Armeija ja ortodoksinen kirkko
Ortodoksi.netista
Sotapalveluksen kanoninen pätevyys ortodoksikristityn kannalta
Theodoros Alokas eli
Theodoros Tyroslainen
(muistopäivä 17.2.)
(Kuva © Pyykkönen)
Maassamme on keskusteltu ortodoksisen kirkon asenteesta maanpuolustukseen ja siitä missä laajuudessa kirkon kanoninen lainsäädäntö sallii ortodoksikristittyjen osallistumisen sotapalvelukseen. Tätä kysymystä on luonnollisesti tarkasteltava koko ortodoksisen Kirkon pitkän kokemuksen ja historian valossa muistaen myös sen, että kirkkomme Traditio on elänyt ja yhä elää hyvin erilaisissa poliittisissa järjestelmissä.
Kanonit ja sotapalvelus
Paikallisten ortodoksisten kirkkojen hyväksymät myönteiset asenteet sotapalvelukseen edellyttävät toisaalta myös syventymistä Kirkon kanoniseen sotapalvelusta koskevaan aineistoon. Monissa yhteyksissä tämän aineiston erittely on unohtunut ja monille ortodoksikristityille tämä aineisto itsessään on lähes tuntematonta. Yleistäin voidaan viitata mm. siihen, kuinka perinteisesti ortodoksisessa maassa, kuten Kreikassa ortodoksikristityt palvelevat armeijassa, mutta näin he menettelevät myös ei-ortodoksisissa maissa, kuten Yhdysvalloissa tai jopa kristillisyyttä vastaan avoimesti taistelleessa ateistisessa entisessä Neuvostoliitossa.
Vaikka ortodoksisen Kirkon kanonisessa opetusperinteessä vain muutamat kanonit viittaavat nimenomaisesti papiston ja armeijan välisiin suhteisiin, niin näitten kanonien sisältö on selkeästi määritellyt sen, ettei papiston jäsen koskaan voi toimia missään armeijassa taistelijana. Muutamat kanonit käsittelevät hieman laajemmin papiston osallistumista »maallisiin asioihin» ja tämä muodostaa aiheemme kannalta hyvän lähtökohdan.
Maallisiin asioihin sekaantuminen
Tunnemme 6. apostolisen kanonin sisällön:
Charles Hefelen mukaan tämä kolmannelta vuosisadalta peräisin oleva kanoni muodostaa perustan myös sille myöhemmälle kanoniselle säädöstölle, jossa käsitellään papiston mahdollisuuksia osallistua maallisten asioitten hoitamiseen. Merkittävä bysanttilainen kanonisti Zonaras tulkitsee kanonin siten, että sillä turvattiin papiston keskittyminen hengellisten tehtävien hoitamiseen. Nikodeemoksen ja Agapioksen kokoamassa Pedalionissa kanonille annetaan samankaltainen tulkinta.
Karthagon 16. kanoni (n. 419) kieltää papistoa toimimasta maanviljelijänä tai prokuraattorina. Kanonin mukaan nämä ammatit sitovat tarpeettomasti papistoa »häpeälliseen kaupantekoon». Kanonin sisältö tuo mieleen Timoteos-kirjeen kohdan:
- »Kärsi vaivaa niin kuin ainakin jalo Kristuksen sotamies. Ei kukaan, joka sodassa palvelee, sekaannu elatuksen toimiin, sillä hän tahtoo olla mieliksi sille, joka on hänet palkannut» (2.Tim.2:3-4).
Zonaras lainaa tätä Paavalin kirjeen kohtaa, vaikka siihen näyttää sisältyvän tiettyä ristiriitaisuutta: siinä asetetaan sotapalvelus papin tehtävien hoidon »vertaiseksi».
Erossa pysyminen armeijasta ei ole aina mahdollista
Ns. Hippolytoksen 14. kanoni toteaa:
- »Kristityn ei pitäisi vapaaehtoisesti tulla sotilaaksi, ellei joku arvovaltainen henkilö määrää häntä siihen. Hänen tulee täyttää velvoitteet (myös sotilaalliset) ilman petosta ja Jumalan pelossa».
Sotaa ja sotapalveluksen kristillistä problematiikkaa ajatellen tämä kanoni, joka on peräisin vuosilta 336-340 on hyvin tärkeä. Siinä toistetaan se periaate, että kristittyjen tulisi pysyä erossa armeijasta, mutta samanaikaisesti se tunnustaa, ettei se aina ole mahdollista. Edelleen kanoni tunnustaa, että kristittyjen sotilaitten on joskus kohdattava myös se tilanne, että he joutuvat surmaamaan. Tämä kanoni on askel kohden kysymyksen laajempaa pohdintaa.
Sotilas ammattina
Pyhä Ambrosius Milanolainen (k. 397) tähdentää, että hänen papistonsa tulee pidättäytyä fyysisen väkivallan toteuttamisesta. Vaikka pyhällä Basileios Suurella on samankaltainen lähestymistapa, niin hän toisaalta epäröimättä sanoo, ettei sotilaan ammattia voi ainoastaan verrata kristilliseen uskoon, vaan se on eräissä yhteyksissä jopa rinnastettavissa uskon pyhyyteen. Kirjeessään eräälle sotilaalle Basileios kirjoittaa:
- »Sotilaan ammatissakin mies voi pitää yllä täydellistä rakkautta Jumalaa kohtaan, sillä kristittyä ei tule luonnehtia hänen päällään olevien vaatteiden vaan sielun tilan mukaan» (Kirje 106).
Sotilasmarttyyrit
Tämän kokemuksen valossa ei olekaan ihmeellistä, että Basileios »löytää» Uuden testamentin sotilashenkilöistä myös kristityn elämän esikuvia. Homiliassaan sotilasmarttyyri Gordiukselle hän kuvaa tämän pyhän henkilön seuranneen sadanpäämiehen jalanjälkiä Kristuksen ristin äärellä (Matt.27:54), Kapernaumin sadanpäämiestä (Matt.8:8-10) ja Korneliusta (Apt.10). Kaksi viimeksi mainittua henkilöä ovat traditionaalisia esimerkkejä myös kolmen ensimmäisen vuosisadan kristittyjen kohdalla, kun he puolustivat kristittyjen »oikeutta» osallistua armeijaan, vaikka roomalainen yhteiskunta monin tavoin teki lainsäädännöllään ja uskontopolitiikallaan sen äärimmäisen ongelmalliseksi. Tässä yhteydessä on myös syytä mainita pyhä Athanasios Aleksandrialainen (k. 373). Samoin on huomioitava Ambrosius Milanolaisen ja Augustinuksen näkökohdat »oikeutetusta sodasta». Ambrosius sanoo suoraan ja epäröimättä, että sodassa osoitettu rohkeus on ylevää ja mieltä kohottavaa, koska siinä kuolema nähdään orjuutta ja häpeää paremmaksi (Papiston velvollisuuksista). Tässä yhteydessä Ambrosius puhuu kunnioituksella sellaisten vanhatestamentillisten henkilöitten kuten Joosuan, Joonatanin ja Juudas Makkabealaisen urhoollisuudesta.
"Oikeutettu sota"
Kuitenkin on muistettava, että yksityisistä Kirkon opettajista eniten kristilliseen sotaan liittyvään opetukseen on vaikuttanut Augustinus. Hän on käsitellyt perusteellisesti sotaa, väkivaltaa ja sotapalvelusta. Häntä voidaan oikeutetusti pitää ns. »oikeutetun sotateorian» luojana. Kuitenkin on korostettava, ettei hän koskaan kirjoittanut yhtenäistä teosta tai tutkielmaa tästä aiheesta. Augustinus korostaa sitä, miten sotien yhteydessä ilmenee aina »vallan himoa». Hänessä ilmenee paljonkin herkkyyttä rauhan painotuksille, sillä olihan hän itse monin tavoin joutunut kärsimään sodan kauhuista henkilökohtaisessa piispallisessa tehtävässään, kun vandaalit hävittivät Pohjois-Afrikan kristillisiä alueita. Augustinuksella on hyvin pessimistinen ihmiskuva, ja hän liittää tämän ihmisen langenneeseen todellisuuteen. Siksi Jumala käyttää sotia rangaistakseen pahoja ja koetellakseen uskovia. Mutta Augustinus kirjoittaa:
- »Ei sotilaallinen velvollisuus vaan sydämen pahuus estää hyvän tekemisen».
Hylätessään manikealaisuuden pasifismin (manikealaisuudessa on paljon vaikutteita buddhalaisuudesta, jossa ilmenee voimakas sodanvastaisuus) Augustinus ottaa esimerkeiksi sekä Vanhan että Uuden testamentin henkilöitä, kuten Mooseksen ja Daavidin sekä edellä mainitut sadanpäämiehet. Hän toteaa:
- »Älä kuvittele, että on mahdotonta palvella Jumalaa, jos on aktiivipalveluksessa armeijassa. Pyhä Daavid, johon Jumala oli mielistynyt, oli sotilaallinen mies ja niin olivat monet hänen aikalaisistaan. Sama on totta myös sadanpäämiehen kohdalla, joka sanoi Herrallemme (Kristukselle): En ole otollinen, että sinä tulet minun kattoni alle, sano vain sana, niin minun lapseni paranee ...»
Kirkolliskokousten päätöksiä
Näitten yksittäisten kirkkoisien tulkintojen jälkeen on hyvä paneutua ekumeenisten ja paikallisten synodien sotaan liittyvään niukkaan, mutta tärkeään sisältöön.
Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous
Neljännen ekumeenisen synodin (Khalkedon, 451) 3. kanoni on sisällöltään varsin ongelmallinen. Synodin isät viittaavat eräisiin papiston jäseniin, jotka ovat tulleet toisten omaisuuden vuokralaisiksi ja tämän vuoksi lyövät laimin jumalallisen liturgian toimittamisen. Tällaiset toimintamuodot kielletään papeilta ja munkeilta ja poikkeukset muodostavat vain piispan sallimat kirkolliset kohteet, kuten orpokodit jne. Synodin kanoni tuomitsee kaikenlaisen hyötytavoittelun papillisessa tehtävässä.
Seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous
Seitsemännen ekumeenisen synodin (Nikea, 787) 10. kanoni pyrkii estämään kehityssuunnan, jonka vuoksi erityisesti Konstantinopolin papistossa oli havaittavissa kirkollisten tehtävien jättämistä jonkin maallisen viran tai työn vuoksi. Tätä yleisasennoitumista sovelletaan myös papiston sotapalveluksen suhteen: pappi ei voi osallistua armeijan edellyttämiin maallisiin tehtäviin.
Georgios Nyssalainen ja Basileios Suuri
Sodassa tapahtuviin surmaamisiin viittaavat välillisesti myös pyhän Gregorios Nyssalaisen 5. kanoni ja Zonaras tulkitessaan Basileioksen 43. kanonia. Gregorios tekee eron vapaaehtoisen murhan ja pakon edessä tehdyn murhan välillä ja määrää niistä sopivan kirkollisen rangaistuksen. Vaikka kanonissa ei ole erityistä viittausta sotatilanteisiin, niin papiston tekemistä murhista Gregorios Nyssalainen toteaa:
- »Tällainen pappi on profanisoinut feloninsa ja hän menettää papillisen armonsa heitettyään pois (papillisen) arvokkuutensa».
Ja Zonaras sanoo:
- »Jos joku vapaaehtoisesti tappaa toisen ja jos hän on pappi, erotettakoon, sillä hän on saastuttanut itsensä tulemalla murhaajaksi».
Basileioksen 43. kanonin mukaan tappaminen on aina este papiksi vihkimykselle. Tämä saattaa omituiseen valoon myös Venäjän ortodoksisen kirkon tilanteen, jossa lukuisat toisen maailmansodan sotaveteraanit on vihitty myöhemmin papeiksi. Kirkollisen lehdistön mukaan heitä arvostetaan suuresti, vaikka kysymyksessä on selvä kanonisen perinteen loukkaus.
Sotapalvelus ja kanonit
Sotapalvelukseen selkeästi kantaa ottavat kanonit voidaan koota seuraavanlaiseen yleistarkasteluun.
83. apostolinen kanoni viittaa Matteuksen evankeliumin kohtaan 22:21, jossa puhutaan Jumalan ja keisarin antamien tehtävien erilaisuudesta. Siinä kielletään papistoa (piispa, pappi ja diakoni) rangaistuksen uhalla osallistumasta sotilaallisiin asioihin. Asiaa on tarkasteltava kuitenkin roomalaista lainsäädäntöä vasten, joka käytännössä kielsi kristillisen vakaumuksen omaavaa palvelemasta minkäänlaisessa sotilaallisessa tehtävässä. Rinnakkaisia tälle kanonille ovat jo mainitun neljännen ekumeenisen synodin 3. ja 7. kanoni. Synodi määrää tällaisen papin erotettavaksi kirkon yhteydestä. Tässä yhteydessä voidaan taas viitata esim. Venäjän ns. valkoisen armeijan (kenraali Wrangelin armeijan) joukoissa olleisiin pappeihin ja Neuvostoarmeijassa toisen maailmansodan aikana sotilastehtävissä palvelleisiin, joista jotkut ovat kirkollisesti ylenneet jopa piispoiksi ja igumeneiksi asti. Keisari Justinianoksen Novella 123 vuodelta 544 (kyseessä ei ole varsinaisesti kanoni) kehottaa papistoa pysymään »erillään» sotilaallisista toiminnoista. Aina, kun papistoa on pyritty ohjaamaan vain »hengellisiin asioihin», on luonnollisesti nähtävä kysymyksen ns. »uusplatonilainen kytkentä», jossa tehdään selkeä ero papillisten ja maallisten tehtävien välillä. Sama pätee myös kirkollisten rangaistusten »henkeen».
Pyhien apostolien 41. kanoni sisältää viittauksen siihen, miten palkka-armeijan on vastattava myös sotilaitten kustannuksista. Samoin piispalla on määräysvalta kirkon omaisuuteen ja papistolle kuului maksaa palkkaa siitä, jos he osallistuivat kirkon hallussa olevien tilojen hoitamiseen.
Basileioksen 36. kanoni, keisari Justinianoksen 117. Novella ja Trullon 93. kanoni käsittelevät sodassa kadonneitten sotilaitten tai yleensä kadonneitten miesten leskien oikeutta uudesta avioliitosta. Asiaa käsitellään varsin ylimalkaisesti. Kanonien henki on se, että sotilaan vaimo saa »miehelleen uskollisena» osakseen suuremman arvostuksen kuin uudestaan avioituva leski. Mutta jos »kadonnut» palaakin takaisin, niin hänellä on oikeus saada vaimonsa takaisin.
Ensimmäinen ekumeeninen kirkolliskokous
Jo nämä muutamat kanoniset viittaukset osoittavat, miten kristityn miehen oli luvallista palvella Bysantin keisarikunnan armeijassa. Ja usein »pasifistisin tuntein» tapahtuva viittaus ensimmäisen ekumeenisen synodin (Nikea, 325) 12. kanoniin on kohdistettu, ei suinkaan kristilliseen sotapalvelukseen, vaan niitä kristillisiä sotilaita vastaan, jotka ovat uudelleen liittyneet Liciniuksen armeijaan ja ovat antaneet näin tukensa antikristillisille voimille. Licinius (hallitsi valtakunnan itäosaa) vaati kaikkia sotilaitaan kieltämään kristinuskon ja osallistumaan ehdottomasti pakanallisiin lähinnä mithrakultin uskonnollisiin uhrimenoihin. Kaikki kieltäytyneet erotettiin armeijan palveluksesta.
Tähän kanoniin sisältyy myös tärkeä sisältökysymys: ortodoksisen perinteen kannalta on välttämätöntä tarkastella kunkin armeijan erityisluonnetta. Jokainen armeija ei sellaisenaan ole arvollinen kristityn siihen liittymiselle. Tässä yhteydessä on syytä erityisesti painottaa armeijan moraalista ja uskonnollista »laatua» valtiollisessa tai hallinnollisessa merkityksessä. Siksi palvelu sellaisissa armeijaorganisaatioissa, jotka kieltävät ortodoksisen uskon tai asettavat sen painostuksen alaiseksi on kanonisen hengen kannalta aina ongelmallista. Keisari Konstantinos Suuren (k. 337) aikaansaama muutos rohkaisi Nikean synodin päätöksillä kristittyjä palvelemaan armeijassa, koska ortodoksinen Kirkko nyt eli rauhassa hallitsijan kanssa ja hallitsija suhtautui myönteisesti Kirkkoon. Sama pätee hyvin selvästi myös suomalaisessa valtiollisessa todellisuudessa: ortodoksinen kirkollinen työ nauttii armeijan ja valtion taholta arvostusta ja tukea. Sodassa tappamisen problematiikkaan olemme jo viitanneet, mutta ehkä on paikallaan vielä mainita Athanasios Suuren (k. 373) 1. kanoni, jossa otetaan huomioon sodassa tappamisen poikkeuksellinen luonne. Tämä kanoni esittää uuden »muodon» ja eräänlaisen oikeutetun sodan teorian, johon jo viitattiin Augustinuksen yhteydessä. »Sodassa on sekä laillista että hyväksyttävää tuhota vastustaja». Sodassa tappamisen ja »yleisittäin tappamisen» välillä ortodoksinen traditio näkee eron.» Mikään luomakunnassa (luotujen joukossa) ei ole pahaa, paitsi väärinkäyttö» (Maksimos Tunnustaja, k. n. 663). Tämä näyttäisi antavan tukea sille näkemykselle, että tietyissä olosuhteissa sotaan aina liittyvä ihmisten uhraaminen on vaikutukseltaan asiaa laajemmin tarkasteltuna jopa hyväksyttävää. Toiminta itsessään on tällöin perusteiltaan puolueetonta, neutraalia ja se edellyttää persoonallista tarkoitusta ja aikomusta, joka antaa sille eettisen arvon. Ja kuitenkin esim. raiskaus tai fyysinen kiduttaminen ei kuulu näihin yleviin aikomuksiin. Kristitty ei voi eräissä tapauksissa pelastaa lähimmäisiään väärinkäytöksiltä tai vaikeuksilta ellei hän toimi aktiivisesti tämän väärinkäytöksen lopettamiseksi.
Kirkko vahvistaa kansakunnan yhteistä hyvää
Näin me tulemme tärkeään kysymykseen vastuusta, jota meidän on tunnettava lähimmäisiämme kohtaan. Ja usein tämä vastuun tunteminen on johtanut myös sodan muodossa tapahtuvaan vastuun kantamiseen. Vaikka ortodoksisen Kirkon täytyy aina olla luonteeltaan realistisen pasifismin edustaja, niin Kirkon tehtävänä on, missä tahansa se jäsentensä välityksellä vaikuttaakin, myös varmistaa itsensä ohella myös kansakunnan yhteistä hyvää. Tältä kannalta on erityisen tärkeä Basileios Suuren 13. kanoni:
- »Isämme eivät lukeutuneet murhaajien murhaajiksi sodissa. Minusta tuntuu, että tulee antaa anteeksi niille, jotka puolustivat itseään maltillisuuden ja hurskauden vuoksi. Mutta ehkä on hyvä neuvoa, että he eivät osallistu ehtoollisesta kolmeen vuoteen, koska heidän kätensä eivät ole puhtaat».
Basileioksen mukaan sodassa tapahtuvan surmaamisen tekee oikeutetuksi hurskauden ja yhteiskunnallisen järjestyksen puolustaminen.
Hallitsija ja piispat hankauksessa
Keisari Nikeforos II Fokas (963-969) oli merkittävä bysanttilainen hallitsija, joka oli tunnettu sotilaallisesta urhoollisuudestaan ja luostareitten vallanhimon vastustamisestaan. Hän määräsi, että sodissa kaatuneita tuli kunnioittaa hymnein, kuten kunnioitettiin uskon marttyyreita. Piispat eivät kuitenkaan hyväksyneet tätä eikä heidän mielestään ollut perusteita tällaiseen. He kysyivät, kuinka voidaan pitää marttyyreina sodassa kaatuneita, koska Basileios Suurikin esti heiltä pyhät lahjat kolmeksi vuodeksi, sillä »heidän kätensä eivät olleet puhtaat». Näin ollen Bysantin ortodoksinen kanoninen ajattelu hyväksyi sotilaallisen puolustuksen, mutta ei valloitusta. Kirkko »suvaitsi» puolustustaistelut »onnettomana todellisuutena» ja »välttämättömänä pahana», joka esti epäoikeutetun moraalin tai fyysisen tuhon.
Itsekästä oman edun tavoittelua
Joku kyynisesti todellisuutta tarkasteleva jälkiteollisen ajan ortodoksi-idealisti voisi hyvinkin ehdottaa, että ortodoksisen Kirkon jäsenten tulisi modernissa yhteiskunnassa keskittyä »omien asioittensa hoitamiseen» ja antaa ei-ortodoksien taistella niissä maissa, joissa ortodokseja asuu vaikeissa olosuhteissa myös ortodoksien hyväksi. Ortodoksit vain sitten korjaisivat sotilaallisesta toiminnasta koituvan hyödyn tutkimatta sen syvemmin tällaisen moraalisen ratkaisun sisältöä. Tällainen asennoituminen merkitsisi synnillistä ja itsekästä oman edun tavoittelua ja huolta vain omasta säilymisestä. Se osoittaisi myös kristillisen eettisen elämännäkemyksen syvyyden puuttumista ja Kirkon aseman kieltämistä tässä maailmassa.
Kollektiivinen vastuu
Tuntuu paradoksaaliselta, että Kirkon kanonit antavat kollektiivisesti vastuun yksityisille kristityille taistelussa niitä voimia vastaan, jotka pyrkivät tuhoamaan uskon ja järjestyksen. Mikä tahansa muu näkökohta ilmaisee epäkäytännöllistä ja romanttista ihanteellisuutta tai tarpeettoman itsetuhon vaihtoehtoa. Ja tällaiset ajatukselliset juonteet, joita ortodoksisen perinteen pohjalta mm. Leo Tolstoi muodollisesti edusti, nousevat aatehistoriallisesti ennemminkin idän buddhalaisesta maailmankuvasta (kaikki tahtominen on väärin; myös vapauden) ja platonilaisesta näkyvää todellisuutta vieroksuvasta ideoitten maailmasta.
Papisto ja sotilaallinen toiminta
Mutta ortodoksisen Kirkon kanonit eivät anna kaikille samanlaista raskasta iestä. Kanonit kieltävät papistoa osallistumasta sotilaalliseen toimintaan. Aivan samoin kanonit kielsivät pappeja toimimasta virkamiehinä, liikemiehinä, poliittisessa toiminnassa ja räikeimmillään heidän mainitaan sotkeutuneen jopa prostituution ylläpitämiseen.
Sotilaspapit
Mutta mitä ortodoksinen perinne sitten ajattelee ns. sotilaspapeista? Neljännen ekumeenisen synodin (Khalkedon, 451) 7. kanonin tulkinta sallii papistolle oikeuden toimia tällaisissa tehtävissä niin kauan, kuin heidän tehtävänsä on pelkästään pastoraalista eli sielunhoidollista. Luonnollisestikaan tämän synodin isät eivät voineet nähdä ennalta sitä ainutlaatuista mahdollisuutta, joka monissa läntisen yhteiskunnan armeijoissa suodaan ortodoksisille seurakuntapapeille tai päätoimisille sotilaspapeille tehdä myönteistä kirkollista kasvatustyötä kansallisen todellisuuden pohjalta. Niin kauan kuin ortodoksiset papit eivät käytä armeijan univormua (poikkeuksen muodostaa mm. Yhdysvallat) vaan esiintyvät perinteisessä papin asussa, tässä työssä ei ole mitään ongelmallista. Kanonien mukaanhan ainoastaan maallikot voivat palvella armeijan asussa.
Historiallisesti olemme todellisuudessa, että niin kauan kuin on sotia ja niin kauan kuin on ortodoksikristittyjä, jotka haluavat taistella näissä sodissa oman kansallisen ajattelunsa ja olemassaolonsa puolesta, edellä mainitut kanoniset säännöt ovat velvoittavina moraalisina ohjeina. Ehkä kirkko joutuu myös synodaalisen toimintansa elpyessä muodostamaan perinteisen hengen pohjalta uutta kanonista säädöstöä. Mutta tällä hetkellä nämä olemassa olevat kanonit muodostavat »avaimen» tietoiselle ja myönteiselle maanpuolustustyölle.
Isä Pentti Hakkarainen
kirkkoherra ja sotilaspappi oto. (2010)
(nyt eläkkeellä)