Pappeuden sakramentti ja pastoraalinen virka

Yksi ortodoksisen kirkon nimetyistä mysteerioista on pappeus. Tämä pappeus ymmärretään moniulotteisesti niin, että me kaikki kristityt Kristuksen seuraajina kuulumme "kuninkaalliseen papistoon", jonka ylimmäisenä pappina on Kristus itse. Toisaalta voimme erottaa myös sen pappeuden armolahjan, joka annetaan vihkimyksen kautta. Tässäkin tapauksessa Kristus itse on kaiken alkulähde.

Yleinen pappeus, joka koskettaa jokaista oikeauskoista kristittyä, perustuu siihen, että jokainen on saanut kutsun seurata Kristusta, elää Jumalan tahdon mukaista elämää ja siihen kuuluen uhrautua ja kantaa omaa henkilökohtaista rukoustaan Jumalalle. Myös Kristuksen lähetyskäskyn noudattaminen koskee jokaista kristittyä.

Apostoli Pietari puhuu tästä yleisestä pappeudesta seuraavasti:

"Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden.-- Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa." (1.Piet.2:5,9)

Sakramentaalinen pappeus

Sakramentaalinen pappeus voidaan jakaa kahteen ryhmään. Puhutaan "alemmasta" papistosta, joka on vihitty kirkkosalin puolella (heirotesia), näitä ovat lukija / veisaaja ja ipodiakoni (alidiakoni). Toinen ryhmä on taas ne, jotka vihitään alttarissa (heirotonia), näihin kuuluvat diakoni, pappi ja piispa.

Jos lähdemme aivan alusta liikkeelle, niin ensimmäinen on vihkimys lukijaksi / veisaajaksi. Tähän tehtävään vihitään henkilö, joka nimenomaisesti toimii lukijan tai veisaajan tehtävissä kirkossa. Tässä vaiheessa henkilö saa myös luvan käyttää alusviittaa. (Ilman vihkimystäkin on piispan siunauksella mahdollista käyttää viittaa jumalanpalvelustehtävissä.) Käytännössä tätä alusviittaa lukijat ja ipodiakonit käyttävät pääasiassa kirkon seinien sisäpuolella sekä joissakin kirkollisissa tilaisuuksissa.

Ipodiakonit toimivat piispan toimittamissa jumalanpalveluksissa avustajina ja muutoinkin heidän tehtävänsä on toimia enemmän alttarissa. Ipodiakoni käyttää jumalanpalveluksissa stikaria ja ristiin kiedottua oraria sen päällä.

Ensimmäinen alttarissa tapahtuva vihkimys on diakoniksi vihkiminen. Vihkimys tapahtuu käytännössä niin, että Eukaristian jälkeen (merkkinä siitä, että diakoni ei itsenäisesti toimita Eukaristiaa) ipodiakonit saattavat vihittävän pyhälle portille, missä diakonit ottavat hänet vastaan. Vihittävä erotetaan "omien" joukosta ja hänet ottavat vastaan ne joiden joukkoon hän on siirtymässä. Tätä ennen on toinen ipodiakoneista kuuluttanut seurakunnalle, kuka vihitään ja mihin arvoon.

Itse vihkimys alttarissa tapahtuu niin, että vihittävä kolmesti kiertää pyhän pöydän ja tässä yhteydessä ensin papisto (ja sitten kuoro toistaen) veisaa samat veisut kuin avioliittoon vihkimyksen saatossa (tosin eri järjestyksessä), eli "Te Pyhät marttyyrit", "Kunnia olkoon Sinulle Kristus Jumala", "Riemuitse Jesaja" Vihittävä suutelee jokaista pyhän pöydän kulmaa ja lopuksi kumartaa maahan piispan edessä ja suutelee ensimmäisellä kerralla piispan omoforin ristiä ja hänen kättään ja toisella kerralla kuvevaatteen ristiä ja piispan kättä. Kolmannella kerralla vihittävä kolmesti kumartaa pyhän pöydän edessä ja sitten kumartaa piispan edessä ja tämän jälkeen asettuu pöydän oikean kulman luokse toiselle polvelleen (papiksi vihkimyksessä kummallekin polvelleen).

Tämän jälkeen vihittävä kumartuu toiselle polvelleen pyhän pöydän kulmalle ja piispa panee kätensä hänen päänsä päälle ja lukee vihkimysrukoukset. Tämä Pyhän Hengen armon vuodattaminen kätten päälle panemisen kautta on tapahtunut Kirkon synnystä alkaen. Tämä mainitaan myös Paavalin 1. kirjeessä Timoteukselle, jossa hän muistuttaa tästä seuraavasti:

"Älä lyö laimin armolahjaa, jonka sait silloin, kun vanhimmat profeettain sanojen perusteella panivat kätensä sinun päällesi." (1.Tim.4:14)

Pyhän Hengen armolahjaa on vuodatettu Kirkon alusta lähtien katkeamattomana tähän päivään saakka. Tästä käytetään myös nimitystä "apostolinen seuraanto". Se ei ainoastaan vakuuta meitä tuon pastoraalisen viran jatkuvuudesta, vaan myös siitä, että uskolla ja Kirkon Traditiolla on vankka perusta. Tämän jälkeen vihittävä puetaan pappeuden arvon mukaisiin vaatteisiin. Jokaisen vaatekappaleen kohdalla piispa kysyy kansalta "Aksios?", eli siinä tilanteessa kysytään, onko vihittävä otollinen tähän. Oletusarvona on, että kansa vastaa "aksios, aksios, aksios", eli on otollinen.

Papiksi vihkimys tapahtuu samalla tavoin, mutta se alkaa jo ennen Eukaristiaa (merkkinä siitä, että pappi voi "itsenäisesti" toimittaa Eukaristian). Kaksi diakonia saattaa vihittävän pyhästä portista sisään ja papit ottavat hänet vastaan. Pyhän pöydän kiertäminen kumarruksineen tapahtuu samalla tavoin kuin diakoniksi vihkimyksessä.

Kaikki edellä mainitut vihkimykset toimittaa piispa. Sen sijaan piispaksi vihkimisen pääsääntöisesti suorittaa kolme piispaa. Piispaksi vihkimys tapahtuu jo ennen Evankeliumin lukemista (merkkinä siitä, että piispa opettaa ja valvoo Evankeliumin totuudenmukaista julistusta).

Lainaan seuraavaksi edesmenneen arkkipiispa Paavalin ohjekirjaa piispallisista jumalanpalveluksista ja itse vihkimyksestä, jotta ymmärtäisimme paremmin sen, mitä eri vaiheet vihkimystoimituksessa merkitsevät:

"Kolminkertainen pyhän pöydän kiertäminen Pyhän Kolminaisuuden nimeen kuin myös sen aikana laulettavat veisut: "Te pyhät marttyyrit", "Kunnia olkoon Sinulle, Kristus Jumala", "Riemuitse Jesaja" kuvastavat papiston yhteistä hengellistä iloa uuden kanssapalvelijan vihkimisen johdosta sekä korostavat vihittävälle, joka turvautuu nyt marttyyrien esirukouksiin, että hänenkin kilvoituksessaan voiton antajana on Kristus Jumala, jonka syntyminen Neitseestä on kirkon tunnustuksen perustava uskonkappale.

Pyhän pöydän kiertäminen ja suuteleminen todistavat vihittävän kunnioituksesta pyhyyttä kohtaan, koska pyhä pöytä on Jumalan läsnäolon merkki ja sillä on Kristuksen Ruumis ja Veri. Piispan edessä kumartaminen todistaa vihittävän rakkautta vihkijää kohtaan sekä täydellistä kuuliaisuutta sen edessä, jolta hän saa diakonin (pappeuden) armolahjan." (Piispallisten jumalanpalvelusten ohjeita 1956, s. 62-63)

Arvonimistä

Vihkimysten on seurattava toinen toistaan, joten ketään ei voi vihkiä suoraan papiksi ennen kuin hänet on ensin vihitty lukijaksi, ipodiakoniksi ja diakoniksi. Kokonaan toinen asia ovat sitten pappeuteen liittyvät arvonimet ja muut ulkoiset merkit, jotka myönnetään tehtävän tai ansioitten mukaan. Kaikista arvonimistä huolimatta pappeuden asteita on kolme: diakoni - pappi - piispa

Arvo	Luostarissa
diakoni	munkkidiakoni
ylidiakoni	arkkidiakoni
pappi, pastori	pappismunkki
rovasti	arkkimandriitta

Pappien kohdalla on syytä huomata, että nuorempi pappi on aina pastori ja hän saattaa tästä huolimatta vastata omasta seurakunnasta, jolloin hän on myös kirkkoherra. Mitään yksiselitteistä sääntöä ei ole siitä, milloin papille saatetaan myöntää rovastin arvonimi. Käytännössä tämä tapahtuu n. 20 vuoden kuluttua vihkimyksestä. Tähän saattavat vaikuttaa myös aiempi toiminta kirkollisessa piirissä ja henkilökohtaiset ansiot kirkollisessa toiminnassa yms.

Piispan arvonimissä on käytännössä alueellisia eroja. Meillä Suomessa apulaispiispasta käytetään nimitystä piispa ja häntä puhutellaan Korkeasti Siunatuksi (KS). Hiippakuntapiispat ovat metropoliittoja (Karjalan hiippakuntaa lukuun ottamatta, jonka esipaimenena on arkkipiispa). Metropoliittoja ja arkkipiispaa puhuteltaessa käytetään muotoa Korkeasti Pyhitetty (KP). Edelleen on syytä muistaa pappeuden asteitten kolmijako. Piispa on aina piispa, oli hän sitten apulaispiispa tai patriarkka. Sama koskee pappia, oli hän sitten vastavihitty pastori tai sitten arkkimandriitta.

Siunauksen pyytäminen

Piispalta ja papilta pyydetään siunaus. Tässäkin korostuu se, että kysymyksessä on Kristuksen pappeus ja piispa / pappi edustaa Kristusta. Tämän vuoksi me emme sananmukaisesti pyydä siunausta piispalta tai papilta, vaan itse Kristukselta. Pappeutta ei olisi ilman Kristusta ja piispa / pappi ei itsessään voi olla tähän siunaamiseenkaan kelvollinen, ellei Kristus ole läsnä. (Tätä samaa ajattelua voidaan myös soveltaa itse Eukaristian toimittamiseen). On myös syytä huomata, että papilta ei pyydetä silloin siunausta, jos piispa on läsnä.

Edellä mainittu siunauksen pyytäminen ja siihen liittyvä käytäntö vaihtelee alueellisesti. Esimerkiksi Kreikassa ei varsinaisesti erikseen pyydetä siunausta, vaan tervehdittäessä "kirkonmiestä" aina samalla suudellaan kädelle. Tässä ei tehdä eroa edes sille onko henkilö pappi vai diakoni, vaan näin tehdään koska henkilö edustaa Kristusta ja toimii Kristuksessa. Sama koskee myös luostariväkeä. Tämä edellä mainittu ei ole niinkään mitään ylihurskautta, vaan kysymyksessä on luonnollinen kunnioitus sitä kohtaan, mitä henkilö edustaa.

Pastoraalinen tehtävä

Jos yleisemmällä tasolla puhumme pappeudesta ja pastoraalisesta tehtävästä, velvoitteista ja vastuusta, niin emme voi sivuuttaa pyhän apostoli Paavalin ensimmäistä kirjettä Timoteukselle. Siinä apostoli Paavali sanoo seuraavasti:

"Tämä sana on varma: joka pyrkii seurakunnan kaitsijan virkaan, tahtoo jaloon työhön. Seurakunnan kaitsijan tulee olla moitteeton, yhden vaimon mies, raitis, harkitseva, rauhallinen, vieraanvarainen ja taitava opettamaan, ei juomiseen taipuvainen, ei väkivaltainen eikä rahanahne, vaan lempeä ja sopuisa. Hänen on pidettävä hyvää huolta perheestään, kasvatettava lapsensa tottelevaisiksi ja saavutettava kaikkien kunnioitus. Jos joku ei osaa pitää huolta omasta perheestään, kuinka hän voisi huolehtia Jumalan seurakunnasta? Hän ei saa olla vastakääntynyt, jotta hän ei ylpistyisi eikä joutuisi tuomittavaksi Paholaisen kanssa. Hänen on nautittava myös ulkopuolisten arvonantoa, jottei hänestä puhuttaisi pahaa ja jottei hän lankeaisi Paholaisen virittämään ansaan." (1.Tim.3:1-7)

Edellä mainittu lainaus pitää sisällään hyvin monia velvoitteita, jotka kohdistuvat papilliseen tehtävään. Raittiit elämäntavat sekä lempeys ja kärsivällisyys ovat hyveitä, joita papilta vaaditaan. Tämä on luonnollista jo siitä syystä, että seurakunnan paimenen tulee olla hyveissä esimerkillinen omille seurakuntalaisilleen. Mikäli hän ei vietä nuhteetonta elämää, niin silloin hän ikään kuin vetää maton oman opetuksensa ja uskottavuutensa alta. Kärsivällisyys ja nöyryys ovat myös tärkeitä hyveitä, koska kysymyksessä on palvelutehtävä. Kylmä ja vihamielinen asenne luonnollisesti karkottaisi ihmiset pois hänen luotaan ja samalla myös seurakunnan yhteydestä. Omasta perheestä huolehtiminen on vähintäänkin yhtä tärkeää, sillä mikäli perhe voi huonosti, niin se heijastuu välittömästi myös seurakuntatyöhön ja seurakunnan hyvinvointiin. Seurakunnan ulkopuolisia tahoja ei voi myöskään unohtaa, sillä jokainen meistä elää tässä maailmassa ja jokaisen kristityn tehtävänä on toimia hyvänä esimerkkinä muille. Tämä itsessään on myös yksi lähetystyön muodoista. Kaikki edellä mainitut hyveet viittaavat suoraan itse Kristukseen, joka on meille kaikille "Ensimmäinen ja Ylimmäinen pappi". Kaikissa tilanteissa papin tulisi toimia niin kuin itse Kristus toimi julistaessaan ihmisille hyvää sanomaa.

Pyhä apostoli Paavali jatkaa toisessa kirjeessään Timoteukselle seuraavasti:

"Minä vannotan sinua Jumalan ja Kristuksen Jeesuksen nimessä, hänen, joka on tuomitseva elävät ja kuolleet, ja hänen ilmestymisensä ja hänen valtakuntansa kautta: julista sanaa, astu esiin sopivaan ja sopimattomaan aikaan, nuhtele, moiti ja kehota, aina kärsivällisesti opettaen. Tulee näet aika, jolloin ihmiset eivät siedä kuulla tervettä oppia vaan haalivat itselleen halunsa mukaisia opettajia kuullakseen sitä mitä kulloinkin mieli tekee. He tukkivat korvansa totuudelta ja kääntyvät kuuntelemaan taruja. Mutta pysy sinä järkevänä kaikissa tilanteissa, kestä vaivat, julista evankeliumia ja hoida virkasi tehtävät." (2.Tim.4:1-5)

Edellä Paavali kuvaa sitä tosiasiaa, että vaikka papin tuleekin olla lempeä ja kärsivällinen, niin hänen tulee kuitenkin olla horjumaton opetuksessaan. On mahdotonta olla kaikille mieliksi, sillä jos sille tielle lähtee, niin opetuksesta tulee lopulta mitäänsanomatonta. Varmasti on tilanteita, joissa Evankeliumin sanoman esille tuominen ei välttämättä herätä kuulijoissa mielenkiintoa. Nykypäivän maallistuneisuudessa mennään yhä enemmän ja enemmän sille linjalle, että uskonasioista ja Jumalasta ei haluta edes kuulla mitään. Papin tehtävä ei ole kuitenkaan muuttaa totuutta ja Evankeliumin sanomaa tilanteiden mukaan, vaan hänen on puhuttava ja opetettava sopivaan ja sopimattomaan aikaan. Tässä kohden on hyvä muistaa Kristuksen omakohtainen opetus siitä, että jos me häpeämme Häntä ja hänen sanojaan ihmisten edessä, niin silloin on Jumalan Poika häpeävä meitä Jumalan ja tämän enkelien edessä.

Myös kirkon kanoneissa on tämä edellä mainittu otettu huomioon. Esimerkiksi Pyhien apostolien 62. sääntö sanoo tästä seuraavasti:

"Jos joku kleerikko peljäten ihmisiä, kuten juutalaista, kreikkalaista tai harhaoppista, kieltää Kristuksen nimen, erotettakoon hänet kirkon yhteydestä" (Ortodoksisen kirkon kanonit selityksineen, s.111)

Pappeuteen liittyvistä asioista ja sen suuresta vastuusta on seikkaperäisesti kertonut kirkkomme suuri opettaja pyhä Johannes Krysostomos. Hänen kirjeittensä kokoelma "Pappeudesta" on käännetty myös suomen kielelle. Pyhä Johanneshan nuoruudessaan pakeni vihkimystä ja myöhemmin hän kirjeissään perusteli ystävälleen sitä, miksi hän oli näin tehnyt. Keskeisin sisältö Krysostomoksen opetuksessa on se, että pappeuteen ei sovi suhtautua kevytmielisesti, koska siihen liittyvä vastuu ja velvollisuus on suunnaton. Lainaan nyt Johannes Krysostomosta:

"Lammaslauma seuraa paimentansa johtipa hän sitä minne tahansa. Jos joku lammas poikkeaakin oikealta tieltä, jättää hyvän laitumen ja alkaa vaeltaa karuilla ja kivisillä mailla, riittää erkaantuneen takaisin palauttamiseksi ja lauman johdattamiseksi, että paimen kutsuu sitä. Jos taas ihminen eksyy pois oikeasta uskosta, silloin tarvitaan paimenelta paljon vaivannäköä, kestävyyttä ja kärsivällisyyttä. Häntä ei näet voi palauttaa väkisin eikä pelottelemalla oikeaan uskoon, vaan hänet täytyy taivutellen johdattaa sille todelliselle tielle, josta hän oli langennut pois. Tähän paimen tarvitsee jaloa sielua, ettei hän joutuisi epätoivon valtaan eikä luopuisi eksyneiden pelastamisesta, vaan jatkuvasti ajattelisi ja sanoisi 'Jospa Jumala antaa heidän joskus oppia tuntemaan totuuden ja he niin vapautuisivat pahan hengen paulasta'." (Krysostomos, Kuusi kirjaa pappeudesta, 1981, s. 30)

Kirkon kanonit ja pappeus

Kirkon kanoneissa (säännöissä) on myös selkeästi tuotu esille se, ketä voidaan ylipäätään vihkiä pappeuteen, ja toisaalta myös se, missä tilanteissa tämä pappeus voidaan tarpeen vaatiessa pidättää. Seuraavassa muutamia sääntöjä, jotka liittyvät nimenomaan pappeuteen:

Pyhien apostolien säännöt / 26. sääntö:

Käskemme, että naimattomina kleerukseen tulleista ainoastaan lukijat ja laulajat saavat, jos haluavat, mennä naimisiin.

Edelleenkin tätä sääntöä noudatetaan hyvin tarkasti. Pappeuteen aikovan on oltava naimisissa ennen pappisvihkimystä, sillä vihkimyksen jälkeen ei ole lupa enää avioitua.

39. sääntö:

Presbyterit (papit) ja diakonit älkööt tehkö mitään piispan tietämättä, sillä hänelle on uskottu Herran kansa, ja häneltä tulee vaadittavaksi tili heidän sielujensa hoitamisesta.

Sääntö pohjautuu siihen, että kaikissa tärkeissä asioissa käännyttäisiin piispan puoleen. Aiemmin on kuitenkin todettu se, että yksi piispan tärkeimmistä tehtävistä on valvoa, että Evankeliumia julistetaan oikein ja kirkon opetus säilyy yhdenmukaisena. Mikäli papisto ryhtyisi omavaltaiseksi näissä asioissa, niin siitä ei syntyisi muuta kuin epäjärjestystä. Luonnollisesti piispalla on myös tuo tärkeä hengellinen vastuu ihmisten sielujen pelastumisesta.

81. sääntö:

"Olemme sanoneet, ettei piispan eikä presbyterin sovi antautua maallisiin hallintoasioihin, vaan hänen tulee omistaa aikansa kirkollisiin tehtäviin--"

Käytännössä papiston ei ole oikein ryhtyä toimimaan politiikassa tai muissa maallisissa oikeus- ja hallintotehtävissä. Ensinnäkin ne vievät häneltä sitä kallisarvoista aikaa, joka on tarkoitettu (hiippakunnan) seurakunnan hoitamiseen. Toisaalta esimerkiksi julkinen toimiminen jonkun puolueen nimissä saattaa luoda toisissa ihmisissä ennakkoasenteita, jotka heijastuvat myös seurakuntatyöhön.

4. ekumeenisen kirkolliskokouksen säännöistä (Kalkedon v. 451) / 13. sääntö:

Vieraat ja tuntemattomat kleerikot älkööt ilman oman piispansa suosituskirjeitä toisessa kaupungissa lainkaan missään toimittako jumalanpalvelusta.

Suomen ortodoksisen kirkon piirissä lähes koko papisto tuntee toisensa, joten käytännössä on tapana kysyä ainoastaan toisen hiippakunnan piispalta suullisesti lupaa toimittaa jumalanpalvelusta hänen hiippakuntansa alueella. Sen sijaan muissa maissa toimiminen edellyttää edellä mainittua suosituskirjekäytäntöä. Esimerkiksi, jos suomalainen pappi haluaa toimittaa Kreikassa jumalanpalveluksen, niin hän pyytää omalta piispaltaan suosituskirjeen, jonka hän vie mukanaan Kreikkaan kyseisen hiippakunnan piispalle, joka taas oman harkintansa mukaan antaa tämän toimia papillisissa tehtävissä omassa hiippakunnassaan.

Papistoon liittyviä kanoneita on lukuisia ja edellä on mainittu esimerkkinä vain muutama. Kanonien tarkoituksena on kuitenkin varjella sitä, että kaikki Kirkossa tapahtuu oikein ja hyvässä järjestyksessä. Papistoon liittyviä sääntöjä on suhteessa paljon enemmän, mutta ymmärrettävää on myös se, että ne jotka ovat Kristuksen edustajia ja nuhteettomassa elämässä esimerkkeinä muille toimisivat myös sen mukaisesti. Epäsoveliaalla käytöksellä sielunpaimen ei pelkästään anna huonoa esimerkkiä muille, vaan myös samalla vetää maton alta omalta opetukseltaan. "Älkää tehkö niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon" on hyödytön perustelu väärille teoille. Tämä ei koske pelkästään papistoa, vaan jokaista kristittyä. Oma esimerkki on paras opetuksen ja oikean uskon julistuksen väline!

isä Andrei Verikov

Katso myös

• Pappeus
• Pappi Kirkon terapeuttina (opetuspuhe)
• Ortodoksisen kirkon terapeuttista teologiaa (opetuspuhe)