Olen oma epäjumalani (opetuspuhe)

Vapaus, nopeus ja keveys

(Kuva © Martti Markoff)

Modernin yhteiskunnan kriitikot kutsuvat nykytodellisuutta kännykkäpaimentolaisten ajaksi. Teknologian kehityskulkua, järkeä ja rationaalisuutta ylistävät ihmiset ovat viettiensä, halujensa ja mielikuviensa vietävänä. Halu voittaa järjen ja mielikuvat tiedon ja todellisuuden. Itsekeskeinen ihminen vierastaa yhteisöllisyyttä ja toisen ihmisen huomioon ottamista.

Nykyaikaisen kärsimyksen kulttuurin arvopohja on yhteiskunnassa vastakkainen apostolisen ja katolisen kirkon arvoille. Kulttuurirappion erityispiirre näkyy siinä, miten se vaikuttaa väkivallan muodoissaan erityisen tuhoavasti puolustuskyvyttömiin.

Tämä väkivalta ilmenee muun muassa lasten seksuaalisena hyväksikäyttönä, jota tapahtuu kaikkialla maailmassa. Kärsimyksen kulttuurin uhreina ovat myös abortoidut lapset ja eutanasian uhkaamat ihmisolennot.

Kännykkä ja sähköposti ovat paljolti korvanneet kasvokkain yhteydenoton. Ne antavat vapauden ja hallinnan tunteen, joilla on myös karvas kääntöpuolensa. Kännykkä antaa ihmiselle hallinnan illuusion, mutta rakentaakin riippuvuutta.

Tšekkiläinen kirjailija Milan Kundera kirjoittaa:

"Nopeus on se hurmion muoto, jonka tekniikan vallankumous on lahjoittanut ihmiselle. Nykyajan ihminen tarrautuu yhä enemmän ajan sirpaleisiin, jotka ovat erillään menneisyydestä ja tulevaisuudesta; hän on jatkuvasti irti ajasta, hän on toisin sanoen vankilassa."

Mitä kapeammaksi ihmisen sisäinen elämä muuttuu ja mitä enemmän hän kadottaa kyvyn tuntea kiinnostusta menneisyyttä, luomakunnan, luonnon, eläinten ja ihmisten elinolosuhteiden tuntemista ja seuraamista kohtaan, sitä enemmän myös kirkollista elämää hallitsee olemassaolon sirpaleisuus. Ihminen saattaa olla vaikuttunut ortodoksisen jumalanpalveluksen "värikkäistä, muinaisista" rituaaleista, mutta hän ei näe niissä Kirkon elämän kokonaisuutta, kaiken kattavaa näkemystä Jumalan elämästä, joka voi muuttaa hänen elämänsä.

Vapaus, nopeus ja keveys. Siinä modernin ajan ja ihmisen kolme tärkeää ominaisuutta. Hän elää langenneen maailman vapauden vankilassa.

Psykoanalyytikko Pirkko Siltalan mukaan

"kiire, juokseva aika, yhteydenpito kännykän ja sähköpostin välityksellä eivät anna mielelle riittävää valmiutta ja aikaa työstää ongelmia". Hänen mielestään "jos ei ole aikaa ja oikeita ystäviä, osakesalkun tanakkuus ei paljon lämmitä hädän hetkellä eikä tarjoa ymmärtävää olkapäätä, johon nojata."

Narsistinen, itsekeskeinen kulttuuri, yhteiskunta ja sen instituutiot kääntävät mielellään monet elämän rakenteelliset kysymykset henkilökohtaisiksi asioiksi ja ongelmiksi. Viesti on kylmä: elämä on täynnä on riskejä, ja sinun on selviydyttävä niistä yksin.

Kun ihminen etsii omaa hyvinvointiaan kansakunnan tai instituution kautta, hän suhtautuu nihkeästi yhteisiin asioihin ja oikeudenmukaisuuteen. Yksilölle voimien yhdistäminen merkitsee oman vapauden rajoittamista ja omien etujen kaventumista. Tässä ajassa on tilaus aivan toisenlaisille asioille, joissa etusijalla on minä itse. Vahvimmat ja kovimmat selviytyvät, mutta heikot jäävät toisten jalkoihin.

Jumala elämän ja rakkauden lähteenä

Luottamus Jumalaan on kristillisen rakkauden olennainen osa. Kristuksen maanpäällinen elämä rakentui siihen, että hän luotti Isäänsä. Ihmiset tekevät syntiä, koska heiltä puuttuu myötätunto ja luottamus lähimmäistä kohtaan. Ihmisen lankeemus on hänen tahtonsa lankeemusta. Hän suuntaa tahtonsa väärään.

Hengellisesti viisas ihminen tekee erottaa toisistaan totuuden ja valheen, oikean ja väärän, hyvän ja pahan. Meidät on luotu jotakin syvempää kuin ruokaa ja nautintoja varten. Armeliaisuus on arvokasta niin kauan kuin se koskettaa ihmisten sydämiä. Meidän tulee oppia hallitsemaan itseämme ja vastustamaan langenneen ihmisyytemme mielijohteita.

Klemens Aleksandrialainen (k. 215) tähdentää eettisessä opetuksessaan ihmiselämän kolmea näkökohtaa: luonnetta, toimintoja ja himoja. Usko ja hyvät teot ovat hänelle yhden ja saman asian erottamattomia osia ja siksi niitä ei voi erottaa toisistaan. Usko on läheisessä yhteydessä rakkauteen ja toimii rakkauden kautta. Aleksandrian kirkon opettaja tähdentää kristillisen kasvattajan tai opettajan oman elämän puhtautta. Lapset ja nuoret kaipaavat esikuvia ja heillä on luontainen tarve jäljitellä heitä.

Klemens arvostaa kristillisen tiedon merkitystä. Havainto on erityisen ajankohtainen aikanamme, jossa kirkollinen tieto korvataan usein joko epämääräisillä tunteilla tai sitten kirkollinen toiminta ei jäsenny ihmisten arkiseen käytännön elämään.

Hyvän tekeminen on Kirkon yhteistä toimintaa. Pyhät isät korostavat, että älyllinen usko ilman hyviä tekoja jää epäuskoksi. Kristus on ihmiselle elämän esikuva. Pyhä Basileios Suuri (k. 379) opettaa:

"Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen jokainen teko ja sana on hurskauden ja hyveen sääntö. Hän tuli ihmiseksi, että jokainen mies ja nainen voisi katsoa Hänen esikuvaansa ja pyrkiä elämään sen mukaisesti. Hän kantoi ruumiimme, että voisimme noudattaa Hänen elämäntapaansa".

Kun ihminen hylkää vapaaehtoisesti Jumalan, niin hänestä tulee Jumalan kuvan sijaan oma epäjumalansa. Pyhittäjä Andreas Kreetalainen (k. noin 740) ilmaisee sen Suuressa katumuskanonissa:

"Olen oma epäjumalani saastutettuani sieluni himoissa ... olen tahrannut kuvasi ja vääristellyt käskysi: koko kauneuteni on himmennyt ja himoihin on lamppuni sammunut".

Kirkon askeesi ja hengellinen elämä perustuu ihmisessä itsekkyyden ja vastuuttomuuden voittamiseen. Autiomaaisät opettavat, ettei ihmisen sisäinen maailma saa koskaan olla tyhjä Jumalan vaikutukselle. Askeetti etsii kilvoituksessaan Jumalan pyhyyttä. Pyhät isät opettavat ihmisen sisäisen askeesin kehittämisestä. He tarkoittavat sillä Jumalan alinomaista muistamista. Pidättäytyminen lähimmäisen tuomitsemisesta ja halveksimisesta lahjoittaa kilvoittelijalle uskalluksen Jumalan edessä. Abba Pambo opettaa:

"Jos sinulla on sydän, sinä voit pelastua".

Hän painottaa ihmisen pelastumisesta sisimmässä tapahtuvana Jumalan persoonallisena kohtaamisena. Hän rohkaisee jokaista, joka etsii Jumalan elämää.

Professori Georgios Mantzaridis kirjoittaa:

"Jumala on elämän ja rakkauden lähde. Siksi osallistuminen Jumalan elämään sisältää myös Hänen rakkautensa jakamisen. Jumalan rakkaus maailmaa kohtaan ei kasva välttämättömyydestä, vaan vapaudesta. Jumalan rakkaus ei rajoitu ihmisen vapauteen, vaan pikemmin edellyttää sitä".

Kirkollinen elämä vaatii ihmiseltä ponnistelua, itsensä kieltämistä, taistelua, tuskaa ja kärsimyksiä. Pyhä Basileios Suuri kutsuu langenneen ihmisyyden vastustamista "elämän tieksi". Kirkon hengen mukainen katumus vapauttaa kilvoittelijan maailman orjuudesta ja itsekkyyden tyranniasta.

Maailmasta omaksutut esikuvat ruokkivat ihmisissä Kirkon hengellisen elämän vastaista mielialaa. Sen vuoksi kirkollisen elämän laadullista laajentamista vastustetaan moni tavoin. Vihollinen on näkymätön ja onnistuu usein halvaannuttamaan kirkkoruumiin elämää. Ensimmäisenä uhrina on Kirkon lähetystyö.

Kristus ei kutsu meitä pelipöytään, vaan taistelukentälle. Hän sanoo selkeästi:

"Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan" (Matt.10:34).

Kirkon kutsuu rohkeita ihmisiä, jotka ottavat missä tahansa paikkansa Kristuksen tähden. Kutsu merkitsee ristiä. Se on hinta, jonka Kristuksen seuraajat ovat valmiit maksamaan Hänen opetuslapseutensa arvosta ja etuoikeudesta. Koska ihminen uhattuna, taistelu Jumalan nimissä on taistelua ihmisen puolesta. Ihmisiä kutsutaan olemaan elävässä yhteydessä lähimmäisiin ja osoittamaan heille rakkaudessa tie Jumalan valtakuntaan.

Paluun pyhien isien traditioon on ainoa ratkaisu nykyiseen moraaliseen ja eettiseen kriisiin kirkossa ja maailmassa. Synti on isien mukaan sairaus, joka täytyy parantaa. Kirkko on sairaala, jossa ihmisen parantuminen synnin sairauksista tapahtuu.

Serbialainen arkkimandriitta ja teologi Justin Popovitš (k. 1979) opettaa, että ihmisellä on vain yksi todellinen vapaus: pyhä vapaus. Pyhä vapaus merkitsee Kristuksen vapautta, jolla hän vapauttaa meidät synnistä, pahuudesta ja saatanasta. Kristus sitoo meidät yhteen ainoaan ja totiseen vapauden lähteeseen eli Jumalaan.

Arkkimandriitta Justinin mukaan kaikki muut vapaudet ovat valhevapauksia. Valhevapaudet tarkoittavat ihmiselämässä orjuutta ja vankeutta. Isä Justin opettaa, että älykäs ihminen ilman hyvyyttä, hellyyttä ja armeliaisuutta on lähes tulkoon paholaisen kaltainen. Paholainen ilmaisee usein suurta älykkyyttä, mutta hyvyys ja rakkaus on sille mahdotonta.

Siksi synti on saatanan juonikas harhaoppi elämästä, jolla kiusaaja sylkee Kristuksen pelastustyölle. Tämä on usein todellisuutta laitoskirkon elämässä. Kun Kirkon jäsenten maailmankuvana ei ole yhteinen liturginen elämä, ei myöskään liturgian ja ihmisten elämän kesken synny vastaavuutta.

Isä Alexander Schmemann (k. 1983) opetti vuosikymmeniä sitten, että maallistuminen on ennen muuta jumalanpalveluksen kieltämistä. Se on elämäntapa, joka kieltää täysin, että esimerkiksi perhe-elämä, kasvatus, tiede jne. perustuu Kirkon uskoon, ja että sillä olisi yhteys Jumalan maailmaan.

Isä Alexanderin mielestä ihmisten lisääntyvä piittaamattomuus Jumalasta tukahduttaa maailman ja tekee siitä kuolevan maailman. Ensimmäisten ihmisten synti ei ollut siinä, että ihminen löi laimin uskonnolliset rituaalinsa. Heidän syntinsä oli siinä, että he asettivat Jumalan elämän vastakohdaksi.

Jumalasta irti leikattu luonnon maailma on kuoleva maailma. Kun ihminen pitää maailmaa itsetarkoituksena kaikesta tulee arvo sinänsä, ja sen seurauksena kaikki menettää arvonsa, koska kaiken merkitys eli arvo on ainoastaan Jumalassa.

Isä Alexander kirjoittaa perustellusti, että kristinusko on kaiken uskonnon loppu. Uudessa testamentissa ei ole missään sanottu, että kristinusko olisi kultti tai uskonto. Uskontoa tarvitaan siellä, missä Jumalan ja ihmisen välillä on erottava muuri. Kristus, joka on sekä Jumala että ihminen, on murtanut Jumalan ja ihmisen välisen muurin. Hän on julistanut alkaneeksi uuden elämän, ei uutta uskontoa.

Isä Jarmo Hakkarainen