukemista – lukijan on eläydyttävä ja ymmärrettävä lukemansa, jotta muutkin voisivat sen ymmärtää
mitä tämä vaatii? – ensinnäkin, lukijan on tiedettävä, mitä hän lukee:
- lähtökohtana on se, että lukemiseen voi keskittyä, toisin sanoen, että lukija tietää, mitkä tekstit kuuluu kussakin kohtaa lukea ja mihin edetä (ettei lukiessa tarvitse miettiä, mitä seuraavaksi tulee) – eli perustuntemus jumalanpalveluksen kulusta ja sisällöstä on välttämätöntä ja sitä tulisi kirkossa lukeville opettaa jatkuvasti
  - paitsi jumalanpalveluksen kaava, myös erilliset lukutekstit on tärkeä katsoa etukäteen – erityisesti kun ne luetaan Raamatusta, johon esim. epistolatekstejä ei meidän käytännössämme ole erikseen merkitty
  - moni lukija on varmaan joskus ollut tilanteessa, jossa ei ole varma, mihin kohti lukeminen tulisi päättää: legendaarisin esimerkki tästä lienee eräs pääsiäisyön epistola Apostolien teoista, jonka lukija päätti juhlallisesti (mutta väärään kohtaan):

“…niin että hänen vatsansa halkesi ja sisälmykset pursuivat ulos.”

- toiseksi, lukemiselle on annettava sille kuuluva aikansa – usein lukuosat ovat juuri ne, joista jumalanpalveluksia lyhennetään – on vaikea keskittyä julistamaan Kirkon opetusta arvokkaasti ja selkeästi, jos on tunne, että pienimmänkin tauon turvin papisto tai laulajat kiiruhtavat palveluksessa eteenpäin
  - esimerkiksi aamupalveluksen kanoni – miten paljon sitä lyhennelläänkään, joskus jopa kokonaisia veisuja saatetaan hyppiä yli, tai lukeminen rajata yhteen ainoaan tropariin, vaikka kyseessä on aamupalveluksen tekstuaalisesti rikkain, informatiivisin ja keskeisin osa
- kolmas seikka, jota ns. “elävä” lukeminen edellyttää, on lukijan ymmärrys lukemastaan – kuinka hän muuten pystyy eläytymään lukemiseen, ellei ymmärrä, mistä puhutaan?
  - tällä en tarkoita niinkään sitä, että ulkomaalaistaustaisten lukijoiden pitäisi ymmärtää suomen kieltä, vaan sitä, että äidinkielellään lukevien pitäisi tuntea ne asiat, joista lukevat
  - esimerkiksi pyhien elämään liittyvissä teksteissä on usein viittauksia eri elämänvaiheisiin ja ihmisiin, jotka vaikuttivat niihin – miten paljon luontevampaa on lukea, jos tuntee tekstien taustan
  - tämä koskee tietenkin kaikkia jumalanpalveluksen toimittajia – papistoa, laulajia, lukijoita, rukoilijoita – mitä enemmän kirkon perinnettä tunnet, sitä mielekkäämmiksi jumalanpalvelukset muuttuvat
oma harrastuneisuus on tässä avainsana: tutustu kirkon traditioon, valmistaudu jumalanpalveluksiin, ota selvää aiemmin tuntemattomista pyhistä (nykyään on tarjolla synaksarion-kirjat ja valtavasti tietoa internetissä), tee pyhistä itsellesi tuttuja
nämä edellä mainitut olivat tietenkin vain lähtökohtia varsinaiseen lukemiseen – puhutaan sitten hieman äänenkäytöstä resitoinnissa
- vähänkin musikaaliselle lukijalle resitointi ei ole vaikeaa, mutta siitä voidaan tehdä hankalaa liialla kikkailulla
- erityisesti aloittelevan lukijan ongelmina ovat yleensä liiallinen yritys koristella, ja liian suuri lukunopeus
- perusohjeena lukemiseen on tietenkin lauseiden hahmottaminen: pisteet ja pilkut paikalleen, eikä ns. “putkilukua”
- ajattelu on sallittua myös lukemisen aikana: on tuotava teksti ymmärrettävästi esiin
  - esim. galatalaiskirjeen listat lihan ja hengen hedelmistä – mitä järkeä on lukea näin: “hengen_hedelmää_taas_ovat_rakkaus_ilo_rauha_kärsivällisyys_ystävällisyys_hyvyys_uskollisuus_lempeys_ja_itsehillintä_näitä_vastaan_ei_ole_laki” – kuulija ei todennäköisesti saa kiinni kuin parista hedelmästä, vaikka niistä jokainen olisi tärkeä painaa mieleen
- äänenkäytössään kokemattoman on myös parempi lukea yhdestä sävelestä, kuin pistäytyä kaikissa naapurisävelissä muutaman lauseen aikana – muuten lukeminen menee levottomaksi ja sitä on vaikea kuunnella
- kun kokemusta karttuu, myös melodisuutta voi lisätä – kokenut lukija osaa korostaa tekstin keskeisiä kohtia, hahmottaa asiakokonaisuuksia, tuoda esiin sen merkityksen ja herättää sen tällä tavoin eloon
- kokemus tuo sujuvuutta lukemiseen, mutta se tuo myös rutinoitumisen riskin: tuttujen rukousten lukemisesta voi tulla “hauki-on-kalaa” – usein esim. alkurukouksia lukiessa voi iskeä epävarmuus, joko tietyt osat tuli luettua – tähän auttaa tietenkin vain se, että joka kerta keskittyy lukemiseen aivan kuin se olisi ensimmäinen kerta: se ei ole mikään jumalanpalveluksen välisuoritus, vaan ainutkertainen, siinä hetkessä toteutuva, Jumalan eteen nouseva rukous (ei voi hoitaa “lonkalta”)
- yksi perussääntö, joka koskee niin aloittelevia kuin kokeneitakin lukijoita, on: älä tee virheitä lukiessasi
  - jo kirkkolaulua koskeva kanonikin korostaa, että jumalanpalvelukseen ei saa lisätä mitään, mikä siihen ei kuulu – virheet lukemisessa, itse lisätyt tai lukematta jätetyt sanat ovat häiritseviä, varsinkin jos ne koskevat tekstejä, jotka moni osaa ainakin passiivisella tasolla ulkoa (esim. Heksapsalmit)
  - virheillä on myös valitettava tapa vakiintua lukijan muistiin, niin että väärin luetut sanat muuttuvat omaksi perinteekseen ja siten vääristävät todellisen tarkoituksensa
  - virheiden välttämiseksi on teksteihin tutustuttava ennalta, ja niitä luettaessa on todella luettava jokainen sana, eikä luotettava muistiin – ulkoa lukeminen ja laulaminenhan on muutenkin kirkon perinteessä kiellettyä, sanotaanhan 300-luvulla pidetyn Laodikean synodin eräässä kanonissa, että kirkossa laulavien on laulettava kirjasta

Papiston resitatiivi

Puhutaan sitten hieman papiston resitatiivista

meillä papisto totutetaan yleensä lukemaan F-sävelestä, eli soinnun pohjasävelestä, koska suuri osa kirkkomusiikistamme yhä rakentuu F-duurille – F:stä lukeminen ja toisinaan G:hen nostaminen ovat perustaitoja, jotka ovat harmoniassa kirkkolaulussa käytettyjen perussävelmistöjen kanssa
- erilaiset ekteniasävellykset saattavat asettaa haasteita papistolle, erityisesti jos jokainen “Herra armahda” –lauselma päättyy eri sointuun – näissä tilanteissa kanttori voisi vaikka etukäteen neuvoa, mistä sävelestä kannattaa lukea – muuten voi olla kiusallista kuunnella koko ektenian halki jatkuvaa yrittämistä, kun diakoni tai pappi “etsii, etsii, ja soisi löytävänsä” sopivan sävelen lukemiseen
vanhassa ortodoksisessa lauluperinteessä papiston resitointi on ollut huomattavasti monipuolisempaa kuin yhdestä F-äänestä lukeminen – vanhalla tarkoitan siis bysanttilaista ja vanhaa slaavilaista znamennyj-perinnettä
- bysanttilaisessa perinteessä papisto resitoi käytössä olevan sävelmän “sisällä”, eli noudattaa sävelmän asteikkoa (meillä näiden omaleimaisten asteikkojen puuttuminen tekee tästä mahdottoman, paitsi esimerkiksi ns. Muoviliturgiassa, jossa Eukaristiseen kanoniin kirjoitetut papin osat noudattavat laulettavien osien sävelmää)
- slaavien znamennyj-perinteessä taas papiston osat ovat lähes yhtä melodisia kuin laulettavatkin osat
- alkuaan luettaviin teksteihin merkittiin myös sen melodinen kulku – tämä juhlava, ekfoneettinen lukeminen kuitenkin kuihtui kirkon perinteestä jo ennen ortodoksisuuden vakiintumista Suomen alueelle
meidän käyttöömme siirtyi kuitenkin slaavilaisesta perinteestä yksi juhlavan lukemisen tapa, ns. nouseva lukeminen, jossa diakoni lukee epistolatekstin, tietyt ekteniarukoukset, tai monien vuosien toivotuksen aloittaen matalalta ja nousten askel askeleelta loppuhuipennukseen
- tämä on juhlava tapa, jota Suomessakin voisi rohkeammin käyttää – mutta sekin vaatii harjoittelua, ettei kirkossa olijoiden tarvitse jännittää, miten korkealle diakoni mahtaa yltää
- lisäksi juhlava lukeminen on haaste kanttorille, sillä loppuhuipennuksen tulisi johtaa säveleen, josta voi suoraan antaa äänet kuorolle – jos lukeminen päättyy tiettyyn säveleen, ja äänet annetaankin aivan toisesta sävellajista, tunnelma jokseenkin latistuu
- tarpeen vaatiessa diakonit ja kanttorit voisivat siis harjoitella juhlavan lukemisen kokonaisuutta jo ennen varsinaista jumalanpalvelusta

Äänenkäyttö kirkkolaulussa

Siirrytään sitten puhumaan äänenkäytöstä kirkkolaulussa

kirkkolaulajan tehtävä jumalanpalveluksessa on valtavan tärkeä, ottaen huomioon koko jumalanpalvelusperinteen runsaan laulullisuuden – ei ole siis vailla merkitystä, miten laulaja ääntä käyttää
- alussa oli jo puhetta siitä, miten enkelien laulua pidetään kirkkolaulun esikuvana – enkelien laulu on ylimaallista, sitä on mahdotonta tämän maailman arvoasteikolla arvioida – tässä mielessä kirkkolaulu ei voi myöskään rajoittua vain yhdeksi yleisen “laulutaiteen” haaraksi, vaan sen voi katsoa olevan maallisen taidekäsityksen yläpuolella
  - tällä en tietenkään tarkoita, että laululle ei voi asettaa mitään musiikillisia kriteereitä – päinvastoin! – on vain huomioitava, että maallinen käsitys teknisesti onnistuneesta laulusta uhkaa toisinaan ylikorostua meidänkin kirkkolaulussamme
- meillä puhutaan usein laulajien äänistä “hyvinä” ja “huonoina”; “hyvän” äänen katsotaan usein syntyvän pitkällisen laulutekniikan opiskelun seurauksena
  - kirkossa tämä ei kuitenkaan ole koko totuus: teknisesti moitteeton laulu voi olla hengeltään tyhjää (mitä tietenkin voi olla myös teknisesti vajavainenkin laulu)
  - Anatoli Grindenko, venäläinen kirkkomuusikko, kuvaa osuvasti sitä tilannetta, mikä esim. Venäjän kirkoissa usein laulajien suhteen vallitsee: oikeanpuoleiselle, tärkeimmälle kliirossille eli kuoroon otetaan oopperakoulutuksen saaneita laulajia (välittämättä siitä, ovatko he kirkollisia vai ei), ja vasemmalle kliirossille lähetetään taas “huonoääniset” laulajat, jotka yleensä ovat hartaita uskovia…
jos siis ajattelemme, mikä on kirkkolaulun todellinen tehtävä ja tarkoitus, meidän maallinen esteettinen perspektiivimme muuttuu
- kirkkolaulun syvin olemus on hengellinen – se toteutuu oikeassa tarkoituksessaan vain osana hengellistä elämää
- meidän pitäisi päästä eroon käsityksestä, että kirkkolaulu on jumalanpalveluksessa ikään kuin taustamusiikkina liturgisille toimituksille – että laulu saa jatkua niin kauan kuin papistolla on jotain muuta tekemistä alttarin puolella, jne. – päinvastoin, laulu ja muu toimitus on yhtä tärkeitä, eikä kumpaakaan saa korostaa toisen kustannuksella
- ortodoksisen jumalanpalveluksen sisältö on tarkasti määritelty liturgisissa ohjeissa, typikonissa, eikä sen aikana siis voi laulaa “mitä tahansa” täyttääkseen “tyhjiä” kohtia – tämä on meille selvä asia
- kirkkolaulu ei siis ole vain jumalanpalvelukseen lisätty “suoritus”, jonka kuoro laulaa käyttäen “ohjelmistoa”, esittäen erillisiä veisuja “yleisölle”
- se pitäisi oppia ymmärtämään yhteisenä rukouksena: laulu on rukousta – se on jumalanpalveluksen kieli, eli se väline, jolla palvelukseen kokoontunut Jumalan kansa kommunikoi Jumalan kanssa – se on yhteisen rukouksen ääni, johon osallistuvat laulajat äänellään ja muut sydämellään
mitä kriteerejä kirkkolaululle sitten voi asettaa?
- jos pyrimme enkeltenkaltaiseen lauluun, meillä on oltava laulaessamme enkeltenkaltainen asenne: omistamme kaiken vain Jumalalle
  - kirkkolaulaja ei siis koskaan laula omaksi kunniakseen, eikä egoisti pysty saavuttamaan kirkkolaulun todellista tarkoitusta, koska laulu toteutuu vain nöyryydessä ja yksimielisyydessä: kuoro ei yksinkertaisesti soi, jos laulajien välillä on riitaa, kilpailua tai itsekkyyttä
  - kirkkolaulu on siis kurinalainen kilvoituksen muoto, joka vaatii suuriakin hengellisiä ponnisteluja – tästä syystä kirkkolaulajien tulisi erityisen ahkerasti tehdä työtä oman hengellisen elämänsä eteen
- muina kriteereinä laululle on tietenkin myös sen hyvä järjestys, harmonia, puhtaus, vilpittömyys – jos ymmärrämme kirkkolaulun rukouksena, laulajan on myös uskottava laulamaansa sanomaan
- lisäksi tietenkin, laulun tulisi miellyttää korvaa, eikä varsinkaan häiritä jumalanpalvelusta – “kuriton huutohan” on jo kanoneissakin kielletty! – laulun pitäisi olla sitä “parasta”, mitä osaamme Jumalalle antaa
  - usein kiitellään kirkkolaulua sen “rukouksellisuudesta” – tämä on sinänsä paras kiitos, mitä laulusta voi saada, mutta toisaalta aivan absurdi: laulu itsehän on rukousta (tai sen tulisi olla sitä), mitä muuta se voisikaan olla, kuin rukouksellista?

Jumalanpalveluslaulu

Jumalanpalveluslaulu on siis tarkasti määritelty lajinsa, johon ei voi lisäillä muita lauluja, sanoja tai osia oman mieltymyksensä mukaan

meidän jumalanpalveluslauluumme liittyy kuitenkin mielenkiintoinen suullinen traditio, jonka voisi joskus rinnastaa jopa bysanttilaiseen terirem-perinteeseen, merkityksettömien tavujen käyttöön osana kirkkolaulua, nimittäin [tuu-tuu-tuu-tuu / ti-ra-raa / ta-daa / pii-paa-puu-paa, tai ymmärrettävässä muodossaan sopraanoo-alttoo-tenorii-bassoo]
- äänenannot voivat varastaa show’n jumalanpalveluksessa – mitä enemmän niihin panostetaan, sitä enemmän huomio niihin kiinnittyy
- palveluksen kesken toistuvasti kajautetut äänenannot voivat pahimmassa tapauksessa olla kuin kylmä suihku rukoukseen keskittyneelle mielelle
- ääntenantoon liittyy oikeastaan kolme seikkaa, mitkä kanttorin kannattaisi huomioida:
  - 1) äänet on osattava antaa sujuvasti: tämä syntyy vain harjoituksella - on kiusallista kuulla pitkällistä oikeiden äänten hakemista [F-duurisointu – C-duurisointu – septimin hakeminen – lopullinen äänenanto]
  - 2) äänet on osattava antaa mahdollisimman huomaamattomasti – hiljaa hyräillen, hyvissä ajoin ennen laulun alkua
  - 3) totuus ei ole ääniraudassa
ortodoksinen perinne ei alkuaankaan ole ollut absoluuttista, mihinkään sävelkorkeuteen sidottua – esim. neumilaulua lauletaan siltä korkeudelta, mikä äänenjohtajalle parhaiten sopii
kun lauletaan neliäänistä kuoromusiikkia, ääniä tietenkin joudutaan antamaan, mutta liiallinen äänten antaminen totuttaa kuorolaiset “kädettömiksi” – monesti riittäisi pelkkä pohjasävel, josta kuorolaiset on mahdollista opettaa etsimään äänensä itse
riippuvuus ääniraudasta on siis paremminkin osoitus kuoron taidon puutteesta kuin taidokkuudesta

Yhteinen rukous

Jos ajatellaan kaikkea liturgista äänenkäyttöä yleensä, sen lähtökohtana on siis jumalanpalveluksen perimmäisen tarkoituksen ymmärtäminen: yhteinen rukous, joka kohotetaan Jumalan puoleen

kaikkien jumalanpalvelusta toimittavien tulee siis toimia yhteisen tavoitteen eteen, yhteisymmärryksessä, harmoniassa
- kaiken on tapahduttava keskinäisen kunnioituksen hengessä
- tämä tarkoittaa, että palveluksessa vallitsee myös musiikillinen harmonia: pyritään noudattamaan yhteistä musiikillista virettä
  - papisto ja lukija pyrkivät “ottamaan äänen” kirkkolaulusta, ja kanttori voi ääniraudan sijaan kuunnella myös papistoa – monesti meidän papistomme on niin harjaantunut F-duurisointuun että aloittavat aivan huomaamattaan “oikeasta” sävellajista
  - mikään ei estä myöskään kanttoria heittämästä ilmaan haluttua aloitussäveltä tai –sointua ennen alkusiunausta – silloin ei uusia ääniä tarvitse edes antaa, vaan palvelus käynnistyy kuin itsestään oikeassa vireessä
musiikillisen vireen ylläpitäminen on osa kanttorin ammattitaitoa – kun taas itsepäinen “oikeaan” sävellajiin palaaminen pienimmässäkin sävellajin notkahduksessa voi luoda jumalanpalvelukseen rauhattoman ilmapiirin: palveluksen kulku on rikkonainen ja kirkossa olija alkaa tahtomattaankin kiinnittää huomiota papiston ja kuoron välillä olevaan “väsytystaisteluun” – papisto lukisi siltä korkeudelta, joka tuntuu äänelle parhaiten sopivan, kuoro taas laulaisi siltä korkeudelta, jonka äänirauta heille määrää – tulos taas on kaukana liturgisesta harmoniasta
- tämä liittyy vahvasti keskinäisen kunnioituksen läsnäoloon jumalanpalveluksessa: eräs ongelma kirkossamme on nimittäin äänen käyttäminen vallankäyttönä – tällä tarkoitan “musikaalisuudella arvostelemista”
  - gallup: moniko pappi (tai diakoni) on kokenut tällaisen tilanteen: [“Rukoilkaamme rauhassa Herraa” – kanttori pyörittää silmiään, huokaisee ja iskee raudasta uudet sävelet] – entä moniko kanttori tunnustaa tehneensä niin?
  - sanomattakin selvää, että tällainen käytös ei kuulu jumalanpalvelukseen
  - jos kanttori on musiikin ammattilainen, hän yleensä osaa johtaa tarvitsemansa soinnun papin äänestä, tai sitten antaa uuden soinnun ilman että musiikilliseen ristiriitaan kiinnittyy turhaa huomiota

Saumattomuus

Jumalanpalveluksen harmoniaan liittyy saumattomuus: palvelukseen ei tehdä taukoja, kaikki etenee hyvässä järjestyksessä ja arvokkaasti

meidän jumalanpalveluksissamme on osia, jotka voivat olla oletettua lyhempiä tai pidempiä – esimerkiksi saatot, suitsutukset, papiston ehtoollinen, piispan vastaanotto
- jotta hiljaisia taukoja ei syntyisi, kanttorilta vaaditaan tilannetajua – laulun on oltava kyllin hidasta riittääkseen kattamaan tarvittavat osat, tai sitä voi sopivasta kohdasta kerrata
- kertaamiseen liittyy tosin epätietoisuutta – vanhassa ortodoksisessa lauluperinteessähän esim. kerubiveisua tai ehtoollislauselmaa ei koskaan kerrata aloittaen alusta, vaan sitä pidennetään “sisältä käsin” – venyttämällä tekstin tavuja, lisäämällä tavuja, ja kertaamalla sanoja
  - meidän perinteemme on enemmän nuotteihin sidottu eikä vastaavaa vapautta siten ole, mutta esim. kerubiveisun kannalta suositeltavampaa olisi kerrata viimeistä säettä, “heittäkäämme pois maalliset huolet”, kuin aloittaa koko veisu alusta
  - rukoukset ja veisut ovat kuitenkin ainutkertaisia – emmehän me toista esim. “Isä meidän” –rukoustakaan useita kertoja, vaan hidastamme lukemista, jos alkurukousten aikana on tarkoitus ehtiä suitsuttaa mutta ei olekaan jostain syystä ehditty
kirkkolaulu siis tukee “liturgista draamaa”, eikä katkaise sitä tauoilla, ja muutenkin se mukailee kunkin jumalanpalveluksen henkeä – luoden milloin juhlavan, milloin katumuksellisen ilmapiirin sävelmillään
- ja toisaalta, papisto ei omalla toiminnallaan häiritse kirkkolaulua, esim. katkaisemalla kanonin laulamisen “Jumalansynnyttäjän kiitosvirren” aloituksella, tai kiiruhtamalla saattoihin niin, että kuoro tuntee paineita vähentää laulettavien stikiiroiden määrää
ilman tällaista keskinäisen ystävyyden, yhteistyön ja avunannon henkeä jumalanpalveluksessa on vaikea luoda myöskään yhteisen rukouksen henkeä – ja se, että yhteinen rukouksen henki on kateissa, on surullinen todiste meidän haluttomuudestamme täyttää meille annettu tehtävä ja enkelien antama esimerkki, eli palvella Jumalaa kaikella olemuksellamme, sydämellämme ja myös äänellämme, jonka Jumalalta olemme saaneet.

Maria Takala-Roszczenko
Karjalan hiippakuntapäivät
13.11.2009 Iisalmi

Katso myös