Sakramentit ja pyhät toimitukset

Ortodoksinen kirkko ei varsinaisesti ole koskaan määrittänyt sitä, mikä on kirkko, mikä on sakramentti tai kuinka monta sakramentteja on, tai mikä on pyhä toimitus. Virallisesti löytyy vain uskontunnustuksen määritelmät: uskon yhteen, pyhään, katoliseen ja apostoliseen kirkkoon sekä yhteen kasteeseen syntien anteeksi antamiseksi. Patristisessa ajattelussa kirkolle ei ole annettu määritteitä tai tunnusmerkkejä. Kun isät puhuvat kirkosta, he sanovat ensimmäiseksi, että se on Kristuksen ruumis ja Hengen temppeli. Kirkkoisien aikakaudella kirkko ei ollut spekulaatioiden kohteena, vaan se oli kaiken teologian elävä yhteys. Kaikki tapahtui kirkossa, ja kaikki johti kirkkoon, pelastuksen yhteisöön. Kirkko oli fakta, jumalallinen totuus, jota ei tarvinnut määritellä. Nykypäivänä asia ei ole näin itsestään selvää. Eri kristilliset ryhmät ekumeenisessa liikkeessä ymmärtävät kirkon luonteen ja identiteetin eri tavoin. Jopa ortodoksisessakin teologiassa joskus kirkko ja teologia ovat joutuneet eroon toisistaan. Ortodoksien tieteellisen ajattelun heikkoutena saatetaan joskus pitää sitä, että he hyvin herkästi täsmentämättä lähdettä ilmaisevat asiansa sanoilla: kirkko sanoo, isät sanovat. Tästä syystä johtuen esimerkiksi kirkon pelastusnäkemys ei ole saavuttanut läntisen ajattelun mittapuun mukaista kaaviota tai täsmällisyyttä.

Pelastus

Pelastuksen lähtökohtana on Jumalan rakkaus ihmistä kohtaan. (Joh 3:16)

"Jumala tuli ihmiseksi, että ihminen tulisi jumalalliseksi."

Ihmisen jumalallistuminen (theosis) on Pyhän Hengen työtä. Siinä ihmisluonto kirkastetaan kohtaamaan se, mikä on jumalallista. Theosis on prosessi, joka toteutuu kirkossa. Prosessin lisäksi theosis on päämäärä. Pyhän Hengen pelastava armo toimii vain kirkossa. Kirkko on samaan aikaan Pyhän Kolminaisuuden kuva, Jumalan kansa, Kristuksen ruumis ja Pyhän Hengen temppeli. Kaikkia näitä näkökulmia tarvitaan kirkon täyteyden kuvaamiseen. Kirkko itse on se pelastuksen mittava sakramentti, pyhä salaisuus, jonka Kristus asetti maailmaan. Se on Pelastuksen Arkki ja näkyvä Jumalan valtakunta. Kirkon ykseys ei ole riippuvainen skismoista eikä harhoista, eikä synti vaikuta sen pyhyyteen, eikä vääryys vie siltä totuutta. Apostolien opetuksen perustalle laskettuna se jatkaa apostolista lähetystehtävää ja apostolista virkaansa maailmassa totuuden pylväänä. Kirkon hengellinen tehtävä on Jumalan kansan, sen jäsenten pelastuksessa.

Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen kirkko opettaessaan totuutta Kristuksesta johtaa pelastukseen Kristuksessa ja pyhittää maailman Jumalan Pyhän Hengen armon ja sen ilmenemän eli sakramenttien ja kirkon pyhien toimitusten kautta. Tässä mielessä se on myös uusi pelastuksen arkki (Gen.6), johon pelastus Kristuksessa perustuu. Kirkko on paikka, joka pelastaa ja jossa pelastutaan. Toisin sanoen kirkolla on sekä institutionaalinen että funktionaalinen ulottuvuus. Sakramentit, Jumalan valtakunnan näkyvänä merkkinä lahjoittavat Kristuksen armon sen jäsenille Jumalan Pyhän Hengen toiminnan välityksellä. Kirkko instituutiona ja pyhittävä toiminta kirkossa eivät ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan täydentävät toinen toisiaan.

Kristologisesta näkökulmasta kirkko, Kristuksen ruumiina ja järjestäytyneen sakramentaalisen elämän perustana on pyhitetty instituutio. Pneumatologisesta näkökulmasta kirkko Pyhän Hengen temppelinä ja Jumalan Hengen työkenttänä on jatkuvaa helluntaita, jossa helluntain kokemukset ja Pyhän Hengen lahjat toimivat siellä, "missä tuuli tahtoo puhaltaa" ( Joh. 3:8). Molemmat näkökulmat ovat erottamattomia toisistaan ja täysin riippuvia toisistaan.

Sakramenttiopin keskipisteenä on kirkko ja kirkon näkemys pelastuksesta: Kristus, Jumalan lihaksi tullut Sana, joka uudistaa Jumalan ja ihmisen välisen liiton. Tuossa liitossa ihmisyys pyhittyy ja uudistuu theosis-prosessissa. Pelastuksen olemus Kristuksessa on yhteys kuolleista ylösnousseen Kristuksen kirkastetun ruumiin kanssa, osallistuminen Jumalan toimintaan pyhittymällä jumalallisten energioitten kautta niin että ihmisen olemus palautetaan alkuperäiseen tilaansa.

"Herra ilmesty nyt, ja suo tässä kastettava muuttua niin, että hän riisuisi pois vanhan ihmisen ja pukeutuisi uuteen, Luojansa kuvan mukaan uudistettuun ihmisyyteen" (Kastetoimituksen vedenpyhitysrukous).

Pelastus on mahdollista vain kirkossa. Siinä sakramentit, Jumalan valtakunnan merkit erityisesti Herran ehtoollinen ovat kaiken keskipisteenä. Nikolaos Kabasilas (k. 1371) toteaa liturgian kommentaarissaan:

"Koko kirkon tarkoitus toteutuu sakramenteissa, kirkon olemuksessa. Samaan aikaan kirkko on Kristuksen ruumiin ja erityisesti sen jäsenten täyteys".

Kirkko ei ymmärrä sakramentteja symboleina, vertauskuvina, vaan todellisena iankaikkisen elämän tuottavan Kristusruumiin sydämenä tai viiniköynnöksenä, minkä ruumin tai köynnöksen jäseniä/oksia kastetut ovat.

Sakramentit

Kirkon jumalanpalvelus- ja rukouselämässä keskeinen paikka kuuluu sakramenteille. Sana sakramentti (sacramentum, vala, sotilasvala) sellaisenaan on ortodoksiselle ajattelulle vierasta. Ortodoksisen ajattelun ilmaisee paremmin kreikankielinen sana mysterion - salaisuus tai sen kirkkoslaavinkielinen vastine taina - salaisuus. Kirkkoisä Johannes Krysostomos (k. 407) kirjoittaa eukaristiasta:

Sitä kutsutaan salaisuudeksi, koska se, mihin uskomme ei ole samaa mitä me näemme, sillä me näemme yhden asian ja uskomme toiseen.... Kun kuulen mainittavan sanan Kristuksen ruumis, ymmärrän, mitä sillä tarkoitetaan tietyssä merkityksessä, ja uskovaisiin kuulumaton ymmärtää sillä muun merkityksen (Hom. 1. Kor).

Tämä kaksinainen luonne, samaan aikaan ulkoinen ja sisäinen, on selvästi erottuva piirre sakramenteissa. Sakramentit, kuten kirkko on sekä näkyvä että näkymätön. Jokainen sakramentti on ulkonaisen näkyvän merkin ja sisäisen näkymättömän armon yhdistelmä. Kasteessa kristitty alistuu ulkonaiseen puhdistukseen vedessä ja samanaikaisesti puhdistetaan sisäisesti synneistä. Eukaristiassa hän vastaan ottaa näkyvällä tavalla leivän ja viinin, jotka todellisuudessa ovat Kristuksen ruumis ja veri.

Monissa sakramenteissa kirkko käyttää näkyviä aineita, kuten vettä, leipää, viiniä, öljyä, tehden ne Hengen instrumenteiksi. Tällä tavoin sakramentit suuntautuvat kohti inkarnaatiota, jossa Kristus pukeutui ihmisen fyysiseen olemukseen ja teki sen näin Hengen välineeksi. Sakramentit suuntautuvat myös tulevaisuuteen (eskatologinen aspekti) eli ennakoivat tulevan apokatastasiksen ja aineen lopullisen pelastumisen viimeisinä päivinä. Taivasten valtakunta on saavutettavissa eskatologisen täyttymyksen esimakuna jo tässä ajassa Kristuksen ruumiissa. Tämä mahdollisuus olemiseen Kristuksessa, osallisena oleminen jumalallisesta elämästä, mikä on ihmiskunnan luonnollinen tila, toteutuu parhaiten kirkon pyhissä sakramenteissa eli salaisuuksissa Aikamme ortodoksiteologin Georgij Florovskin tunnettu toteamus on:

"Ihminen ei pelastu yksin, vaan yhdessä näkyvän luomakunnan kanssa.

Kirkko opettaa, että ehtoollista siunattaessa ei siunata vain leipä ja viini, vaan myös se työ, joka on tämän materian aikaan saanut, viljan ja viinirypäleet, pellon, jossa ne ovat kasvaneet. Näin sakramenteissa on aina mukana myös kosminen aspekti. Ortodoksisuus hylkääkin kaikki yritykset vähentää materiaalin merkitystä sakramenteissa.

Kirjassaan Elämä Kristuksessa Nikolaos Kabasilas toteaa, kuinka pyhien (= kristittyjen uskovien) on mahdollista tässä nykyisessä maailmassa ei vain olla otollisia ja valmistautuneita ikuiseen elämään Kristuksessa, vaan jopa elää ja toimia sen mukaisesti jo tässä elämässä. Sen vuoksi ihminen onkin nähtävä kokonaisuutena, jossa sielu ja ruumis ovat erottamattomia. Samoin sakramentin toimittamiseen ja siitä osallistumiseen ihminen osallistuu koko ruumiillaan ja sielullaan. Kaste suoritetaan upottamalla, ja ehtoollisessa kaikki siunattu leipä käytetään. Katumuksen sakramentissa pappi ei lausu synninpäästöä matkan päästä, vaan laskee kätensä katuvan päälle. Hautaansiunaamisessa arkku on tavallisesti avoinna, ja hyvästijättöä suorittavat suutelevat edesmenneen otsanauhaa ja rinnalla olevaa ikonia, kuolleenakin ruumis on rakkautemme kohteena, ei pelkomme.

Sakramenttien määrä

Ortodoksinen kirkko puhuu tavallisesti seitsemästä sakramentista:

1. kaste,
2. voitelu,
3. eukaristia,
4. katumus,
5. pappeus,
6. avioliitto ja
7. sairaanvoitelu.

Toisaalta kirkko ei erottele sakramentteja ja pyhiä toimituksia (sakramentaaleja) eikä anna niille suoranaista tärkeysjärjestystä. Kaikki palvelevat ihmisen pyhittymisessä ja pelastumisessa. Kirkko ei myöskään ole määrittänyt sakramenttien lukumäärää. Patristisesta näkökulmasta koko maailma on Jumalan sakramentti. Patristisella kaudella ei ollut käytössä teknistä termiä, joka olisi viitannut sakramentteihin erityisenä kirkollisten toimitusten kategoriana. Termiä mysteerio käytettiin ensisijaisesti tarkoittamaan pelastuksen salaisuutta laajassa merkityksessä.

Sakramenttien seitsenlukua pidetään yleisesti lainana keskiajan katoliselta kirkolta. Ehkä tämä käsitys on muotoutunut silloin, kun ortodoksien keskuudessa havahduttiin pitämään sakramentteja erityisinä kirkollisina toimituksina tai jopa yksityisinä toimituksina, mikä viimemainittu seikka on täysin absurdi termi ortodoksisen kirkon' ajattelussa. Kaikki toimitukset kuuluvat kirkon jumalanpalveluselämään ja ovat osa pelastuksen kokonaisuudesta, theosiksesta. Sakramenttien lukumäärä on vaihdellut kirkon historian aikoina. Jopa varhaiset nestoriolaiset ja monofysiittiset kirkot puhuvat seitsemästä sakramentista. Johannes Damaskolainen (k. 749) mainitsee kaksi sakramenttia, Dionysios Areopagita (k. 500-luvulla?) kuusi, Theodoros Studionilainen (800-luvulla) kuusi, 1200-luvun isät jopa 24 sakramenttia, ja Joasaf, Efeson metropoliitta 1400-luvulla kirjoittaa kymmenestä sakramentista. On mielenkiintoista todeta, että seitsemän sakramentin oppi esiintyy ensimmäisen kerran uskon vakuutuksessa, jonka paavi Kleemens IV vaati keisari Mikael Paleologokselta vuonna 1267. Vakuutuksen tekstin olivat tietenkin laatineet Rooman teologit. Seitsenluku saattaa liittyä myös Bysantin viehtymykseen symbolisiin lukuihin, joissa luku seitsemän on liittyi assosiaatioihin Pyhän Hengen seitsemästä lahjasta. Niistä mainitaan Jesajan kirjan 11. luvun jakeissa 2-4. Samat ajatukset esiintyvät myös Epifanian jumalanpalvelusteksteissä. Sakramentteina on mainittu ajan saatossa seuraavia:

• pyhä valistuminen (kaste),
• synaksis (communio, sobor, eukaristia),
• mirhallavoitelu,
• pappeus,
• munkiksi vihkiminen ja
• hautaus.

Joskus on yhdistetty

• katumus ja sairaanvoitelu tai
• katumus ja munkiksi vihkiminen.

Sakramenttina on mainittu myös

• kirkon vihkiminen tai jopa
• Epifanian vedenpyhitys.

Vaikka sakramenttien toimittajana on yhteisö, kirkko pappiensa välityksellä, niin sakramentit ovat aina myös henkilökohtaisia. Niiden kautta Jumalan armo lähestyy jokaista kristittyä henkilökohtaisesti. Tämän vuoksi useimmissa ortodoksisen kirkon sakramenteissa pappi lausuu jokaisen osallistujan nimen henkilökohtaisesti, kun tämä osallistuu sakramenttiin:

"Jumalan palvelija (nimi) osallistuu meidän Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen kalliista ja pyhästä Ruumiista ja Verestä syntiensä anteeksi saamiseksi ja iankaikkiseksi elämäksi."

Sairaanvoitelussa pappi sanoo:

"Pyhä Isä sielujen ja ruumiitten lääkäri.....paranna myös palvelijasi (nimi) häntä ahdistavasta ruumiillisesta ja sielullisesta heikkoudesta ja tee hänet eläväksi Kristuksesi armon kautta...."

Papiksi vihittäessä piispa sanoo:

"Jumalallinen armo, joka aina heikot parantaa ja puutteelliset täydelliseksi tekee, (kätteni päälle panemisen kautta) asettaa tämän jumalisen hypodiakoni, diakonin, arkkimandriitan (nimi) diakoniksi, presbyteeriksi, piispaksi; rukoilkaamme hänen puolestaan, että hänen päällensä tulisi kaikkein pyhimmän Hengen armo."

On huomattava, että toimittaja ei koskaan lausu ensimmäisessä persoonassa: Minä kastan.... Minä voitelen.... Minä asetan (vihin). Salaisuudet, mysteerit eivät ole meidän toimintaamme vaan Jumalan toimintaa kirkossa, ja todellinen toimittaja on aina Kristus itse. Johannes Krysostomos toteaakin, kuinka pappi ainoastaan lainaa kielensä ja antaa käyttöön kätensä.

Kaste

Idän kirkossa kaste ja mirhallavoitelu toimitetaan tavallisesti toistensa yhteydessä. Viimeksi mainittu suoritetaan voitelemalla kastettu piispan vihkimällä pyhällä mirhavoiteella. Näin lapsesta tulee kirkon täysivaltainen jäsen ja on oikeutettu näistä toimituksista alkaen osallistumaan Herran ehtoolliseen. Kastettu - lapsi tai aikuinen - saa uuden elämän tullessaan osalliseksi kasteesta, voitelusta ja pyhästä ehtoollisesta. Simeon Tessalonikalainen 1400-luvulla muistuttaa kristillisen initiaation olevan yksi ja ainoa ja jakamaton toimitus:

"Jollei liitettävä saa vastaanottaa mirhallavoitelua, häntä ei ole täydellisesti kastettu."

Patristinen pelastusoppi ei perustu ajatukseen Aadamilta peritystä syyllisyydestä. Luonnollisessa syntymässään ihminen perii "vanhalta Aadamilta" puutteellisen elämänmuodon, joka on kuoleman kahlitsema, väistämättä synnillinen ja josta puuttuu todellinen vapaus tämän maailman ruhtinaan vallasta. Tämän langenneen tilan vaihtoehtona on elämä Kristuksessa, joka on ihmisen todellinen ja luonnollinen elämä, Jumalan lahja, joka annetaan kirkon salaisuudessa. Nikolaos Kabasilas kirjoittaakin:

"Kaste merkitsee olennaisesti syntymistä Kristukseen ja meidän omimman olemuksemme ja luontomme vastaanottamista."

Ortodoksisessa kirkossa on vierasta ajatus lapsen tekemisestä syylliseksi Jumalan silmissä ja jonka sovittamiseksi tarvittaisiin kastetta. Kirkon ajatuksena on, että jokaisessa elämän vaiheessa, jopa lapsuudessa ihminen tarvitsee uudelleen syntymistä, eli hänellä on tarve aloittaa uusi, ikuinen elämä Kristuksessa. Kastettiinpa sitten aikuinen tai lapsi, se on Jumalan lahjaa ja uuden elämän alku. Siinä ihminen saa takaisin alkuperäisen Jumalan luoman tarkoituksensa. Theodoret Kyyroslainen (k. 466) sanoo:

"Jos kasteen ainoa merkitys olisi syntien sovitus, miksi kastaisimme vastasyntyneitä lapsia, jotka eivät ole syntiä maistaneet? Mutta kasteen salaisuus ei rajoitu tähän, sillä se on vielä suurempien ja täydellisempien lahjojen lupaus. Siihen sisältyvät tulevan ilon lupaukset; se on tulevan ylösnousemuksen malli, yhteys Herran kärsimyksiin, osallistuminen Hänen kuolleista ylösnousemukseensa, pelastuksen viitta ja valkeuden vaate."

Kristillisen kirkon jäsenyyteen liitettäessä mirhallavoitelu muodostaa yleensä kasteen kanssa yhden kokonaisuuden. Pyhä mirhallavoitelu toimitetaan erillisenä ainoastaan liitettäessä kirkkoon Trullon konsiilin 95. kaanonissa lueteltuja harhaoppisia ja skismaatikkoja. Silloin voitelun tehtävä on vahvistaa "Pyhän Hengen lahjan sinetin" kautta epätavallisissa olosuhteissa eli kirkon rajojen ulkopuolella toimitettu kristillinen kaste.

Katumus ja sairaanvoitelu

Katumuksen sakramentissa ihminen palautetaan jälleen kirkon yhteyteen, sen jälkeen kun hän on katunut kasteen jälkeisiä syntejään. Syntyvaiheessaan katumuksen sakramenttia pidettiin kasteen liiton uudistamisena, koska tietyillä synneillään - Jumalan kieltäminen, murha, aviorikos - ihminen oli rikkonut kasteen liiton ja joutunut ekskommunikaatioon. Paluu kirkkoon oli monivuotinen nelivaiheinen julkinen prosessi.

• 1. itkevien ryhmä,
• 2. kuuntelijoiden ryhmä,
• 3. katuvien eli maahan kumartajien ryhmä ja
• 4. jumalanpalveluksessa mukana seisovien ryhmä.

Tämä saatettiin välttää menemällä luostariin. 300-luvulta lähtien vähitellen katumuksen sakramentti muuttui yksityiseksi toimitukseksi, jota seurasi papin lausuma synninpäästön rukous. Myöhemmin katumuksen sakramentti on liittynyt lähes yksinomaan hengellisen ohjauksen käytäntöön, joka on tullut yleiseksi varsinkin luostariyhteisössä.

On mielenkiintoista havaita, kuinka ortodoksisessa kirkossa on epäröity pohdittaessa katumuksen sakramentin asemaa kirkon mysteerioiden joukossa. Niinpä se usein sijoitettiin munkiksi vihkimisen tai sairaanvoitelun yhteyteen. 1400-luvulle tultaessa papin edessä tehtävästä synnintunnustuksesta ja sitä seuraavasta synninpäästön rukouksesta oli kuitenkin tullut yleisesti hyväksytty käytäntö maallikoiden parissa. Sen rinnalla tai vaihtoehtona oli maallikkomunkeille suoritettu synnintunnustus luostarissa. Bysantin jumalapalvelusperinteen yleisen latinalaistumisen yhteydessä tuli käytäntöön synninpäästössä julistava kaava (Minä kelvoton pappi ... annan anteeksi ja päästän ...), vaikka vanha kirkollinen perinne tunsi synninpäästön rukouksen muodossa (Jumala antakoon sinulle anteeksi ... sovittakoon sinut pyhän kirkkonsa kanssa ..). Slaavilaiseen perinteeseen on edellinen jäänyt käytäntöön ja jälkimmäinen kreikkalaiseen perinteeseen. Koska katumuksen sakramentin eräs perusajatus on kasteen liiton uudistaminen, niin siihen on syytä osallistua mahdollisimman usein.

Ortodoksisessa kirkossa ei ole annettu periksi kiusaukselle pelkistää synti näkemykseksi juridisesta rikoksesta, josta langetetaan tuomio, josta rangaistaan tai joka annetaan anteeksi. Ennen kaikkea synti on nähtävä sielun sairautena, ihmisen sisäisenä tilana. Siksi synnintunnustus ja katumus merkitsevät ihmisen sisäistä vapautumista ja koko olemuksen tervehtymistä ilman tuomion leimaa. Katumus on osa hengellistä prosessia kohti Jumalan kirkastamaa ihmisyyttä.

Pyhä sairaanvoitelu ortodoksisessa kirkossa ei ole mikään viimeinen voitelu kuolemaan valmistautuvalle. Sakramentti perustuu Jaakobin kirjeen jakeeseen 5:14, ja sen toimittamiseen osallistuu useita pappeja, tavallisesti seitsemän, koska teksti puhuu presbyteereistä monikossa. Yksikin pappi voi tämän sakramentin toimittaa. Toimitukseen kuuluu Raamatun lukemista ja parantumisen rukoilemista sekä voitelussa tarvittavan öljyn siunaaminen. Parantumista ei anota päämääränä sinänsä vaan katumuksen ja hengellisen pelastumisen yhteydessä. Olipa sairauden lopputulos mikä tahansa, sairaanvoitelu on merkki Jumalan anteeksi annosta ja vapautusta synnin, kärsimyksen ja kuoleman noidankehästä, joka on langennen ihmiskunnan vankila. Sairaanvoitelussa kirkko pappiensa rukousten välityksellä huojennusta kärsivien jäsentensä vaivoihin ja ilmaisee näin säälinsä inhimillistä kärsimystä kohtaan. Sairaanvoitelu päättyy vaikuttavalla tavalla, kun voideltavan pään päälle asetetaan avattu evankeliumpyytää ikirja ja pyydetään Jumalan parantavan voiman läsnäoloa Hänen sanassaan ja sairaan rikkomuksien anteeksi antoa ja paranemista.

Avioliitto

Avioliiton sakramentista olen pitänyt näissä keskusteluissa esitelmän Heinäveden Valamossa 1990, enkä avioliiton sakramentaalisuuteen sellaisenaan tässä yhteydessä enää palaa. Muutamiin ongelmiin avioliiton sakramentissa, sen sakramentaalisuuden näkökulmasta on silti syytä kiinnittää huomiota. Bysantissa avioliiton sakramentaalisuus perustui ensimmäisen ja ainoan avioliiton pysyvyyteen ehtoollisyhteydessä kirkon jäseninä. Kirkko ei sinänsä tuominnut toista tai kolmatta avioliittoa. Siviiliavioliitto yhteiskunnallisena ilmiönä oli hyväksyttyä vaikkei aina kirkon "siunaama" perhe-elämän muoto. Vaikka kirkon johtajien ja valtion välillä olin usein kitkeriä kiistoja, kukaan heistä ei vastustanut avioeroa koskevaa lainsäädäntöä. Kirkon isät pitivät avioeroa ihmiselämän väistämättömänä kohtalona langenneessa maailmassa. Siinä ihminen voi vastaanottaa armon tai kieltäytyä siitä. Siinä maailmassa synti on väistämätön, mutta katumus on silti aina ihmisten ulottuvilla. Tuossa maailmassa kirkon tehtävänä ei missään tilanteessa voi olla kompromissien tekeminen evankeliumin sanoman suhteen, vaan säälin ja armeliaisuuden osoittaminen inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Idän kirkko säilytti selvästi tämän asenteensa niin kauan kuin kirkon ensisijainen tehtävä (eli Jumalan valtakunnan saattaminen läsnäolevaksi maan päällä) ja valtion ensisijainen tehtävä (eli langenneen ihmiskunnan hallitseminen valitsemalla pienempi paha eri vaihtoehdoista ja säilyttämällä järjestys lakien voimalla) pysyivät selvästi erillään toisistaan. Avioliittokysymyksessä tämä olennainen ero hävisi käytännössä, kun keisari Leo VI (k. 912) julkaisi keisarillisten määräystensä kokoelman Novella 89. Siinä virallisesti ja lakisääteisesti kirkko velvoitettiin vahvistamaan kaikki avioliitot. Siviiliavioliitto lakkasi olemasta vapaiden kansalaisten eräs lain suoma mahdollisuus. Jatkossa valtio sääti kirkollisen avioliiton pakolliseksi myös orjille.

Voitaisiin sanoa, että periaatteessa nämä keisarin säädökset antoivat kirkolle vallan säädellä kaikkien kansalaisten avioliiton solmimista. Niinpä kirkon osalle lankesi siitä lähtien vastuu kaikista väistämättömistä kompromisseista, jotka siihen mennessä oli ratkaistu turvatumalla siviiliavioliiton ja avioeron mahdollisuuteen. Kirkko jopa menetti mahdollisuuden soveltaa aikaisemmin käyttämäänsä katumuksen vaatimusta.

Kun kirkko siis tästä lähtien antoi avioliitolle lain voiman, sen tuli myös ratkaista lainkäyttöön liittyvät vaikeudet, joita tämä uusi vastuu toi tullessaan. Kirkko alkoi suoranaisesti myöntää avioeroja, joita aikaisemmin olivat myöntäneet vain maalliset tuomioistuimet, ja sallia uusien avioliittojen solmiminen kirkoissa. Jos tällaiseen ei olisi suostuttu, toiset ja kolmannet avioliitot olisivat jääneet vaille lain voimaa. Vaikka kirkko onnistuikin tekemään neljännen avioliiton laittomaksi, se joutui suostumaan kompromisseihin monissa muissa asioissa.

Kaikista juridisista velvoitteista huolimatta kirkko pyrki säilyttämään eron ensimmäisen avioliiton ja myöhempien avioliittojen välillä. Uuteen avioliittoon vihkimistä varten otettiin käyttöön erityispalvelus, joka erotettiin eukaristiasta ja joka sai katumuksen luonteen. Sen tähden pidettiin selvänä, että toinen ja kolmas avioliitto eivät olleet kirkon hyväksymiä normeja, ja siitä syystä ne olivat sakramentaalisesti epätäydellisiä.

Eukaristia ja pappeus

Ortodoksien teologia on aina korostanut sitä, että pyhä eukaristia on olennaisesti ateria, josta voitiin päästä osalliseksi syömällä ja juomalla, koska Jumala itse oli omaksunut inhimillisyytemme täyteyden. Eukaristia on pohjimmiltaan mysteerio, joka otetaan vastaan ruokana ja juomana, ja että eukaristiassa Jumalan ja ihmisen liitto edustaa samanlaista liittoa, jonka Jumala teki Israelin kanssa Siinain vuorella, kun se vahvistettiin yhteisellä aterialla (2.Moos. 24). Pelastustapahtuman kannalta ortodoksinen kirkko on vakuuttunut siitä, että pyhässä eukaristiassa on läsnä Kristuksen kirkastunut ihmisyys. Pyhä Henki osoittaa, että leipä on Kristuksen ruumis ja viini Kristuksen veri. Kirkko pitää kiinni näkemyksestä, että eukaristian aineiden muuttumisen saa aikaan epiklesis, Pyhän Hengen kutsuminen. Epiklesis ilmaisee sakramentin eskatologisen luonteen. Pyhä Henki tulee viimeisenä suurena päivänä, helluntaina. Hän tekee tulevan maailman nähtäväksi. Hän julistaa Jumalan valtakunnan alkaneeksi. Hän vie meidät aina tuolle puolen Jumalan valtakunnan ulottuvuuteen. Hengessä oleminen merkitsee taivaassa olemista, sillä Jumalan valtakunta on iloa ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Juuri Hän eukaristiassa sinetöi ja vahvistaa nousemisemme taivaaseen (henkilökohtainen helatorstai). Hän muuttaa kirkon Kristuksen ruumiiksi ja sen myötä osoittaa uhrimme aineiden tulevan Pyhän Hengen yhteydeksi.

Kirkon mysteerio, joka toteutuu täydellisesti pyhässä eukaristiassa, ylittää sen jännitteen, joka on rukouksen ja vastauksen, luonnon ja armon, jumalallisen ja inhimillisen välillä, koska juuri kirkko Kristuksen ruumiina on Jumalan ja ihmisen välinen kommuunio. Siinä Jumala on läsnä ja toimii, mutta siinä myös ihmiskunnasta tulee täysin Jumalalle kelvollinen ja täysin Jumalan alkuperäisen suunnitelman mukainen. Pyhän eukaristian mysteerin eskatologinen luonne korostaa, kuinka eukaristiassa kirkko on täydellisesti kirkko, ja eukaristia on muiden sakramenttien korkein kriteeri ja sinetti. Esimerkiksi pappeuden (viran) eri asteisiin vihitään juuri eukaristian yhteydessä.

Piispan viralla, joka on tämän em. todellisuuden välttämätön keskipiste, on kaksiosainen luonne: siihen kuuluvat kaitsijan, paimenen tehtävät (episkopos) ja opetus sekä toisaalta olla pastoraalisena henkilönä sakramenttien toimitusten keskipisteenä. Varhaisen kirkon piirissä kolmen tunnetun teologin ajatelmat kirkon virasta voidaan tiivistää seuraavasti. Ignatiokselle piispuus on geometrinen piste:

piispa on ykseyden keskus paikallisessa eukaristisessa yhteisössä.

Ireneokselle piispuus on pystysuora viiva:

piispa on yhdysside apostolisen ja sen paikalliskirkon välillä, jota hän johtaa.

Cyprianukselle piispuus on vaakasuora viiva:

Hän ajattelee kysymystä piispojen kollegion kannalta.

Piispat ovat hajaantuneet eri paikkoihin kaikkialle maailmaan ja toteuttavat ykseyttään kokoontumalla kirkolliskokouksiin. Piispa on siis samanaikaisesti

1. ykseyden keskus paikallisessa kirkossa,
2. paikalliskirkon ja apostolien välinen yhdysside ja
3. paikalliskirkon ja kaikkien muiden paikalliskirkkojen välinen yhdysside.

Pappeuden sakramentti, kirkon virka, on ortodoksisen kirkon näkemyksessä objektiivinen tae Kristuksen jatkuvasta läsnäolosta kansansa keskuudessa. Kristus on läsnä kirkossansa nyt, aina ja iankaikkisesti. Kirkon sakramentaalinen papisto - piispat, papit ja diakonit - ottavat vastaan Pyhän Hengen lahjan tehdäkseen Kristuksen ihmisille nähtäväksi Pyhässä Hengessä. Valitsemiensa pappien kautta Kristus toteuttaa ainutlaatuisen ja vain Hänelle kuuluvan tehtävän pappina. Hän uhraa alituisesti itsensä täydellisenä uhrina Isälle ihmisten, veljiensä ja sisariensa puolesta. Pappiensa kautta Kristus toimii kirkossa myös opettajana ja julistaa Isän jumalalliset sanat ihmisille. Näin Hän toimii myös hyvänä paimenena, joka kaitsee laumaansa. Samoin Hän toimii anteeksi antajana ja parantajana antaen ihmisten synnit anteeksi ja parantaen heidän sairautensa, olivatpa ne ruumiillisia, sielullisia tai henkisiä. Hän toimii piispana valvoen kirkkoa, jonka Hän koonnut itsellensä (1. Piet 2:25). Hän toimii diakonina, palvelijana, sillä hän yksin on Isän kärsivä Palvelija, joka ei tullut palveltavaksi vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi monien edestä.

Pappeuden sakramentti merkitsee pyhää järjestystä. Piispat, papit (presbyteros) ja diakonit luovat kirkkoon järjestyksen. He ovat kirkon jatkuvuuden ja ykseyden tae ajasta aikaan ja paikasta paikkaan aina Kristuksen ja apostolien ajasta alkaen siihen saakka, kunnes Kristus tulee kunniassa takaisin maailmaan. Kirkon virkakäsityksessä on olennaista nähdä myös ihmisen tehtävä ja olemus. Käsityksessä ihmisestä ortodoksinen kirkko ja protestanttiset kirkot ovat nykypäivän runsaista teologisista keskusteluista huolimatta melko kaukana toisistaan. Tähän käsitykseen liittyy myös keskustelu naispappeudesta, minkä virkakäsitteen ortodoksinen kirkko 99 %:sesti hylkää. Yksi prosentti on laitettava ortodoksisen tiedenaisen Elisabeth Behr-Sigelin ja Diokleian piispan Kallistoksen piikkiin, jotka tiettävästi ovat pitäneet yllä naispappeuskeskustelua ortodoksisen kirkon piirissä. Ortodoksisesta näkökulmasta on keskusteluun ryhdyttävä pohtimalla ihmisen olemusta. On nähtävä, mitä kirkko vastaa kysymyksiin: mikä on ihminen, kuka on Jumala ja kuinka nämä kaksi voivat kohdata, kuinka Jumala hoivaa luomakuntaansa, ihminen mukaan lukien.

Olennaiset kysymykset ovat kokonaisvaltaisia, emmekä juuri voi vaihtaa yksityiskohtaa ilman vaaraa, että koko systeemi romahtaa. Jos me kysymme, miksi ei naispappeutta, meidän on ensin kysyttävä, mikä olennainen asia meidän on hyljättävä, jos me hyväksymme naispappeuden. Aikaisempaan keskusteluun täytyy lisätä miehen tai naisen olemusta koskettavat ongelmat.

Kun presbyteros on asetettu johtamaan seurakuntaa, se tarkoittaa samaa kuin, mitä on perheen isän tehtävä: huolehtia uskovaisista samalla tavalla kuin isä huolehtii perheestä, niin kuin Uuden Testamentin mukaan Jumala itse tekee. Äidillä ovat omat tehtävänsä perheessä tavalla, joka on äidille ominaista. Jos me tunnustamme isän olemukseen liittyvät tehtävät niin, että myös äiti voi tehdä saman, ja joskus vielä paremmin, me luovutamme isän tehtävät äidille. Tällaisen kehityskulun me näemme kaikkialla maailmassa. Ihminen tuntee, että isää ja äitiä ei tarvita muuhun kuin rahan ansaitsemiseen perheelle. Kirkko ei kehota kumoamaan isän ja äidin rooleja. Näin siitä huolimatta, että naista on pyritty alistamaan vuosisatoja. Ehkä olisi jo aika alkaa etsiä isän todellista roolia sekä perheessä että sen heijastumana kirkossa.

Jos kirkko on jo lähes kaksi vuosituhatta esittänyt ihmisen psyykkisen ja fyysisen olemuksen samalla tavalla, niin onko kirkon muutettava näkökantaansa vastatakseen paremmin ihmisen tarpeisiin. Kirkko on erilainen yhteisö kuin yhteiskunta. Siksi on aivan luonnollista, että yhteiskunnassa nainen voi toimia johtavassa asemassa joka alueella. Mutta silloin puhummekin funktiosta emme essentiasta, mitä kirkko taas edustaa ja mikä ilmaisee ihmiskunnan perusolemuksen ulottuvuudet.

Pyhät toimitukset

Kirkon käytäntöön kuuluu hyvin runsaasti sakramentaalisen luonteen omaavia pyhitys- ja siunaustoimituksia. Niissä pyhittämällä vesi ja pyhitetyn veden kautta siunataan ravinto, kasvit, kaikki, mitä ihmiselämän ylläpitämiseen tarvitaan: karja, pelto jne. sekä ihmisen oman luovuuden tulokset, kuten taideteokset ja tekniikan saavutukset. Näissä toimituksissa kirkko palauttaa ihmiselämän keskeiset asiat ihmisen ja luonnon välisessä kanssakäymisessä alkuperäiseen oikeaan suhteeseensa sekä Jumalaan että Jumalan kuvaksi luotuun ihmiseen nähden. Epifanian - Teofanian - Herran kasteen juhlan suuren veden pyhityksen rukouksessa muistutetaan maailmassa vallitsevista pahan voimista sekä ylistetään ja julistetaan Jumalan ylivaltaa maailmankaikkeudessa ja tällä tavoin vahvistetaan, ettei ihminen ole enää pahojen kosmisten voimien orja.

Sinun edessäsi vapisevat kaikki henkivoimat, Sinulle ylistystä veisaa aurinko, Sinua ylistää kuu, Sinua rukoilevat tähdet, Sinua tottelee valkeus, Sinun edessäsi kauhistuvat syvyydet, Sinua palvelevat vesilähteet. Sinä levitit taivaan niin kuin teltan, Sinä kiinnitit maan vetten päälle ... Sillä et Sinä, Valtias, armosi laupeuden tähden kärsinyt nähdä ihmissukua kiusaajan hirmuvallan alaisena, vaan tulit ja pelastit meidät ... Sinä vapautit sukukuntamme ja syntymälläsi pyhitit äitisi, ja koko luomakunta veisasi kiitosta Sinulle ilmestymisesi johdosta. Sinä itse ihmisiä rakastava Kuningas ole nytkin läsnä Pyhän henkesi laskeutumisen kautta ja pyhitä tämä vesi. Anna siihen lunastuksen armo ja Jordanin siunaus. Tee se kuolemattomuuden lähteeksi, pyhityksen lahjaksi, anteeksiannon armovälineeksi .. .enkelien väkevyydellä täytetyksi, että kaikki, jotka tätä vettä käyttävät, tekisivät sen sielun ja ruumiin puhdistukseksi, turmion poistamiseksi, kodin pyhitykseksi ja kaiken hyvän aikaan saamiseksi.

Näin luonnon pyhittäminen tarkoittaa sen riisumista kaoottisista ilmiöistä ja valjastamista ihmisen pelastukseen. Kristitylle luonnon voimat eivät ole voi olla enempää jumalallisia kuin muunkaan luonnon määräysvallan alaisia. Kristuksen kuolleista ylösnouseminen vapautti ihmisen luonnon orjuudesta, kuoleman vallasta, rikkoen luonnon lait. Näin ihminen kutsuttiin toteuttamaan tehtäväänsä luonnon herrana Jumalan nimessä. Niinpä jokainen kirkon pyhä toimitus, olipa se rukousta tai elämässä tarvittavien asioiden siunaamista, kutsuu ihmistä liittymään enkelten kuoroon (esim. eukaristian rukoukset) ja näin saavuttamaan takaisin alkuperäisen yhteytensä Jumalaan.

Isä Olavi Merras
19.4.1999

Kirjallisuutta

• BISHOP MAXIMOS AGHIORGOUSSIS: Orthodox Soteriology; Salvation in Christ, A Lutheran-Orthodox Dialogue, Ed. John Meyendorff and Robert Tobias 1992
• JOHN BRECK: Divine Initiative: Salvation in Orthodox Theology; A Lutheran-Orthodox Dialogue, Ed. John Meyendorff and Robert Tobias, 1992
• JOHN KARMIRIS: A Synopsis of the Dogmatic Theology of the Orthodox Cat-holic Church, 1973
• JOHN D. ZIZIOULAS: Being as Communion, 1985
• MERJA MERRAS: Baptismal Recognition and the Orthodox Churches, Baptism and the Unity of the Churches, Ed. Michael Root and Risto Saarinen 1998
• ALEKSANDER SCHMEMANN: For the Life of the World, 1973
• THOMAS HOPKO: Women and the Priesthood, 1983
• OLAVI MERRAS: Marriage between Orthodox and Lutherans as a Pastoral Issue. The Finnish Lutheran - Orthodox Dialogue 1990, Documents of the Evangelical Lutheran Chuch of Finland 4, 1993
• TIMOTHY WARE: The Orthodox Chuch, 1993
• JOHN MEYENDORFF: Bysantine Theology, 1974

(Kirjoittaja on entinen Lahden ortodoksisen seurakunna nyt eläkkeellä oleva kirkkoherra. Artikkeli julkaistu Ortodoksi.netissä kirjoittajan luvalla)