Kirkon jakaantuneisuus syvenee
Ortodoksi.netista
Kirkkohistoria-sarja
Varhaiskirkon aika (30-313)
1. Kristinuskon historiallinen tausta
2. Ensimmäinen helluntai
3. Apostolinen lähetystyö
4. Varhaiskirkon elämää
5. Vainot
Lisää luettavaa varhaiskirkon ajasta
Kirkolliskokousten aika (313-787)
6. Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
7. Harhaopit ja kirkolliskokoukset
8. Orientaalisten kirkkojen synty
9. Vanhat patriarkaatit
10. Luostarilaitoksen syntyminen
Lisää luettavaa kirkolliskokousten ajasta
Bysantin aika (787-1453)
11. Bysantti
12. Jumalanpalveluselämän muotoutuminen
13. Kirkkotaide
14. Hesykasmi
15. Itä ja länsi vieraantuvat
16. Slaavien käännytys
17. Kristinuskon tulo Venäjälle
18. Kirkon jakaantuneisuus syvenee
19. Islamin leviäminen
20. Lännen kirkko uudella ajalla
Lisää luettavaa Bysantin ajasta
Kansalliskirkkojen aika (1453->)
21. Balkanin kirkot
22. Moskova - Kolmas Rooma
23. Ekumeeninen patriarkaatti islamin puristuksessa
24. Vanhat patriarkaatit uudella ajalla
25. Lännen kirkko jakaantumisen jälkeen
26. Venäjän kirkko 1900-luvulla
27. Vanhat patriarkaatit 1900-luvulla
28. Ekumenian historia
29. Uuden ajan lähetystyö
30. Euroopan Unioni ja ortodoksisuus
*
Lue myös isä Andrei Verikovin Liturgista teologiaa -artikkelisarja
Keisari Konstantinos Suuri oli perustanut Rooman valtakunnalle uuden pääkaupungin Konstantinopolin 320-luvulla. Rooman valtakunta pysyi suhteellisen yhtenäisenä aina vuoteen 395 asti, jolloin valtakunta keisari Theodosios Suuri jakoi valtakunnan kahtia. Tämän jälkeen idän ja lännen kirkkojen kasvaminen erilleen alkoi.
Valtakunnan jakamisesta seurasi, että idällä ja lännellä oli erilaiset poliittiset motiivit. Fotioksen skisma 800-luvulla saatiin vielä soviteltua, mutta säröjä suhteisiin oli tullut. Bysantin valta oli suurimmillaan 1000-lukua lähestyessä, kun se oli saanut vallattua Bulgarian, Antiokian ja Jerusalemin.
Paavin ylivalta
Lännessä Bysantin vallan kasvamiseen vastattiin korostamalla Pietarin ylivertaisuutta apostolien joukossa ja paavin asemaa Pietarin seuraajana. Korostus johti 700- ja 800-luvuilla lännen kirkon tekemiin väärennöksiin. Näistä kuuluisin oli niin kutsuttu Konstantinoksen lahjakirja, jossa keisari Konstantinos luovutti hengellisen ja maallisen vallan paaville. Toinen kohua herättänyt asiakirjasarja oli väärennetyt kanonit, niin kutsutut pseudo-isidorilaiset dekretaalit, joissa korostettiin muun muassa paavin ylivaltaa kirkossa.
Nykytutkijoiden mukaan paavilla oli oma väärentäjien ”armeija”, joka koostui oppineista munkeista. Vielä nykyäänkään historiantutkijat eivät ole löytäneet pitäviä todisteita siitä, että Pietari olisi toiminut Rooman piispana. Tämä tieto on peräisin suullisesta perimätiedosta. Joidenkin tutkijoiden mukaan on epätodennäköistä, että oppimaton kalastaja olisi toiminut, ainakaan menestyksekkäästi, piispana paikassa, joka oli sen ajan intellektuellien keskus.
Vuodesta 1054 alkanut suuri skisma
Kirkkojen välit olivat Fotioksen skisman jälkeen 200 vuoden ajan kohtalaiset, kunnes ne taas kiristyivät 1040-luvulla. Mikael Kerularios, joka oli aiemmin toiminut hovin edustajana ja sittemmin pakotettu munkkiuteen poliittisista syistä, valittiin vuonna 1043 keisarin toimesta Konstantinopolin patriarkaksi. Mikael oli asenteissaan jyrkkä. Samaan aikaan Rooman paavina oli Leo IX ja hänen edustajanaan myös jyrkkämielinen kardinaali Humbert.
Kirkkojen suhteet olivat tulehtuneet ja yksittäiset tapojen erilaistumiset olivat kinastelun välikappaleina (katso taulukko). Toisen osapuolen tahallinen ärsyttäminen oli yleistä keskinäisen rakkauden hävittyä ja alkoi aika, jolloin toisten osapuolten erilaisuuksia korostettiin ja niitä käytettiin syytösten tukena. Eripuraisuutta lisäsi yksittäisten henkilöiden jääräpäisyys.
Vuonna 1053 alkanut tapahtumasarja tuli vaikuttamaan vielä pitkälle. Silloin patriarkka Mikael Kerularios vaati Konstantinopolissa toimivia läntisiä kirkkoja omaksumaan itäiset tavat. Heidän kieltäytyessä Mikael sulki latinalaiset kirkot Konstantinopolissa ja kielsi siellä happamattoman leivän käytön ehtoollisessa, joka oli lännen kirkon perinteen mukainen.
Ohridin (makedoniaksi: Охрид) piispa syytti kirjeessä länttä harhaoppisuudesta, johon Humbert vastasi listaamalla 90 idän harhaoppia. Vaikka Mikael kävi kuumana, ilmeisesti keisari ja Tranin piispa sai hänet rauhoittumaan. Paavi ja Humbert taas halusivat ratkaista asian ja Humbert lähti neuvottelemaan asiaa delegaation kanssa Konstantinopoliin huhtikuussa 1054. Heidän vastaanottonsa ei ollut kuitenkaan heidän toivomansa mukainen ja he ryntäsivät ulos palatsista vihaisina, jättäen Mikaelin vielä vihaisemmaksi. He jättivät Mikaelille paavin kirjelmän, jonka sinettiä oli peukaloitu. Delegaatio oli kääntänyt kirjeestä aikaisemman jyrkemmän version kreikaksi ja asettaneet sen julkisesti nähtäville.
Näiden tapahtumien seurauksena patriarkka ei suostunut tunnustamaan delegaatiota. Paavi Leon kuoltua 19. huhtikuuta delegaatiolla ei enää ollut juridista oikeutta paavin edustamiseen. Turhautuneena heihin osoitetusta käytöksestä, Humbert marssi 16. heinäkuuta Hagia Sofian kirkkoon kesken jumalanpalveluksen ja vei alttarille kirjelmän, jossa hän syytti patriarkka Mikael Kerulariosta harhaopeista, muun muassa areiolaisuudesta, donatismista ja manikealaisuudesta ja julisti hänet pannaan. Kerularios ei tunnustanut kirjelmää, koska Humbertilla ei ollut oikeudellista asemaa julistaa sitä. Idän synodi julisti delegaation anateemaan, mutta ei hyökännyt paavia vastaan.
Haavoja yritettiin parantaa
(Kuva: Juha Riikosen väitöskirjasta ja Ortodoksi.netissä olevasta artikkelista)
Skismaa ei aluksi pidetty lopullisena, olihan riitoja ollut aikaisemminkin. Skismaa yritettiin sovitella useasti, siinä onnistumatta. Useimmiten yhdistymispyrkimykset kaatuivat paavien vaatimukseen ylivallasta. Bysantin valta-asema alkoi heikentyä, erityisesti neljännen ristiretken yhteydessä, kun lännen ritarit valloittivat sen. Itä tarvitsi lännen sotilaallisen tuen ja vuoden 1274 Lyonin kirkolliskokouksessa julistettiin molemmin puoli yhdistyminen. Kansa ei kuitenkaan hyväksynyt julistuksessa paaville annettua ylivaltaa ja myöhemmin unioni raukesi.
Viimeisen kerran yhdistymistä yritettiin vuoden 1439 Firentsen kirkolliskokouksessa. Myös siellä yhdistyminen julistettiin molemmin puolin. Paaville luvattiin ylivalta ja paavi lupasi sotilaallista apua. Apua jäi kuitenkin poliittisista erimielisyyksistä johtuen saapumatta ja osmanit valtasivat Konstantinopolin vuonna 1453. Tästä hetkestä lähtien Bysantin valtakunta lakkasi olemasta. Panna ja anateema peruttiin vasta, kun paavi Paavali VI ja ekumeeninen patriarkka Athenagoras tapasivat 7.12.1966 Jerusalemissa. Tästä alkoi kirkkojen uusi lähentyminen.
Kirkkojen eroavaisuuksia keskiajalla
Lännen ja idän kirkkoja hiertäneitä yksittäisiä seikkoja keskiajalla, joita käytettiin osapuolten syyttelyssä. Ne eivät olleet kirkkojen eroon johtaneita syitä, vaan niitä käytettiin ainoastaan välineenä poliittisten tavoitteiden ajamisessa.
| Länsi | Itä |
|---|---|
| ylin päätäntävalta paavilla | ylin päätäntävalta kirkolliskokouksella |
| kielenä latina (muutettiin 1963) | kielenä kansankielet |
| happamaton leipä ehtoollisessa | hapan leipä ehtoollisessa |
| maallikoille vain leipä (muutettiin 1963) | leipä ja viini kaikille |
| pappien selibaatti | papit yleensä avioliitossa |
| konfirmaatio myöhemmin | konfirmaatio kasteen yhteydessä |
| paasto lauantaisin | ei paastoa lauantaisin |
| ei laulettu Hallelujaa paaston aikana | laulettiin Halleluja myös paaston aikana |
| Pyhä Henki lähtee Isästä ja Pojasta | Pyhä Henki lähtee Isästä |
| kiirastuli | ei kiirastulta |