Ortodoksinen pappeus Suomessa

Ortodoksisen kirkon pappeus herättää suomalaisessa yhteiskunnassa aika ajoin keskustelua. Yhtenä kysymyksenä nousee esille julkisuudessa ja nykymediassa usein ortodoksisen kirkon suhtautuminen naispappeuteen ja toisena asiana papin avioliitto, eroaminen, leskeys tai naimattomuus.

Diakoni

Pappi

Piispa

Naispappeus

Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeja. Historian saatossa varhaisessa alkukirkossa on ollut naispuolisia diakonissoja, mutta tämä käytäntö on loppunut jo kauan sitten. Diakonissa oli silloin lähinnä köyhien ja sairaiden hoitaja ja kun tehtävä hiljalleen muuttui ja varsinaisen diakonin tehtäviin tuli yhä enemmän piispan apuna toimimista jumalanpalveluksissa, diakonin tehtävien hoitajaksi voitiin valita vain mies ja diakoniudesta tuli korostuneesti ns. ylempään papistoon kuuluva yksi pappeuden asteista, sen ensimmäinen aste.

Alkukristillisessä perinteessä toimi alkuaan runsaasti naisia diakonissoina, mutta ehkä esimerkiksi luostarilaitoksen vahvasta vaikutuksesta juuri luostarielämän, munkkeuden esikuvaksi nostamisesta ja korostamisesta kristillisenä ihanteena mm. johtui, että diakonissat jäivät pois kirkollisesta käytännöstä. Diakonissojen katoaminen ortodoksisesta kirkosta on osittain hämärän peitossa ja kiistelyn kohteena niin syiden kuin ajankohdan osalta. Historioitsijat kiistelevät myös diakonissojen tehtävistä ja vihkimyksen asteesta.

Käytännössä diakonissatoimintaa ei ole ilmeisesti virallisesti lopetettu, mutta sen uudelleen käyttöön ottaminen vaatinee suuremman yleisen kaikkien paikalliskirkkojen yhteisen kirkolliskokouksen hyväksynnän tai hyväksynnän jokaisen paikalliskirkon omissa kirkolliskokouksissa samaan aikaan.

Pappeina naisia ei ortodoksisessa kirkossa ole koskaan ollut, sillä ortodoksisen käsityksen mukaan vain miehet voivat toimia pappeina. Pappeuden ja eritoten pappeuden sakramentin - sillä pappeus on yksi ortodoksien kirkon sakramenteista - katsotaan eräällä tavalla alkaneen ensimmäisestä Helluntaista, jolloin Pyhän Hengen kautta apostolit saivat vallan sitoa ja päästää ihmisten syntejä. Ainoastaan apostolit saivat pappeuden, kun Pyhä Henki laskeutui tulisina liekkeinä alas heidän päälleen.

Kristuksen katsotaan asettaneen pappeuden ja hän asetti tehtävään apostolinsa kätten päälle panemisella, joka sitten on jatkunut nykypäivään asti ortodoksisten piispojen kautta ns. apostolisena suksessiona. Monessa muussa kirkossa mm. luterilaisilla pappeus ei ole sakramentti ja mm. luterilaisen kirkon osalta katsotaankin, että heillä tuo apostolinen suksessiokin on katkennut.

Luterilaisen kirkon käyttämä ammattinimitys papista on pastori, joka kuvaa jollain tavalla juuri sen tehtävän luonnetta enemmän saarnaajana ja opettajana kuin sakramentaalisena pappina. Ortodoksisessa kirkossa pappeuteen vihityt miehet ovat valitut palvelemaan Kirkkoa, saarnaamaan, opettamaan ja kaitsemaan Jumalan kansaa, toimittamaan pyhiä sakramentteja, säilyttämään puhtaana oikean opin ja pitämään Kristuksen Ruumiin yhtenä.

Erilaisia pappeja ja piispoja

Ortodoksisessa kirkossa on kahden eri kategorian pappeutta, ns. alempaa ja ylempää papistoa. Kirkon varhaisina aikoina näihin kategorioihin kuului peräti seitsemän eri ryhmää, nykyään vain viisi. Aiemmin alemman papiston muodostivat ovenvartijat ja heidän avustajansa, eksorkistit eli manaajat sekä lukijat ja ipo- eli alidiakonit. Nykyään kategoriaan kuuluvat vain lukijat (joskus käytetään myös nimitystä veisaajat) ja alidiakonit.

Ylempään papistoon kuuluivat ennen ja nykyäänkin diakonit, papit eli presbyteerit ja piispat.

Kategorioista ja niiden järjestyksestä on kirjoitettu mm. joissain yleisissä sekä paikallisissa kirkolliskokouksissa ja niiden kanoneissa. Raamatussa on mainittu vain kolme pappeuden astetta: piispat, papit ja diakonit. Vihkimys näihin kaikkiin saadaan kheirotonian eli kätten päälle panemisen kautta. Muut pappeuden asteet eivät kuulu pappeuden armon piiriin vaan ne ovat osoittamassa asemaa, tiettyä tehtävää tai arvoastetta. Ne eivät siis ole osa jumalallista säätämystä vaan ihmisen säätämää järjestystä.

Näitä arvoasteita myöntävät piispat rukouksen ja toisenlaisen kätten päälle panemisen, kheirothesian, kautta. Lisäksi pappeuden kaikissa asteissa on erilaisia tehtäviä, joiden mukaan heille on sitten ihmisten, lähinnä piispojen toimesta annettu erilaisia arvonimiä kuten patriarkka, arkkipiispa, metropoliitta, piispa, apulaispiispa, rovasti, kirkkoherra, yli- eli protodiakoni ja diakoni. Näiden lisäksi luostarilaitoksen piiristä löytyy vielä munkkeuteen ja pappeuteen vihittyjä, jotka voivat olla mm. arkkimandriittoja, pappismunkkeja, arkkidiakoneja, munkkidiakoneja.

Pappeus ja siis pappi ei ole tutkinto, jonka voi suorittaa jossain oppilaitoksessa, sitä ei voi anoa, ottaa, pyytää ja tavoitella, sen voi vain saada (kts. Hepr.5:4) ja sitten se pysyykin koko elämän (Hepr.5:6), elleivät piispat sitä jostain rikkomuksesta tai muusta syystä peruuta ja siirrä henkilöä takaisin maallikoksi pois papillisista tehtävistä. Toinen vaihtoehto on asettaa pappi toimituskieltoon, jolloin hän säilyttää pappeutensa, mutta ei voi toimittaa papillisia tehtäviä. pappeuden lopullisuutta ja pysyvyyttä kuvaa kuitenkin se, ettei henkilöä, jolle "palautetaan pappeus" vihitä uudelleen pappeuteen, joka hänellä ortodoksisen käsityksen mukaan edelleen on.

Samalla on huomattava, että pappeus on vapaaehtoinen valinta jokaiselle pappeuteen vihittävälle. Ottaessaan vastaan pappeuden ja vihkimyksen, hän sitoutuu pappeuden mukanaan tuomiin rajoituksiin, ohjeisiin ja määräyksiin sekä elämäntapaan.

Avioliitto vai naimattomuus, selibaatti

Pappeudesta on ortodoksisessa kirkossa olemassa useita perinteeseen ja kirkolliskokousten kanoneihin eli eräänlaisiin "kirkollisiin lakipykäliin" perustuvia säädöksiä, joista ei voi normaalisti poiketa.

Alkuperäisen ja varsinaisen ortodoksisen perinteen mukaisesti papit olivat naimisissa olevia miehiä. Lisäksi papin ja diakonin puolison - mikäli mies on siis naimisissa - on oltava myös ortodoksisen kirkon jäsen. Miestä, jonka vaimo ei ole ortodoksi ja kuuluu vaikkapa luterilaiseen kirkkoon tai johonkin muuhun uskonnolliseen yhteisöön, ei voida ortodoksisen perinteen ja säädösten mukaisesti vihkiä pappeuteen - ei edes alempaan papistoon, puhumattakaan sitten ylemmästä papistosta.

Nykyisin mm. Suomeen on tullut hieman perinteiselle ortodoksisele kirkolle vieraampi tapa, jonka mukaisesti meillä on etenkin viime vuosina vihitty papeiksi ja diakoneiksi miehiä, jotka eivät ole avioliitossa. He elävät siis vapaaehtoisessa selibaatissa maailmassa, siis eivät elä luostarissa eivätkä kuulu minkään luostarin veljestöön. Ortodoksisen kirkon säädösten mukaisesti he eivät pappeuteen vihkimyksen jälkeenkään voi mennä avioliittoon ilma pappeuden menettämistä. He eivät myöskään saa elää avioliitonomaisessa suhteessa toisen ihmisen kanssa ja tehdä esimerkiksi lapsia ilman, että menettäisivät pappeutensa. Myöskään rekisteröimätön tai ns. rekisteröity parisuhde eli eläminen avioliitonomaisessa suhteessa samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa ei ole mahdollista ortodoksiseen pappeuteen vihittävälle tai vihitylle. Ei ennen eikä jälkeen vihkimyksen.

Piispat eivät taas vastaavasti voi nykyisessä ortodoksisessa kirkossa olla naimisissa. Heidän tulee olla pääsääntöisesti joko ns. selibaattipappeja tai munkkeja, jotka elävät selibaatissa tai leskiä, joiden vaimo on kuollut. Alkukirkossa oli naimisissa olevia piispoja ja käytäntö muodostui ensin sellaiseksi, että piispan vaimo meni miehen piispaksi vihkimyksen yhteydessä luostariin nunnaksi ja mies vihittiin piispaksi. Myöhemmin tämäkin käytäntö on pääsääntöisesti jäänyt pois ja piispat tulevat useimmiten luostarimaailmasta.

Papillinen urakehitys ortodoksisessa kirkossa on siksi maallisessa mielessä vaikeaa ja hankalaa. Itse ei siihen oikein voi, eikä oikeastaan saakaan vaikuttaa ja jos joku haaveilee pääsystä piispaksi jo pikkupoikana, mukaan elämän varrelle tarvitaan iso joukko onnea ja sattumia, kuitenkin koko ajan Jumalan johdatuksessa.

Ortodoksi.net

Katso myös

• Pappeuden sakramentti ja pastoraalinen virka
• Pappi Kirkon terapeuttina (opetuspuhe)