Pappi Kirkon terapeuttina (opetuspuhe)
Ortodoksi.netista
Kirkko on sairaala
Ortodoksiset isät eivät olleet kiinnostuneet teologiasta akateemisena oppiaineena. Heille teologia merkitsi Jumalan ihmiselle tarkoittamaa pelastuksen sisäistä mysteeriota. Teologia on ennen muuta ykseyttä Jumalan kanssa. Ortodoksinen teologia on Kirkon terapeuttista elämää. Teologia maallistuu, kun se hylkää olemuksensa, joka on johtaa ihmisiä puhdistumiseen, kirkastumiseen ja jumaloitumiseen.
Pappi on rippi-isänä ensisijaisesti Kirkon terapeutti. Papin tehtävä on parantaa sairaita, eikä se tapahdu inhimillisen tiedon avulla, vaan papin yhteistyössä Jumalan energioiden kanssa. Siksi pyhittäjä Johannes Siinailainen opettaa:
- ”Hyvä kapteeni pelastaa laivan, ja hyvä paimen tekee eläviksi ja parantaa sairastelevat lampaat”.
Pappi tarvitsee pastoraalisen terapian toteuttamisessa ennen muuta rakkauden hengellistä lahjaa. Pappi tarvitsee terapeuttina himottomuutta, koska silloin hänellä on kyky erottaa toisistaan hyvä ja paha. Tuolloin pappi tietää, milloin toiminnot ovat lähtöisin Jumalalta ja milloin ne ovat peräisin Saatanalta.
Ortodoksisessa kirkossa katumuksen pyhä mysteerio ei merkitse läntisen perinteen tavoin pelkästään muodollista syntien tunnustamista. Katumus on osa Kirkon terapeuttista hoitoa. On toki lukuisia ortodoksikristittyjä, jotka ovat vuosien ajan käyneet synnintunnustuksella, mutta eivät ole parantuneet hengellisistä sairauksista. Pyhien isien opetuksessa katumuksen erityismerkkeinä ovat synnintunto, kyyneleet, vastenmielisyys syntiä kohtaan ja Jumalan hyvyyden rakastaminen. Apostoli Johannes muistuttaa uskovia:
- “Kaikki, mikä on syntyisin Jumalasta, voittaa maailman” (1.Joh.5:4).
Ortodoksisen kirkon etiikka perustuu Jumalan pyhyyteen ja marttyyrien, uskontunnustajien ja askeettien elämän puhtauteen. Kukaan ei ole synnitön, ja Kirkon pyhät tunsivat parhaiten oman syntisyytensä. Kaikkia kutsutaan katumukseen. Ortodoksisen teologian mukaan pyhyys merkitsee olemassaolon ylentämistä, sen eheyden pelastamista, täydellistämistä, katoamattomaksi tekemistä ja kirkastamista. Ortodoksisen kirkon terapeuttinen teologia on palvelua eikä valtaa. Siellä, missä ihmissuhteissa vallitsee sorto ja pakkovalta, poiketaan Kirkon pyhittävästä ja parantavasta menetelmästä.
Kirkko on sairaala, ja parantaja on Kristus. Kirkko parantaa ihmisiä Kristuksessa synnin eli sielun sairauksista. Ortodoksinen usko ei voi toteutua ilman Kristuksessa tapahtuvaa eheytymistä ja parantumista, ja sen päämäärä on ihmisen hengellinen parantuminen, mikä tekee ortodoksisesta teologiasta terapeuttisen tieteenalan. Ilman sielun puhdistumista ja parantumista ei siis ole ortodoksista teologiaa. Ihmissielun puhdistuminen ja parantuminen tapahtuu ihmisen ja Pyhän Hengen yhteistyössä. Ortodoksinen teologia on ihmisen parantumisen hedelmä. Se on parannukseen tähtäävä tiede.
Sielun parantamisen ensimmäinen edellytys on oikea usko, sillä vääristynyt usko estää hengellisen parantumisen. Ihminen voi aloittaa hengellisen parantumisen, jos hän ensin tunnistaa sairautensa. Hengellisen sairauden tunnistaminen vaatii katumusta ja murehtimista. Hengellisen elämän matka alkaa ihmisessä olevan Jumalan kuvan puhdistavasta kasteesta ja johtaa askeesissa yhteyteen Jumalan kanssa. Jotta ihmisen elämässä voisi tapahtua parantumista, hän tarvitsee papin hengelliseksi terapeutikseen.
Ortodoksinen pappeus yhdistyy Kristuksen pappeuteen
ikoni, Lintulan luostari.
(Foto © Hannu Pyykkönen)
Papin tärkein tehtävä on parantaa. Kirkon pyhä pappeus on arvokkain virka maan päällä. Papille kuuluvia perusvaatimuksia on pappeuden pyhän armon säilyttäminen, sen kehittäminen ja seurakuntalaisille esimerkkinä eläminen. Pyhä Johannes Kronstadtilainen (k. 1909) muistuttaa, että pappi edustaa uskoa, Kirkkoa ja itseään Herraa Jeesusta Kristusta. Sen vuoksi papin tulee olla esikuva nöyryydestä, puhtaudesta, rohkeudesta, lujuudesta, kärsivällisyydestä ja hengen nostattamisesta.
Pyhään pappeuteen vihityllä on pastoraalisessa työssään kaksinkertainen tehtävä:
- parantaa sairaita ja
- toimittaa pyhiä mysteerioita.
Hengellinen parantaminen on mahdollista vain niille, jotka ovat ensin itse parantuneet. Kirkon pyhät isät ovat tietoisia siitä, että vain harvat papit ja piispat ovat täyttäneet itsensä Jumalan hyveillä. Hengellisyys ei välity maagisesti pappeuden mysteerion kautta.
Kristus on ensimmäinen diakoni, täydellinen esikuva jokaiselle papille. Siksi ortodoksisen pastoraaliteologian avainkäsitteet ovat
- empatia,
- filantropia,
- hyväsydämisyys ja
- ihmisyys.
Kirkon papillisen viran innoittajana ei ole hallitsemisen ja alistamisen henki. Kreikkalaiset isät korostavat opetuksissaan monipuolisesti, että kaiken papin virkaan tähtäävän opetuksen ja koulutuksen tehtävä on johtaa pappiskandidaatteja hyväksymään elämässään syvä pastoraalisuuden velvollisuus.
Piispan ja papin elämän yksi pahimmista kiusauksista on turhamaisuus. Papiston jäsentä seuraavat turhamaisuuden vanavedessä viha, kateus, panettelut, valheet, tekopyhyys, juonittelut ja ilkeys. Kunnianhimoinen ja ylistykselle altis piispa tai pappi mielistelee opetuksillaan ja alhaisella liehittelyllä yhteiskunnan hyväosaisia, mutta halveksii köyhiä ja elämässä epäonnistuneita. Kun joskus katselee joitakin papiston jäseniä, miten he kävelevät esimerkiksi papistonpäivillä sinne tänne, voi jopa fyysisesti tuntea miten he palvovat erilaisia papinristejä, viittoja tai papillisia päähineitä eli kaikkea mikä muodostaa näkyvän hurskauden. Samalla voi miltei kuulla heidän tuomitsevan toisensa hurskauden ja hengellisen elämän puuttumisesta.
Ortodoksisen paikalliskirkon arjessa näkyy kirkollisen elämän tasapainottomuus ja vääristyminen. Maailmalliset esikuvat ruokkivat ihmisissä ortodoksisen elämän syventämisen vastaista mielialaa. Kirkollisen elämän syventämistä vastustetaan monin tavoin. Ortodoksisen askeesin hengellinen kurinalaisuus koskee jokaista Kirkon jäsentä. Kirkon jäsenten kutsumuksena on elää toisin kuin ympäröivän maailman ihmiset. Kirkon jäsenten tulee löytää Kirkon elämän todellinen merkitys, sillä usein heidän elämänsä on vääristynyttä, kurjaa, turhaa ja rumaa.
Kaikki opetus ja kasvatus liittyvät ortodoksisessa kirkossa katumukseen, mielenmuutokseen, kaikkien arvojen uudelleen arvioimiseen Kristuksessa. Tämä edellyttää, että piispa, pappi, diakoni ja maallikot eivät sitoudu maailmaan vaan asettavat elämässään etusijalle iankaikkisen elämän mahdollisuuden. Pyhät isät opettavat, että uskon Kirkon elämään on perustuttava kyvylle nähdä pahuus eri muodoissa kaikkialla, missä sitä on. Pyhien isien askeesi perustuu ihmisessä itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Kirkon isät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saisi koskaan olla laiska Jumalan vaikutukselle.
Aikamme ihminen on levoton ja tavoittelee elämässään sensaatioita, ennennäkemätöntä ja erilaista. Hän pelkää olla yksin ja katsoa langennutta tilaansa. Hän kaipaa kiihkeästi rauhaa, vapautta ja onnea. Kirkon jäsenen kutsumuksena on vapautua synnin himoista ja heikkouksista. Ainoa parannuskeino on jatkuva askeesi. Kirkon hengelliset isät muistuttavat, ettei todellinen uudistuminen, rauha ja sisäinen järjestys, ole mahdollista ilman persoonallista taistelua kaikenlaisia himoja ja nautintoja vastaan.