Ortodoksinen piispa on kutsuttu elämään kirkossa Kristuksen ikonina (opetuspuhe)

Ortodoksisen Kirkon Traditio ei ole pelkästään inhimillisen muistelun jatkuvuutta tai jumalanpalvelusriittien ja tapojen pysyvyyttä. Pyhän Ireneos Lyonilaisen (k. 202) ajatusta lainaten se on elävää Traditiota – despositio juvenescens. Traditio on Pyhän Hengen pysyvää läsnäoloa ja jumalallisen ohjauksen jatkuvuutta Kirkossa.

Kirkko on apostolinen, mutta samalla myös patristinen. Kirkko on luontaisesti myös Isien Kirkko. Pyhien Isien todistus ortodoksisesta uskosta ja elämästä on enemmän kuin menneisyyden ääni. Pyhät Isät eivät ole vain vanhan uskon vaan pikemminkin Kirkon todellisen uskon todistajia. Pyhien Isien seuraaminen ei tarkoita pelkästään heidän kirjoitustensa lainaamista, vaan myös heidän mielensä omaksumista.

Bysanttilaisessa teologiassa Raamattua pidetään Jumalan sanan ylevimpänä ilmauksena maailmalle. Raamattu ymmärretään ja tulkitaan aina autenttisena Kirkon sisällä. Raamattua ei nähdä erossa Traditiosta, vaan se muodostaa Tradition osan.

Pyhät Isät ovat Kirkon Tradition kantajia ja ilmoittajia. Heidän opetuksensa Jumalasta ei perustu kuvitelmiin ja teoreettiseen pohdiskeluun, vaan askeettiseen kokemukseen jumaloitumisesta. Bysanttilaisessa teologiassa jumaloituminen samastuu luomattoman Valkeuden näkemiseen. Pyhät Isät näkivät Jumalan kirkkauden, joka on Jumalan Valtakunta ja sen pyhät mysteeriot.

Pyhät Isät ymmärsivät opillisen teologian kokonaisuutena, jota Pyhä Henki inspiroi ja joka sisältää Raamatun, synodien päätelmät, hengellisyyden, moraalisäännöt, jumalanpalveluksen sekä taiteen ja arkkitehtuurin. Pyhien Isien teologian tarkoituksena ei ollut modernin teologian tavoin koota yhteen Raamatun todennäköisyyksien osasia. Isien mukaan Pyhän Raamatun tulee opettaa uskovia kuuntelemaan Kristusta ja näkemään Hänet elämän keskuksena.

Pyhät Isät tutkivat Raamattua löytääkseen siitä elämäntien eli Jumalan pyhät käskyt. Tämän he tekivät siksi, että saattaisivat elää niiden mukaisesti. Pyhät Isät osoittavat meille dogman ja elämän keskinäisen suhteen. Jumala käytti Pyhien Isien suita julistaakseen koko maailmalle Totuutta.

Meidän on syytä muistaa, että Kirkon askeettisissa kirjoituksissa Teologia ei tarkoita samaa kuin tänä päivänä eli oppien systemaattista esitystä tai teoreettista tietoa Jumalasta. Askeettisessa kirjallisuudessa Teologia tarkoittaa Pyhän Hengen lahjaa, sisäistynyttä puhetta Jumalasta.

Kirkkoisät todistavat historiassa elävästä kristillisestä totuudesta. Pyhien isien perintö haastaa aina ja kaikki ihmiset. Patristinen traditio ei ole pelkästään ulkoinen auktoriteetti, historian dokumentti, vaan Jumalan ikuinen ääni. Patristinen traditio on karismaattinen tekijä.

Ortodoksisessa perinteessä Teologia ja hengellinen elämä merkitsevät samaa. Teologia ja hengellinen elämä ovat Kirkon Traditiossa erottamattomat. Ortodoksisella traditiolla on selkeän terapeuttinen luonne. Siksi Pyhien Isien Traditio on luonteeltaan puhtaasti askeettista ja terapeuttista.

Patristisen teologian päämäärä ei ole johtaa ihmistä Jumalan ymmärtämiseen tai Hänen ilmaisemiseensa. Jumalasta ilmaistavilla käsityksillä ja sanoilla on vain yksi tarkoitus, ihmisen parantuminen.

Hengellisen parantumisen ihminen saavuttaa valistumisessa ja kirkastumisessa. Kun ihmisen mieli ei ole valistunut, se ei toimi Jumalan mukaisesti, eikä ihminen harjoita Hänen jatkuvaa muistamistaan. Ihminen on sairas ja tarvitsee Kirkon terapeuttista hoitoa. Siksi ortodoksisessa perinteessä ihmistä ei lähestytäkään filosofisen etiikan näkökulmasta vaan sielultaan sairaana syntisenä.

Monet ihmiset uskovat Jumalaan, mutta eivät tunne Häntä kokemuksesta. Monet käyvät kirkossa, mutta harvat parantuvat sielun sairauksista. Monia kutsutaan kristityiksi, mutta harva heistä on hengellisesti terve. Ihmisen hengellinen terveys yhdistyy Jumalan terapeuttiseen rakkauteen. Hengellisesti terve ihminen viittaa kaikessa Jumalaan. Hän ei etsi oikeutta keneltäkään tässä langenneessa maailmassa.

Ortodoksinen teologia on empiiristä, mutta valitettavasti aikamme ns. ortodoksinen akateeminen teologia on vääristynyt teoretisoivaksi ja rationalismista riippuvaiseksi. Se on paljossa supistunut teoreettisten ja filosofisten käsitysten ja ajatusten analyysiksi.

Ortodoksinen kirkko merkitsee lääkitsemistä ja kirurgiaa. Bysantin teologia edellyttää ihmisiltä osallistumista Kirkon uskon salaisuudesta. Kristukseen uskominen merkitsee askeetin elämässä koko elämän käsittävää katumusta.

Ortodoksinen teologia on Pyhän Tradition teologiaa. Pyhille Isille kristillisyys on ennen muuta Kirkon eukaristista kokemusta.

Piispa on kutsuttu elämään Kristuksen ikonina

Bysantin kirkon pyhät kanonit määrittelivät, että piispan virkaan tuli valita henkilö, joka täytti kristillisen elämän pyhyyden ja Kirkon opin laajan tuntemuksen perusteet. Bysanttilaisessa perinteessä ortodoksisen piispan keskeinen tehtävä oli levittää Kirkon oppia ja elämännäkemystä keisarikunnan rajojen sisällä ja niiden ulkopuolella.

Munkkielämään sitoutuneet kilvoittelijat eivät suostuneet ottamaan vastaan piispan virkaa. He eivät halunneet luopua askeettisesta elämästä ja tämän maailman kieltämisestä. He eivät halunneet sitoutua Kirkon tiukkaan laitosjärjestelmään. Munkit eivät halunneet myöskään tehdä kompromisseja tämän maailman likaisten asioiden kanssa.

Rooman keisarikunnan viimeisinä aikoina suuren kaupungin piispan virka muodostui lukemattomista erilaisista tehtävistä. Piispa saarnasi eukaristisessa yhteisössä, opetti kasteoppilaita, suoritti kasteita sekä toimitti Eukaristiaa ja muita jumalanpalveluksia.

Piispan velvollisuuksiin kuului huolehtia myös armeliaisuuden teoista, vihityistä neitsyeistä, leskistä, orvoista, vangeista, matkalla olevista ja köyhistä. Lisäksi piispan tehtäviin sisältyi myös vastuu papistosta ja sen hyvinvoinnista.

Kanonien mukaan piispaksi vihityn tulee harjoittaa pastoraalisessa toiminnassaan uskon teologisia hyveitä. Hänen tulee osata tulkita oikein Kirkon opetuksia ja suhtautua rakkaudellisesti kaikkiin ihmisiin. Lisäksi piispan tulee opetuksellaan ja omalla elämällään kehottaa ja vahvistaa uskovia, jotta nämä voisivat vastustaa harhaoppeja.

Piispan on oltava Kirkon uskollinen palvelija ja sellaisena hänen tulee samastua ja pukeutua Kristukseen. Piispan tulee olla hengellisenä lääkärinä huolestunut poikkeuksetta ja erottelematta hiippakunnan ”sairastavista sieluista”. Kirkon hengen mukainen piispa ei rajaa mielenkiintoaan ihmisten sosiaaliseen asemaan, sivistystasoon tai taloudelliseen asemaan.

Aito hengellinen lääkäri havaitsee, onko hänen luoksensa tullut ihminen hengellisesti sairas vai ei. Tämä on äärimmäisen tärkeä kysymys omana aikanamme, olipa sitten kyse piispasta tai papista.

Piispan virkaan liittynyt varhaiskristillinen velvollisuus huolehtia erityisesti leskistä ja orvoista perustui juutalaiseen traditioon. Juutalaiset yhteisöt huolehtivat omista jäsenistään, mutta sen lisäksi kristillinen kirkko opetti, että armeliaisuutta tuli osoittaa myös niille, jotka eivät olleet kristittyjä.

Piispan viran tärkeisiin pastoraalisiin velvollisuuksiin kuului bysanttilaisena aikana vastuun kantaminen vangeista ja niistä, jotka olivat joutuneet rosvojen käsiin tai orjiksi ja prostituoiduiksi.

Piispan vastuualueeseen lukeutui myös huolehtiminen kirkon taloudesta ja rahavaroista. Piispoja sokaisi kuitenkin usein ahneus. He saattoivat käyttää kirkkoyhteisön varoja omiin tarkoituksiinsa ja sukunsa tukemiseen. Tällaisten väärinkäytösten vuoksi Bysantin keisari Justinianos Suuri (k. 565) määräsi, ettei piispaksi saanut valita miehiä, joilla oli lapsia.

Piispan tuli niinkään huolehtia varsinkin katovuosina hiippakuntansa alueen nälkää näkevien ruokkimisesta. Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen möi kirkkonsa alttarin ornamentit ja muut kirkon koristukset ja jakoi niistä saadut rahat köyhille.

Pyhä Johannes Krysostomos (k. 407) kiinnitti perustellusti huomiota siihen, että pappien ja piispojen tuli olla uskoville pyhän elämän esikuvina. Hän edellyttikin piispakandidaattien elämän yksityiskohtaista tutkimista ennen piispaksi nimittämistä ja vihkimistä.

Bysantissa kristillistä marttyyriutta pidettiin toisena kasteena eli verikasteena, joka pesee synnit pois. Apostolisen Tradition mukaan kristillisen uskon tunnustaja, joka oli kärsinyt oikeusistuimessa, vankeudessa tai jossakin muussa rangaistuksen muodossa, kuten kahleiden kantamisessa, rinnastettiin samaan hengelliseen arvoon kuin pappi tai diakoni.

Puhdistuminen synneistä ei ollut ensimmäisten vuosisatojen kristityille yhdentekevä asia. Pyhää kastetta edelsi pitkä valmistautumisaika, joka huipentui tavallisesti piispan toimittamaan kasteeseen juuri ennen Pääsiäistä.

Pyhien ihmisten kykyä rukoilla toisten puolesta arvostettiin suuresti jo Kirkon ensimmäisinä vuosisatoina. Heidän odotettiin rukoilevan apua tarvitsevien puolesta.

Esirukousten tarkoituksena oli usein lepyttää Jumalaa siirtämällä lähimmäisten synnit omaksi kannettavaksi. Pyhät ihmiset eivät jääneetkään toimettomiksi, vaan avustaakseen jumalallista anteeksiantamusta he tarjoutuivat kantamaan olkapäillään lähimmäisten synnin kuormia.

Toisten syntien kantamisen pidettiin hengellisen ohjaamisen tapahtumasarjan olennaisena osana, mikä ilmenee muun muassa pyhän Barsonofios Palestiinalaisen (k. 540) esimerkistä. Barsonofios tarjoutui kantamaan puolet oppilaansa Andreaksen synneistä. Samaan perinteeseen viittaa myös pyhittäjä Johannes Siinalainen teoksessaan Portaat.

Bysanttilaiset teologit käsittivät Eukaristian soteriologisen mysteerion keskipisteeksi eivätkä Rooman kirkon tavoin pelkästään leivän ja viini muuttumiseksi. Bysantin liturginen järjestys ja kanoninen laki suojelivat Eukaristian yhdistävää ja katolista luonnetta.

Kaikkien tulee olla yhdessä saman alttarin ääressä, saman piispan ympärillä samanaikaisesti, koska on vain yksi Kristus, yksi Kirkko ja yksi Pyhä Eukaristia. Käsitys, jonka mukaan Pyhä Eukaristia on Mysteerio, joka yhdistää koko Kirkon, säilyi vahvana Bysantin kirkossa ja esti moninaisten erityistarpeita palvelevien messujen ja ilman laulua ja suitsutusta toimitettavien ”riisuttujen” messujen syntymisen. Eukaristinen liturgia säilyi bysanttilaisessa perinteessä juhlana, johon otti osaa koko Kirkko.

Bysanttilaisessa perinteessä piispa on kutsuttu ennen kaikkea elämään Kristuksen ikonina Pyhän Eukaristian mysteeriossa. Piispan viran merkitys ja alkuperä yhdistyy paikalliseen yhteisöön. Piispa ei ole apostoli, vaan paimen, joka on saanut apostoleilta erityisen karisman johtaa kirkollista yhteisöä. Hänen olennainen tehtävänsä on sakramentaalinen ja pastoraalinen. Piispa ei harjoita arvovaltaansa Kirkon yläpuolella, vaan Kirkossa. Piispa on opettaja ja paimen.

Bysantissa Kirkon piispoja kutsuttiin aikanaan hengellisiksi eli pyhiksi isiksi. Kun he osallistuivat kirkolliskokoukseen tai heistä tehtiin Kirkon pyhiä, heitä kutsuttiin isiksi. Tullakseen hengelliseksi isäksi piispan täytyi syntyä hengellisesti uudestaan ja ottaa vastaan Jumalan armo. Hänen tuli elää Kristuksen pappeuden mukaisesti.

Ortodoksinen piispallinen kirkollisen johtajan tehtävä tarkoittaa ennen muuta pastoraalista huolenpitoa Kirkosta. Kirkossa on olennaista, että piispaksi valittu ja vihitty osaa erottaa oikean väärästä ja olennaisen epäolennaisesta.

Piispan hengellinen kyky toimia Kirkon pyhien kanonien edellyttämällä tavalla hiippakuntansa opettajana on niin olennaista piispan pastoraaliselle huolenpidolle, että sen puuttuminen nähdään esteenä piispaksi vihkimisille. Nikean toisen kirkolliskokouksen (787) toinen kanoni määrää selkeästi, että piispaksi tulee asettaa sellainen kandidaatti, joka on perehtynyt hyvin Pyhään Raamattuun ja Pyhiin Kanoneihin ja josta on olemassa todistus, että hän osaa opettaa muita.

Piispa hengellisenä isänä

Hengellisenä isänä piispalla tulee olla hengellisen arvostelukyvyn lahja. Jotta hän ei eksyttäisi laumansa jäseniä suoralta tieltä harhaan, hänen on oltava hyvä ohjaaja ja opettaja. Silloin, kun piispa ei ole yhteydessä laumansa jäsenten kanssa, hän ei saa sotkea hänelle vihkimyksessä suotua hengellistä isyyttä Kirkon hallinnollisiin kysymyksiin.

Rippi-isänä piispalla tulee olla lahja tehdä diagnoosi rippilapsen hengellisestä tilasta. Niin kuin maallinen lääkäri tekee arvion potilaan fyysisestä sairaudesta ja sen aiheuttajasta, myös piispan tulee tehdä arvio hengellisistä potilaistaan.

Hengellisenä isänä piispalla tulee olla taito tehdä ero ihmisen hengellisten, psykologis-neurologisten ja fyysisten sairauksien välillä. Jotkut rippilapsen sairaudet ovat luonteeltaan hengellisiä ja liittyvät Jumalan armon kadottamiseen ja himojen toimintaan, toiset ovat puolestaan psykologisia ja neurologisia ongelmia. Jotkut sairaudet liittyvät fyysisiin poikkeamiin, ja jotkut ovat pahojen henkien työtä. Jos piispalta (tai papilta) puuttuu taito tehdä ero erilaisten sairauksien välillä, seuraukset rippilapselle voivat olla tuhoavat.

Piispalla on oltava pastoraalinen kyky erottaa hengellinen isyys omista henkilökohtaisista mielihaluistaan ja toiveistaan. Hänen ei tule sotkea hengellisenä isänä toimimiseen omia himojaan ja itsekkäitä päämääriään. Sama pätee myös hänen tehtäväänsä johtaa hiippakunnan hallintoa.

Kirkon raamatullisen ja patristisen perinteen mukaisesti hengellisen isän tehtävä on auttaa Kirkon jäseniä jakamaan Kristuksen Ristin ja Ylösnousemuksen mysteerio. Tähän mysteerioon osallistuminen tarkoittaa, että ihminen tottelee täysin Jumalan tahtoa, että hänet ristiinnaulitaan Kristuksen kanssa ja hän nousee kuolleista Hänen kanssaan.

Piispan erityistehtävänä on elää oman paikalliskirkkonsa paimenena ja kantaa vastuuta kaikkien paikalliskirkkojen universaalisesta yhteydestä. Tässä tehtävässä on piispallisen synodaalisuuden teologinen merkitys, ja uutta piispa vihittäessä se on olemuksellisesti välttämätön elementti. Piispan viran synodaalisuus todistaa apostolisesta totuudesta ja merkitsee autenttista arvovaltaa Kirkon opillisissa ja kanonisissa asioissa.

Piispan viran historiallinen kehitys johti kuitenkin siihen, että piispat menettivät osan heille kuuluneesta välittömästä yhteydestä Kirkon elämän sakramentaaliseen puoleen. 300-luvulta lähtien piispat delegoivat Pyhän Eukaristian toimittamisen pysyvästi presbyteereille, ja toisaalta piispan virasta tuli laajempien hallinnollisten rakenteiden (maakuntien, patriarkaattien) osa. Keskeisiä teologisia ja kirkko-opillisia säännöksiä kuitenkin korostettiin edelleen ja säädettiin uudestaan silloin, kun niitä vastaan hyökättiin. Nämä säännökset säilyivät olennaisena osana sitä kirkollista normistoa, joka bysanttilaisille merkitsi katolisen kirkon perinteen rikkautta.

Kirkolliskokousten arvovalta perustuu kirkko-opillisiin näkökohtiin. Ekumeeninen kirkolliskokous ei ole jokin itsenäinen, autonominen kirkkoruumiin lisäke. Se ei ole satunnaisten historian tapahtumien tuote, jonka arvovalta määritellään jälkikäteen. Ekumeeninen kirkolliskokous kuuluu apostolisen ja katolisen Kirkon olemukseen. Kirkko Kristuksen Ruumiina on elävä organismi. Kirkolla on kutsumus kehittyä ja kohdata erilaiset vaikeudet.

Siinä, missä Rooman kirkon korkein arvovallan väline on paavillinen instituutio, ortodoksisessa kirkossa tämä väline on Ekumeeninen Synodi. Vaikka ortodoksinen kirkko onkin jakautunut paikallisiin autokefaalisiin kirkkoihin, se muodostaa tänäkin päivänä hengellisen ja institutionaalisen ykseyden. Kaikilla autokefaalisilla kirkoilla on sama usko, sama sakramentaalinen elämä, samat kirkkohallinnon perusperiaatteet. Autokefaaliset ortodoksiset paikalliskirkot tunnustavat Ekumeeniset kirkolliskokoukset Kirkon korkeimmaksi lakiasäätäväksi, hallinnolliseksi ja lainomaiseksi totuuden välineeksi.

Modernin maailmankuvan tuntomerkki on individualismi

Ortodoksia ei ole vain perinnettä, se on myös tehtävä ja elämän siemen. Ortodoksinen teologia ei ole käsitteellistä tiedettä vaan parannukseen ja eheytymiseen ohjaavaa terapeuttista tiedettä. Ortodoksisuudessa jumalanpalvelus ja Pyhät Mysteeriot nähdään Kirkon terapeuttisen metodin ja kohtaamisen kautta.

Ortodoksinen teologia kannustaa ihmisiä Jumalan kohtaamiseen. Jumalan luoma maailma on Hänen vapautensa ja ihmisen vapauden kohtaamispaikka. Ortodoksinen kirkko on tarkoitettu hengellisen terapian yhteisöksi.

2000-luvun alussa läntinen maailma elää modernin elämäntavan ja sen maailmankuvan kriisiä. Tämä maailmankuva kehittyi valistuksen aikana ja perustuu tieteellisesti ns. Newtonin fysiikkaan. Maailmankuvan keskeinen tuntomerkki on invidualismi. Se esittää ihmisen ennen kaikkea yksilönä, itseriittoisena ja itseensä rajoittuvana olentona. Yksilöt elävät erillään toisistaan ja taisteluasemassa keskenään.

Pyhän Justin Popovitšin (k.1979) mukaan eurooppalaisessa humanistisessa opetuksessa ihminen nähdään korkeimpana arvona ja kaiken mittana. Usko Kristukseen Jumalana ja ihmisenä korvataan uskolla ihmiseen. Ihmiset estivät Kristuksen tarjoaman elämän ja toteuttavat sijaan ihmisen mukaista elämää. Kasvatus ilman Pyhän Hengen pyhittävää elämää ja ilman Kristuksessa tapahtuvaa ihmisen hengellistä eheytymistä on pyhän Justinin mielestä ateistista kasvatusta. Se on muuttanut eurooppalaisen kasvatuksen humanistiseksi epäjumalan palvonnaksi. Valhekristukset ja valhejumalat ovat vallanneet Euroopan ja niitä kaupitellaan kaikkialla. Ne tappavat ihmisen ainutlaatuisen jumalallisen lahjan eli sielun.

Vallitseva eurooppalainen sivilisaatio on korottanut kulttuurin, tieteen, politiikan ja talouselämän jumalalliseen asemaan. Humanismissa ihminen on pohjimmiltaan totuuden mitta ja kriteeri.

Kristinuskon madaltaminen humanismiksi on pyhän Justin Popovitšin mielestä kristinuskon vääristävää pelkistämistä ja tyhjäksi tekemistä. Humanismin kyllästämä kristillisyys on jyrkkä vastalause Kristusta ja Hänen Kirkkoaan kohtaan.

Läntisen kulttuurin kuolema ei ole enää teoreettinen kysymys. Se sisältää arkisen elämän levottomuuden ja järjettömyyden. Läntisen sivilisaation ”kauhun tasapaino” uhkaa ihmisten jokapäiväistä elämää. Nautinto yhdistyy ihmisessä tuskaan. Nautinnon mielihyvä liittyy lihallisiin himoihin, mutta myös harhaoppiin, vihaan, kiittämättömyyteen, koettujen vääryyksien muistamiseen ja ateismiin. Jotkut löytävät nautinnon ateismista, toiset puolestaan vihasta ja lähimmäisten vainoamisesta.

Pitkäkestoinen mielihyvän kaipaaminen johtaa ihmisen riippuvuuteen pahasta. Se merkitsee ihmisessä Jumalan tarjoaman iankaikkisen elämän kaipuun kuolemista. Hän ei omistaudu hyvän tekemiseen. Hänen jumalansa on luotu maailma, jota hän palvelee mieluummin kuin iankaikkista Jumalaa.

Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista

Ortodoksinen teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Ihmisen eheytyminen ja hänen ykseytensä Jumalan kanssa tulee todelliseksi Pyhässä Eukaristiassa. Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää oikein ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään.

Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa hengellisessä terapiassa Jumalan rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa. Ihmisen parantaminen Kristuksessa tarkoittaa mielen, sydämen ja ajatusten parantamista. Himojen parantaminen vaatii koko ihmiselämän kestävän askeesin. Ortodoksinen pappeus on hengellisenä lääkärinä toimimista ja sielun moninaisten sairauksien hoitamista.

Pyhien Isien opetus kiinnittää huomiota papille olennaisiin ominaisuuksiin, jotka auttavat häntä pyhässä ja korkeassa kutsumuksessa. Pyhittäjä Theognostos kirjoittaa:

”Pappeuden arvokkuus kuten papilliset vaatteet ovat täynnä loistoa, mutta vain niin pitkään kuin se on kirkastunut sielun puhtaudessa”.

Theognostoksen mukaan papin tulee varjella elämässään pyhää pappeutta. Hän saavuttaa pelastuksen vaatimattomuuden ja hyveiden avulla.

Pyhä Johannes Krysostomos opettaa, että pappi tarvitsee sielun lääkärin ja parantajan virassa harkintakykyä, kärsivällisyyttä ja kestävyyttä. Harkintakykyä pappi tarvitsee, jotta hän kykenee erottamaan sielun sairauden eli tekemään diagnoosin. Kärsivällisyyden ja kestävyyden hyveitä hän tarvitsee yrittäessään parantaa rippilapsiaan sielun sairauksista.

Pyhän Johanneksen mukaan papin tulee osoittaa suurta intoa siinä, että Kristuksen sana asuisi runsaana hänessä (Kol. 3:16). Pappi ei voi varustautua pelkästään yhdenlaiseen taisteluun, koska hengellinen taistelu on monimutkaista ja viholliset erilaisia. Paimenen tulee osoittaa, että hän tuntee koko sielunvihollisen ohjelmiston ja on selvillä tämän moninaisista juonista.

Ihmiset valitsevat uskon ja epäuskon välillä

Ortodoksinen kirkko on historiansa aikana kiinnittänyt opetusperinteessään huomiota varallisuuden asianmukaiseen käyttöön, köyhien auttamiseen ja oikeudenmukaiseen tulonjakoon. Kirkon Isät arvostelivat kitkerästi oman aikansa rikkaiden ylellistä ja köyhiä säälimätöntä elämää.

Isät näkivät himollisen kaipuun ensimmäisenä jälkeläisenä aineellisten asioiden rakastamisen. Sitä seuraavat ihmismielessä turhamaisuus ja ahneus. Nämä himot edustavat ihmissielun monenlaisia sairauksia.

Rikkailta puuttui kristillinen rakkaus ja sen vuoksi köyhät entisestäänkin köyhtyivät. Rahanhimo vie ihmisen huomion Jumalasta ja lähimmäisestä.

Ortodoksisen sosiaalietiikan keskeisin huolenaihe liittyy omaisuuden oikeaan käyttämiseen. Kirkon opetuksen mukaan rikkailla on erityisiä velvollisuuksia Jumalan palvelijoina auttaa köyhiä ja puutteenalaisia. Ortodoksisen kirkon eukaristinen elämännäkemys tuomitsee henkilökohtaisen ja yhteiskunnan elämän, joka kieltää Kirkon synneistä ja himoista vapaaksi tekevän lähimmäisen rakastamisen. Eukaristia osoittaa vääräksi henkilökohtaisen tai yhteiskunnallisen elämän, jossa ei toteudu vapaa ja vapaaksi tekevä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen.

Suomalaisesta yhteiskunnasta voidaan havaita, ettei raha siedä rinnalleen muita jumalia. Raha valvoo mustasukkaisesti, ettei kustannustehokkuutta uhrata muille päämäärille, vaikkapa työntekijän työssä jaksamiselle. Kapitalismi on oleellisesti uskonnollinen ilmiö, kultti ilman unta ja armoa. Markkinatalousideologiat ovat luoneet länsimaiseen elämänmenoon uuden näkymättömän tyrannian.

Aikamme ihminen sitoutuu globalisaatioon, monikulttuurisuuteen ja moniarvoisuuteen, jotka heikentävät ortodoksista uskoa ja sitoutumista kirkolliseen elämään. Ihmiset kadottavat vähitellen kirkkoyhteisön rajat, identiteetin, tarkoituksen ja suunnan.

Aikamme ortodoksisuuden tragedia kätkeytyy hengellisen elämän anemiaan, joka koskee ortodoksikristittyjä, niin piispoja, pappeja kuin maallikoitakin. Hengellisen elämän anemia ilmenee hiippakunnallisessa elämässä kaikenlaisena itsekkyytenä, piittaamattomuutena, kovuutena, julmuutena ja väkivaltana.

Maallistumisessaan kaikki nämä ryhmät kieltäytyvät toteuttamasta ortodoksikristityn identiteettiä Jumalaa palvelevana ihmisenä, siis kutsumustaan kasvaa askeesissa Jumalan elämään. Individualismi ja itsekeskeisyys ovat turmiollisinta epäjumalanpalvelusta. Epäjumalanpalvelus johtaa ihmiset Jumalan ja lähimmäisen unohtamiseen.

Maallistuneessa kirkossa on paljon kielteisiä voimia, jotka uhkaavat sen jäseniä vieraantumisella ja turmeluksella. Kirkollinen yhteisö on keskeinen taistelukenttä hengellisessä sodassa, jota käydään kasvavaa maallistumista ja Kirkon perinteestä luopumista vastaan. Maallistuminen merkitsee Kirkon elämälle tuhoavaa uhkaa. Se vääristää Kirkon hengen ja ilmapiirin.

Kirkko on maallistunut, kun se alkaa tarkastella itseään uskonnollisena organisaationa tai ideologisena järjestelmänä. Maallistuneen kirkon valtaavat inhimilliset suhdanteet ja käsitteelliset ideat.

Ortodoksiseen kirkkoon muodollisesti kuuluvat ihmiset elävät ilman elävää yhteyttä kirkkoyhteisöön. He haluavat muovata Kirkon opetuksen nykytietoa ja nykyaikaisia arvoja vastaavaksi uskonnollisuudeksi.

Kirkko, liturginen elämä ja seurakunnallinen toiminta ei kiinnosta heitä. Heidän kirkollinen tietämyksensä on olematonta. Tämä näkyy akuuttina suomalaisessa paikalliskirkossa. Ortodoksisen perinteen tuntemattomuus ja siitä kasvava osallistumattomuus kirkolliseen elämään uhkaa laitoskirkon tulevaisuutta.

Ortodoksista seurakuntaa ei ole tarkoitettu museoksi tai uskonnolliseksi ghetoksi, vaan eläväksi katoliseksi yhteisöksi. Seurakunta ei ole uskonnollinen kerho tai liikeyritys. Ortodoksista seurakuntaelämää ei ole olemassa, ellei se laajene perheisiin, työpaikoille ja yhteiskunnalliseen elämään.

Nykyajan valhetodellisuutta ovat yksilöllisyyttä palvova länsimainen kulttuuri, elämäntyylien moninainen kirjo, maailmanlaajuiset yhteydet ja muutosten levoton rytmi.

Nykyajan ihmiset elävät kristillisyyden jälkeistä aikaa, joka hylkää kristillisen elämän. He marginalisoivat elämässään Kirkon elämän merkityksen. Maallistuminen halveksii Pyhien Isien hesykastista traditiota. Se on mielikuvituksen ja itsepetoksen ”teologiaa”, jota voidaan perustellusti kutsua ”sairaaksi teologiaksi”.

Nykymaailmassa ei ole yksinkertaisia ja tavanomaisia kysymyksiä. Kaikesta on tullut kiistanalaista, epäselvää ja jakautunutta. Ihmiset joutuvat valitsemaan uskon ja epäuskon välillä.

Maailmassa käydään taistelua ihmisten sieluista. Kirkon jäseninä meillä on näinä maailmallisuuden aikoina vastassamme voimakas synkretismin, relativismin ja subjektivismin virta. Meidän tulee tarkkaavaisesti ja lujasti tuoda julki Kristuksen totuus, sillä jumalattomuus leviää kaikkialla ja siihen sisältyy runsaasti himoja, intohimoa ja sokeita, pimeitä ja pahansuopia pyrkimyksiä.

Tässä sekavassa tilanteessa ortodoksista terapeuttista teologiaa kutsutaan eheyttäjäksi. Ortodoksisen kirkon on astuttava jäsenissään epäilyjen, pettymysten ja itsepetoksen maailmaan ja vastattava epäilyksiin ja syytöksiin. Langenneessa maailmassa bysanttilainen terapeuttinen teologia todistaa Kristuksesta parantajana ja eheyttäjänä.

Pyhien Isien mukaan henkilökohtainen elämä on kirkollisen lähetystyön tärkein keino. Meidän tulee ortodoksikristittyinä löytää jälleen Pyhien Isien askeettinen hengellisyys, joka tarjoaa Kirkon hengellistä terapiaa ihmisen tuskaan ja epätoivoon.

Maailmallisuudesta juopuneet ortodoksisen kirkon muodolliset jäsenet kieltävät elämässään Kirkon terapeuttisen teologian ihanteen. He eivät näe ortodoksista elämäntapaa sielun ja ruumiin sairaudesta parantamisena.

He eivät lähesty ortodoksiaa terapeuttisena hoitomenetelmänä, vaikka asia Kirkon liturgisissa rukouksissa esillä onkin. Kuitenkin nimenomaan ortodoksisessa perinteessä Kristukseen viitataan Hengellisenä Lääkärinä. Sellaisia viittauksia eli löydy roomalaiskatolisesta tai protestanttisesta uskonnollisuudesta. Näissä perinteessä ihminen ei voi muuttua, ainoastaan Jumala.

Moderni teologia on kehittynyt yksityiskohtaisen logiikan harjoittamisen kautta. Teologia tarkoittaa yksinkertaisesti loogista järjestelmää. Se merkitsee teologian historiaa. Se ei ole askeettisen hiljaisuuden ja Jumalan Elämästä osallistumisen hedelmää. Suurin osa ihmisistä ei elä Pyhien Isien tavoin teologiaa terapeuttisena tieteenä. Moderni teologia perustuu rationaalisiin arvailuihin ja pohdiskeluihin.

Bysanttilainen teologia vaatii ihmisiltä osallistumista apostolisen ja katolisen uskon salaisuudesta. Professori Georges Florovski korosti vuosikymmeniä sitten, että ortodoksikristittyjen ei tule pelkästään tuntea Pyhiä Isiä ja löytää heidän ajatuksiaan, vaan heidän tulee omaksua myös Isien mieli. Bysantin teologia on kokemuksen teologiaa.

Ortodoksisen kirkon terapeuttisessa teologiassa katumus yhdistyy Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen. Ortodoksinen Teologia on ihmisen hengellisen parantumisen tiedettä. Kirkon tehtävänä on osoittaa maailman sairaus ja tarjota sille parantuminen eli luoda ihmisyhteisöön rauha ja oikeudenmukaisuus.

Bysanttilainen terapeuttinen perinne tarjoaa ihmiselle metodin, joka hoitaa hänen mieltään ja sieluaan. Jokainen ihminen tarvitsee parantumista sielun ja ruumiin himoista. Hesykasti-isien mukaan jumalallinen hyve on ehkäisevä lääke sielun sairauksiin ja himoihin. Himot ovat ihmisen sieluntoimintojen luonnottomia impulsseja.

Ortodoksisen kirkon hengellistä ohjausta ei voi ymmärtää teologisesti ilman yhteyttä Kirkon pyhään pappeuteen ja hengellisen isyyden terapeuttiseen palvelutehtävään. Piispa on kutsuttu rippi-isänä elämään ensisijaisesti Kirkon terapeuttina. Sama koskee pappia. Kirkon jäsenten luovuttamaton päämäärä on kasvaa terapeuttisesti Jumalan Rakkauteen, sillä Kristus parantaa Kirkossa.

Kukaan ei voi ottaa pyhää pappeutta itselleen, vaan siihen tarvitaan Jumalan erityinen kutsumus. Muutoin pappeuden merkitys hämärtyisi. Kirkossa ortodoksinen pappeus on Kristuksen näkymättömän ylipappeuden ja välittäjän tehtävän näkyvää esiin tuomista.

Piispan ja papin elämän tulee vastata Kristuksen rakkauden todellisuutta. Piispan ja papin terapeuttinen tehtävä on johdattaa ihmisiä Jumalan yhteyteen. Tässä tehtävässä tarvitaan paljon rakkautta ja ihmistuntemusta.

Ortodoksisen papin terapeuttinen työ on tuskallista ja työlästä. Papillisen työn hedelmällinen toteuttaminen vaatii askeettista valmistautumista ja harjaantumista. Pastoraalista työtä tekevän piispan ja papin virka ei ole pelkästään antaa rippilapsille inhimillisiä neuvoja, vaan ohjata heitä Jumalan Rakkaudessa pelastukseen. Hengellinen isyys edellyttää piispalta ja papilta väsymätöntä askeesia ja monia uhrauksia.

Papiston jäsenen tulee tutkia hengellistä kasvuaan ja perustaa arvionsa hengellisistä lapsistaan Kristuksen arviointiin ja asennoitumiseen. Papin inhimillisen subjektiivisuuden tulee yhdistyä Kristuksen objektiivisuuteen, nöyryyteen ja lempeyteen.

Kirkon Pyhät Isät sitovat opettamisen tehtävän ja pastoraalisen johtamisen tiiviisti papilliseen Pyhien Mysteerioiden toimittamiseen. Katumuksella on Kirkossa eskatologinen näkökulma. Kirkon antropologia, kristologia, ekklesiologia ja eskatologia liittyvät läheisesti ortodoksiseen psykoterapiaan, jossa ilmaistaan Kirkon jäsenen todellinen parantuminen ja pelastuminen.

Ortodoksinen kirkko ei ole instituutio, organisaatio tai uskonnollinen yhdistys. Kirkko ei ole myöskään arvovallan, diplomatian tai nationalismin keskus. Nämä kaikki edustavat langenneen maailman valheellisia keksintöjä. Kirkko ei ole myöskään valtava imperiumi, jossa yksityisestä jäsenestä tulee nimetön. Nimettömyys on demonista. Kirkko on eukaristinen yhteisö, jonka jokainen jäsen tunnetaan nimeltä. Eukaristinen liturgia on ortodoksikristityn jokapäiväisen elämän esikuva.

Ortodoksien tehtävä on todistaa modernin ekumenismin aikakaudella Kirkon universaalisesta Traditiosta. Ortodoksinen kirkon traditio tunnustaa ainoastaan yhden Apostolisen ja Katolisen Kirkon, se ei tunnusta ”kirkkoja”.

Ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat ekumenismin propagandistit torjuvat elämässään ihmistä syvästi lääkitsevän terapeuttisen askeesin ja katumuksen. He julistavat, että ”ortodokseilla on kauneimmat jumalanpalvelukset ja kauneimmat jumalanpalveluspuvut”. He yrittävät häikäistä ympäröivän maailman ihmisiä näillä ulkokohtaisuuksilla, mutta sivuuttavat kopeina ortodoksisen lähetystyön ytimen: hengellisen parantumisen Kristuksessa!

Ortodoksinen kirkko on jakamaton Kristuksen Kirkko. Ortodoksia ei tarkoita staattisuutta tai konservatiivisuuta. Ortodoksia on luonteeltaan dynaamista ja traditionaalista. Ortodoksia ei tarkoita jotakin objektiivista arvoa, jota jokainen voi käyttää miten tahansa mielensä tai halunsa mukaisesti.

Ortodoksinen kirkko ei ole yhden ihmisen monarkia, vaan monien yhteisö. Sen vuoksi ortodoksit hylkäävät Rooman paavin yksinvallan vaatimukset.

Kirkko toimii Pyhässä Liturgiassa yhteisönä ja perheenä. Ihmisen hengellinen parantuminen alkaa kuuliaisuudesta Jumalalle. Tämä johtaa nöyrän piispan, papin tai maallikon Kirkon hengen mukaiseen katumukseen, hiljaisuudessa ja rukouksessa tapahtuvaan askeesiin ja Jumalan kohtaamiseen.

Pyhä Eukaristia merkitsee Kirkon jäsenen elämässä kapinallisen ja itseriittoisen elämän hylkäämistä. Kirkon jäsenen tulee tuntea paha, taistella sen voimia vastaan ja luopua niistä Kristuksessa. Ortodoksinen hengellisyys ei ole vain lohdutusta, se on myös hengellisen taistelun tie (Ef. 6:1).

Kirkon uskollinen jäsen sitoutuu kilvoittelussaan Jumalan Elämästä kasvavaan suureen myönteisyyteen. Kun ihmismieli kohoaa puhtaassa rukouksessa kohti Jumalaa, se jättää taakseen kaiken maailmallisen. Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa jokaista lähimmäistään niin kuin itseään, vaikka kärsiikin niiden himoista, jotka eivät ole puhdistuneet.

Isä Jarmo Hakkarainen

Kirjallisuutta

• Chryssavgis, John,
  • 1998, The Way of the Fathers. Exploring the Patristic Mind. Patriarchal Institute for Patristic Studies. Thessaloniki.
  • 2004, John Climacus. From the Egyptian Desert to the Sinaite Mountain. Aldershot.
• Codex Justinianus, 1877, Ed. P. Krueger. Corpus iuris civilis. Vol. 2. Berlin.
• Florovsky, Georges, 1972, St. Gregory Palamas and the Tradition of the Fathers. – Bible, Church, Tradition: An Eastern Orthodox View. Vol. One in the Collected Works of Georges Florovsky. Belmont.
• Hakkarainen, Jarmo
  • 2008, Haavoitettu parantaja. Ortodoksinen pappi sielujen lääkärinä Kristuksessa. Joensuu.
  • 2008, Isä Georges Florovski – uuspatristisen synteesin kehittäjä. – Georges Florovski. Venäläisen teologian tiet. Osa I. Suomentanut Irmeli Talasjoki. Valamon luostari. Gummeruksen kirjapaino Oy. Jyväskylä.
  • 2011, Bysanttilaisten isien terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon haaksirikkoa. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
  • 2013, Bysantin kaksi maailmaa. Kirjoituksia Bysantin keisarikunnasta ja Pyhien Isien Terapeuttisesta Teologiasta. Joensuu.
  • 2011, Pyhä Gregorios Palamas – Kirkon hesykastisen tradition puolustaja. – Bysantin terapeuttista teologiaa ja länsimaisen elämänmenon perikatoa. Joensuu.
• Hakkarainen, Pentti, 2009, Ihmisyys kriisissä. – Bysantin hengellistä terapiaa Kainuussa. Isä Pentti Hakkaraisen ajatuksia kirkosta, hengellisestä kasvusta ja kulttuurista. Isä Pentti Hakkaraisen 60-vuotisjuhlarahasto/ Kajaanin ortodoksinen seurakunta. Toimittajat: Jarmo Hakkarainen ja Juha Riikonen. Joensuun yliopistopaino. Joensuu.
• Hierotheos, archmandrite, 1994, Orthodox Psychotherapy. The Science of the Fathers. Translated by Esther Williams. Levadia.
• Hierotheos, metropolitan of Nafpaktos
  • 1993, The illness and cure of the soul in the Orthodox Tradition. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 1998, The mind of the Orthodox Church. Translated by Esther Williams. Levadia.
  • 2007, Hesychia ja Theology. The Context for Man’s Healing in the Orthodox Church. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2010, The Science of Spiritual Medicine. Orthodox Psychotherapy in Action. Translated by sister Pelagia Selfe. Levadia.
  • 2012, Empirical Dogmatics of the Orthodox Catholic Church. According to the Spoken Teaching of Father John Romanides. Vol. 1. Dogma. Ethics. Revelation. Critical Presentation. Translated by Sister Pelagia Selfe. Levadia.
• Johannes Krysostomos, pyhä, 1981 Kuusi kirjaa pappeudesta. Suomentanut sisar Kristoduli. Joensuu.
• Johannes Siinainen, pyhittäjä, 1986, Portaat. Suomentanut Johannes Seppälä. Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto. Pieksämäki.
• Mantzaridis, Georgios I., 1994, Orthodox Spiritual Life. Translated by Keith Scram. Brookline.
• Matsukas, Nikos A., 2005, Ortodoksisen kirkon dogmaattinen teologia. 1. osa. Johdatus teologiseen tietoteoriaan. Käännös nunna Kristoduli. Jyväskylä.
• Metropolitan Emilianos, 2003, Emilianos Timiadis, metropolitan of Silivria. The Ecumenical Councils in the Life of the Church. University of Joensuu Publication in Theology. N:o 9. University of Joensuu.
• Meyendorff, John
  • 1966, Orthodoxy and Catholicity. New York.
  • 1978, Living Tradition. Orthodox Witness in the Contemporary World. Crestwood.
  • 1983, Byzantine Theology. Historical Trends & Doctrinal Themes. New York.
• Popovich, Father Justin, 1994, Orthodox Faith and Life in Christ. Translated by Asterios Gerostergios. Institute for Byzantine and Modern Greek Studies. Belmont.
• Rapp, Claudia, 2005, Holy Bishops in Late Antiquity. The Nature of Christian Leadership in an Age of Transition. Berkeley.
• Romanides, John, S.
  • 1991, Justice and Peace in Ecclesiological Context. – Come, Holy Spirirt Renew the Whole Creation: An Orthodox Approach for the Seventh Accembly of the World Council of Churches. Canberra, Australia 6–21 February 1991. Ed. Gennadios Limouris. Brookline.
  • 2002, The Ancestral Sin. A comparative study of the sin of our ancestors Adam and Eve according to the paradigms and doctrine of the first- and second-century Church and the Augustinian formulation of the original sin. Translation with an Introduction by George S. Gabriel. Ridgewood.
  • 2008, Patristic Theology. The University Lectures by Fr. John Romanids. Translated by hieromonk Alexis Trader. Uncut Mountain Press.
• von Falkenhousen, Vera, 1997, Bishops. – The Byzantines. Edited by Guglielmo Cavallo. Chigaco & London.
• Yannaras, Christos, 1991, Elements of Faith. An Introduction to Orthodox Theology. Translated by Keith Schra. Edinburgh.