Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
Ortodoksi.netista
Kirkkohistoria-sarja
Varhaiskirkon aika (30-313)
1. Kristinuskon historiallinen tausta
2. Ensimmäinen helluntai
3. Apostolinen lähetystyö
4. Varhaiskirkon elämää
5. Vainot
Lisää luettavaa varhaiskirkon ajasta
Kirkolliskokousten aika (313-787)
6. Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
7. Harhaopit ja kirkolliskokoukset
8. Orientaalisten kirkkojen synty
9. Vanhat patriarkaatit
10. Luostarilaitoksen syntyminen
Lisää luettavaa kirkolliskokousten ajasta
Bysantin aika (787-1453)
11. Bysantti
12. Jumalanpalveluselämän muotoutuminen
13. Kirkkotaide
14. Hesykasmi
15. Itä ja länsi vieraantuvat
16. Slaavien käännytys
17. Kristinuskon tulo Venäjälle
18. Kirkon jakaantuneisuus syvenee
19. Islamin leviäminen
20. Lännen kirkko uudella ajalla
Lisää luettavaa Bysantin ajasta
Kansalliskirkkojen aika (1453->)
21. Balkanin kirkot
22. Moskova - Kolmas Rooma
23. Ekumeeninen patriarkaatti islamin puristuksessa
24. Vanhat patriarkaatit uudella ajalla
25. Lännen kirkko jakaantumisen jälkeen
26. Venäjän kirkko 1900-luvulla
27. Vanhat patriarkaatit 1900-luvulla
28. Ekumenian historia
29. Uuden ajan lähetystyö
30. Euroopan Unioni ja ortodoksisuus
*
Lue myös isä Andrei Verikovin Liturgista teologiaa -artikkelisarja
Kristinusko oli 200-lukuun mennessä levinnyt melko nopeasti Roomassa, Persiassa ja Mesopotamiassa. Efesos toimi lähetystyön keskuksena. Roomassa kristinuskon leviämistä auttoi pitkä rauhankausi eli niin kutsuttu Pax Romana (27 eKr.-180 jKr.). Kristinusko oli levinnyt myös Armeniaan ja Intiaan.
Rooma oli suopea monille uskonnoille. Rooman vanha uskonto oli monijumalainen ja siksi salliva useammalle jumalalle. Toisaalta alistettujen kansojen annettiin harjoittaa uskontoaan, jotta vältyttiin suuremmilta kapinoilta. Roomalaisten näkökulmasta kristinusko oli aluksi juutalaisuuden haara, johon kiinnitettiin vähän huomiota. Vasta, kun kristinusko alettiin omaksua omaksi uskonnoksi, se alettiin kokea uhaksi.
Vuonna 100 kristinusko oli saanut jalansijaa nykyisten Israelin, Egyptin, Turkin, Kreikan ja Italian rannikkoalueilla. Kristinusko levisi nopeasti Välimeren rannoilla aina Espanjaan ja Pohjois-Afrikkaa myöten. Vuoden 200 tienoilla kristinusko oli levinnyt Gallian jokia pitkin roomalaisten sotajoukkojen myötä. Myös Armeniassa kristinuskon asema vahvistui. Vuonna 300 kristinusko oli jo saavuttanut Britannian rannikot, vaikka sillä ei vielä ollut siellä vahvaa asemaa. Irlannissakin kristinusko sai vahvempaa sijaa vasta 400-luvun puolivälissä.
Konstantinos Suuren uudistukset
Keisari Konstantinos Suuren uskonnonvapausjulistuksen jälkeen vainot kristittyjä kohtaan vähitellen laantuivat. Kirkko pääsi kehittymään, mutta samalla esiin nousi raastavia kysymyksiä, jotka olivat vähempiarvoisissa asemissa vainoaikana. Keisari Theodosios Suuri teki kristinuskosta ainoan valtiollisen uskonnon vuonna 380. Tämän ansiosta se pääsi rauhassa leviämään, mutta liitto valtion kanssa toi kirkkoon myös maallisia puolia.
Kirkon uusiutumisen vahvin eteenpäin viejä oli keisari Konstantinos Suuri. Uskonnonvapauden lisäksi hänet muistetaan ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen koollekutsujana Nikeaan. Kirkkoa rasittivat kysymykset muun muassa Jeesuksen luonnosta eli hänen jumaluuden ja ihmisyyden suhteesta. Kirkolliskokoukset vahvistuivat käytännöksi teologisia kysymyksiä ratkottaessa.
Konstantinos halusi uudistaa myös Roomaa. Vanha pääkaupunki oli pakanallisen kulttuurin muistomerkki, joka ei sopinut uudistuneen kristillisen valtion keulakuvaksi. Sen tilalle Konstantinos perusti uuden kristityn pääkaupungin Konstantinopolin (nykyisin Istanbul). Konstantinos otti siihen aikaan tavallisen tavan mukaan kasteen vasta, kun oli kuolemaisillaan. Konstantinoksen suurten edistysten takia kristikunta muistaa häntä lisänimillä Suuri ja apostolien vertainen. Hänen poikansa jatkoivat valtakunnan kristillistämistä ja käyttivät tässä myös väkivaltaa. Näin kristityistä oli tullut vainotuista vainoajia.
Kristinuskon ja valtion liitto toi mukanaan etuja ja haittoja. Kirkko oli nyt virallisesti keisarin suojeluksessa ja saattoi levitä rauhassa. Samalla kirkko sai kuitenkin maallisen johtajan. Keisari käytti puheenvuoroja kirkolliskokouksissa, sääti lakeja kirkolle ja nimitti piispat. Joskus keisari jopa painosti piispoja teologisissa asioissa. Kirkon maallistuminen toi kirkon piiriin oman edun tavoittelijoita.
<swf>Kristinuskon_levinneisyys300.swf</swf>Kristinuskon levinneisyys 300-luvulla (© Sonja Pyykkönen)