Vanhat patriarkaatit
Ortodoksi.netista
Kirkkohistoria-sarja
Varhaiskirkon aika (30-313)
1. Kristinuskon historiallinen tausta
2. Ensimmäinen helluntai
3. Apostolinen lähetystyö
4. Varhaiskirkon elämää
5. Vainot
Lisää luettavaa varhaiskirkon ajasta
Kirkolliskokousten aika (313-787)
6. Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
7. Harhaopit ja kirkolliskokoukset
8. Orientaalisten kirkkojen synty
9. Vanhat patriarkaatit
10. Luostarilaitoksen syntyminen
Lisää luettavaa kirkolliskokousten ajasta
Bysantin aika (787-1453)
11. Bysantti
12. Jumalanpalveluselämän muotoutuminen
13. Kirkkotaide
14. Hesykasmi
15. Itä ja länsi vieraantuvat
16. Slaavien käännytys
17. Kristinuskon tulo Venäjälle
18. Kirkon jakaantuneisuus syvenee
19. Islamin leviäminen
20. Lännen kirkko uudella ajalla
Lisää luettavaa Bysantin ajasta
Kansalliskirkkojen aika (1453->)
21. Balkanin kirkot
22. Moskova - Kolmas Rooma
23. Ekumeeninen patriarkaatti islamin puristuksessa
24. Vanhat patriarkaatit uudella ajalla
25. Lännen kirkko jakaantumisen jälkeen
26. Venäjän kirkko 1900-luvulla
27. Vanhat patriarkaatit 1900-luvulla
28. Ekumenian historia
29. Uuden ajan lähetystyö
30. Euroopan Unioni ja ortodoksisuus
*
Lue myös isä Andrei Verikovin Liturgista teologiaa -artikkelisarja
Alkukirkossa kirkollisia tehtäviä hoitivat diakonit. Heidän lisäkseen muodostui papin ja piispan toimet, joiden tehtäviä ei aluksi määritelty tarkasti. Piispojen tehtävinä oli tulkita uskoa ja vaalia apostolista perinnettä. Seurakunnallisten tehtävien lisäännyttyä piispat jättivät papilliset tehtävät vähemmälle ja alkoivat toimia valvojina. Kirkon yhtenäisyys oli tärkeää ja sitä pyrittiin vaalimaan. Antiokian piispa Ignatios antoi ohjeen, ettei jumalanpalveluksia saisi toimittaa ilman piispan lupaa. Piispojen hallinnoimista alueista muodostui hiippakuntia.
Varhaiskirkon aikana kristinusko levisi erityisesti kaupunkeihin. Rooman valtakunta oli jaettu provinsseihin, joiden pääkaupungit olivat maallisen hallinnon keskuksia. Myös kirkon hallinto alkoi rakentua roomalaisen hallinnon rinnalle. Provinssien pääkaupungeista tuli myös merkittäviä kristillisiä vaikuttajia, joiden piispoille muodostui suurempi arvovalta. Pääkaupunkien piispoja alettiin kutsua metropoliitoiksi (metropolis ~ pääkaupunki).
Metropoliitta johti provinssia yhdessä muiden piispojen kanssa. Tällainen hallinto vahvistui jo 300-luvulla ja se vahvistettiin vuoden 341 kirkolliskokouksessa Antiokiassa. Alueen piispat kääntyivät usein metropoliittojen puoleen ongelmissaan tai kiistoissaan.
Useat metropoliittakunnat muodostivat suuremman kokonaisuuden, joka usein määräytyi valtiollisten tai kansallisten rajojen perusteella. Tällaisiksi keskuksiksi nousivat Rooma, Aleksandria, Antiokia, Jerusalem ja Konstantinopoli. Näiden keskusten metropoliittoja alettiin kutsua patriarkoiksi. Patriarkkakuntia johti patriarkka tai paavi. Patriarkkakunnista suurimman arvostuksen sai osakseen Rooman patriarkka. Vuoden 381 kirkolliskokouksessa Konstantinopolin patriarkka katsottiin arvojärjestyksessä toiseksi ja vuoden 451 Khalkedonin kirkolliskokouksessa Konstantinopoli sai yhtäläiset oikeudet Rooman kanssa. Vähitellen Rooman piispan valta nousi. Hänet katsottiin apostoli Pietarin työn jatkajaksi ja siksi arvovaltaisimmaksi piispaksi. Keisarin muutettua uuteen pääkaupunkiin Konstantinopoliin, Rooman piispasta tuli lännen vaikutusvaltaisin henkilö.
Metropoliittakunnat ja patriarkaattikunnat päättivät itsenäisesti sisäisistä asioistaan. Koko kirkkoa koskevat uskoa koskevat kysymykset ratkaistiin kirkolliskokouksissa. Autokefalia on ortodoksisessa kirkossa paikalliskirkon täysin itsenäinen ja muista kirkoista hallinnollisesti riippumaton asema. Tällainen asema on esimerkiksi kaikilla patriarkaateilla sekä Kreikan ortodoksisella kirkolla ja Kyproksen ortodoksisella kirkolla. Suomen ortodoksinen kirkko on autonominen ja kuuluu kanonisesti Ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen eli jurisdiktioon. Ortodoksisessa kirkossa autonomia tarkoittaa tietyn valtiollisen tai maantieteellisesti yhtenäisen alueen kirkon oikeutta päättää sisäisistä hallinnollisista ja osin kanonisista asioistaan. Nykyisessä globalisaatiossa maantieteelliset rajat ovat hämärtyneet, mikä on johtanut useiden patriarkaattien toimintaan samoilla alueilla.
Niin sanottuja vanhoja patriarkaatteja ovat:
- Rooman,
- Konstantinopolin,
- Aleksandrian,
- Antiokian ja
- Jerusalemin patriarkaatit,
joista yhdestä (Rooma) on muodostunut paavin johtama roomalaiskatolinen kirkko ja sitä ei siis enää lasketa kuuluvaksi ortodoksiseen kirkkoon eikä se ole niin sanottu ortodoksinen paikalliskirkko. Vanhat patriarkaatit muodostivat ensimmäisellä vuosituhannella hallintomallin, jota kutsutaan pentarkiaksi.
Autokefaliset ja autonomiset ortodoksiset kirkot |
Autokefaliset kirkot |
Neljä vanhaa patriarkaattia: Konstantinopoli | Aleksandria | Antiokia | Jerusalem Viisi uutta patriarkaattia: Venäjä | Serbia | Romania | Bulgaria | Georgia Autokefaliset arkkipiispakunnat: Kypros | Kreikka | Puola | Albania | Tšekki ja Slovakia | Ukraina* | Amerikka* |
Autonomiset kirkot |
Siinai | Suomi | Viro* | Japani* | Kiina* | Ukraina |
Merkki * tarkoittaa, ettei autokefaliaa tai autonomiaa ole tunnustettu ortodoksisessa maailmassa kattavasti. |