Venäjän kirkko 1900-luvulla
Ortodoksi.netista
Kirkkohistoria-sarja
Varhaiskirkon aika (30-313)
1. Kristinuskon historiallinen tausta
2. Ensimmäinen helluntai
3. Apostolinen lähetystyö
4. Varhaiskirkon elämää
5. Vainot
Lisää luettavaa varhaiskirkon ajasta
Kirkolliskokousten aika (313-787)
6. Marttyyrien kirkosta valtion kirkoksi
7. Harhaopit ja kirkolliskokoukset
8. Orientaalisten kirkkojen synty
9. Vanhat patriarkaatit
10. Luostarilaitoksen syntyminen
Lisää luettavaa kirkolliskokousten ajasta
Bysantin aika (787-1453)
11. Bysantti
12. Jumalanpalveluselämän muotoutuminen
13. Kirkkotaide
14. Hesykasmi
15. Itä ja länsi vieraantuvat
16. Slaavien käännytys
17. Kristinuskon tulo Venäjälle
18. Kirkon jakaantuneisuus syvenee
19. Islamin leviäminen
20. Lännen kirkko uudella ajalla
Lisää luettavaa Bysantin ajasta
Kansalliskirkkojen aika (1453->)
21. Balkanin kirkot
22. Moskova - Kolmas Rooma
23. Ekumeeninen patriarkaatti islamin puristuksessa
24. Vanhat patriarkaatit uudella ajalla
25. Lännen kirkko jakaantumisen jälkeen
26. Venäjän kirkko 1900-luvulla
27. Vanhat patriarkaatit 1900-luvulla
28. Ekumenian historia
29. Uuden ajan lähetystyö
30. Euroopan Unioni ja ortodoksisuus
*
Lue myös isä Andrei Verikovin Liturgista teologiaa -artikkelisarja
Vainot vallankumouksen jälkeen
Venäjän kirkossa oli menossa uudistusten kirkolliskokous vuonna 1917, kunnes vallankumous keskeytti sen. Lenin (1870-1924) ja kommunistiset bolsevikit ottivat vallan Venäjällä. Siitä alkoi aika, joka oli raskas sekä kirkolle että koko kansalle. Kommunismin ideoijan Karl Marxin mukaan uskonto oli vallanpitäjien tapa pitää kansa kurissa. Tämän takia, kommunistien noustua valtaan, kaikki uskonnot kokivat vainoja.
Heti vallankumouksen jälkeen kirkkoa ei järjestelmällisesti vainottu. Vuosien 1918-21 sisällissodassa kirkolta otettiin omaisuutta pois ja pyrittiin estämään sen poliittinen toiminta. Ensimmäiset vainot alkoivat vuosina 1922-23, kun Trotski otti yhteen kirkon kanssa. Juuri syntyneeltä Neuvostoliitolta oli rahat lopussa ja kirkon omaisuus alkoi kiehtoa sitä. Kirkon omaisuuden riistäminen johti pappien vastustukseen ja heidän pidättämiseensä. Tällöin syntyi myös niin kutsuttu ”elävä kirkko” -liike, joka koostui nuorista radikaaleista, jotka mielistelivät kommunistien linjaa. He nakersivat kirkkoa sisältä päin ja aiheuttivat hajaannusta kirkossa. Useita kirkkoja ja luostareita suljettiin ja niitä muutettiin muun muassa varastoiksi ja vapaa-ajan tiloiksi. Syrjäisistä luostareista tuli keskitysleirejä, joissa muiden vankien ohella oli ja kuoli myös paljon kirkon työntekijöitä.
Toinen ja kirkolle raskain vainojen aika alkoi 1930-luvulla Stalinin (1924-53) toimesta. Maa oli juuri siirtynyt suunnitelmatalouteen ja maassa toimeenpantiin maatalouden pakkokollektivisointi, jossa maa otettiin pois kulakeilta. Kirkon suurimpia tukijoita Venäjällä olivat aateliset talonpojat eli kulakit. Koska kommunistinen aate Venäjällä hyökkäsi erityisesti aatelisia vastaan, kulakit joutuivat vangituiksi ja heidän maansa riistettiin. Samalla myös kirkko sai osansa vihasta, koska se miellettiin kulakkien tukijoiksi. 1930-luvun vainojen seurauksena Moskovan yksi suurimmista kirkoista, Kristus Vapahtajan kirkko, räjäytettiin. Tilalle suunniteltiin Kansojen Palatsia, jota ei kuitenkaan koskaan rakennettu.
Hetkellistä helpotusta
Toisen maailmansodan alettua kirkon asema parani hetkellisesti. Vuonna 1941 Saksa hyökkäsi Venäjälle ja koska kirkko oli perinteisesti tukenut isänmaata ja kansaa, se avusti valtiota sodassa. Vainot lievenivät sen ansiosta. Venäjän kirkosta eronneita kirkkoja palautettiin sen yhteyteen, muun muassa uniaattikirkkoja. Myös Suomen kirkkoa yritettiin palauttaa sodan jälkeen Venäjän yhteyteen vuonna 1945, mutta suomalaiset eivät olleet tähän halukkaita.
1950-luvulla kirkko joutui valtion ulkopolitiikan välikappaleeksi. Valitut papiston jäsenet joutuivat todistelemaan valheellisesti ulkomailla, että Venäjällä ei vainottu ketään uskonnon takia. Kirkon olot paranivat hieman hetkellisesti Stalinin kuoleman jälkeen vuonna 1953, kunnes Hruštšovin (1894-1971) vainot alkoivat vuosina 1959-64. Ne olivat paremmin organisoituja ja sisälsivät paljon kirkon vastaista propagandaa. Luostareiden ja kirkkojen oloja kiristettiin. Vuonna 1958 Venäjällä toimi 20 000 kirkkoa, mutta vuonna 1965 enää 8 000. Luostareita oli vuonna 1955 Venäjällä 90, mutta vuonna 1965 enää 17.
1970-luvulla Neuvostoliiton ihmisoikeusloukkauksia vastaan nousi paljon mielenilmauksia ja myös kirkkoa arvosteltiin, koska se ei asettunut kansan puolelle. Olot paranivat vasta, kun liberaalimpaa linjaa vetävä Gorbatsov (1931-) lopetti kirkon vainot 1980-luvulla. Kirkkoja ja luostareita palautettiin takaisin.
Uusi alku
1990-luvulla Neuvostoliitto hajosi, mikä johti kirkon vapautumiseen. Omaisuutta palautettiin ja rakennettiin paljon, muun muassa Moskovan Kristus Vapahtajan kirkko rakennettiin uudelleen. Venäjän kirkolle ongelmaksi muodostuivat entisten neuvostomaiden kirkot, jotka nyt halusivat tehdä pesäeron Venäjään. Ukrainassa, Valko-Venäjällä ja Moldovassa seurakuntia erosi Venäjän kirkon yhteydestä ja liittyi muiden patriarkaattien yhteyteen. Suomeakin koskenut kiista käytiin Viron kirkossa. Se oli ennen sotia kuulunut Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen. Neuvostoliiton hajottua se liittyi taas Konstantinopolin yhteyteen ja tämä kiista johti Venäjän ja Konstantinopolin väliseen ehtoollisyhteyden katkaisemiseen muutamaksi kuukaudeksi. Viron ensimmäisenä piispana toimi Suomen arkkipiispa Johannes.
2000-luvulla Venäjän kirkko on vähitellen noussut takaisin merkittäväksi vaikuttajaksi ortodoksisessa maailmassa. Ongelmia on silti paljon. Suurimpina niistä ovat olleet kirkon sisäinen yhteistyön puute ja vähäinen teologinen koulutus, minkä takia kansa on omaksunut New Age -uskontoja. Omaisuuden palautukset ja kirkkojen entisöinnit ovat kuitenkin jatkuneet. Teologisen koulutuksen puute on johtanut uskonnon ritualisoitumiseen, hengellisen kasvun sijasta. Kirkolla on ollut näkyvä ensiarvoinen rooli uudessa valtiossa. Moskovan patriarkka Aleksei II oli näkyvästi mukana sekä ensimmäisen presidentin, Jeltsinin, että hänen seuraajansa Putinin virkaanastujaisissa. Aleksei II kuoli 5.12.2008 ja uudeksi patriarkaksi valittiin 27.1.2009 Smolenskin ja Kaliningradin metropoliitta Kirill.
Venäjän kirkko tilastoina
| 1914 | 1939 | 1988 | 1996 | 2006 | |
|---|---|---|---|---|---|
| Kirkkoja | 54 000 | 200 | 7 000 | 20 000 | 27 000 |
| Pappeja | 51 000 | 200 | 7 000 | 13 000 | 29 000 |
| Luostareita | 1 000 | - | 21 | 337 | 713 |
| Pappisseminaareja | 57 | - | 3 | 50 | 75 |
Venäjän kirkon piirissä on ilmennyt myös paljon nationalismia, mikä näkyy juutalaisvastaisuutena. Lisäksi Venäjän kirkko on perustanut omia seurakuntiaan muiden patriarkaattien alueille, myös Suomeen. Tämä on vanhan perinteen vastaista ja on aiheuttanut hajaannusta alueilla.
1900-luku oli Venäjän kirkolle raskasta vainojen ja marttyyrien aikaa. Kirkkoja tärveltiin ja kymmeniätuhansia pappeja, piispoja, munkkeja ja nunnia kuoli vainoissa. Uskonnon harjoittamisen vaikeus näkyy vieläkin Venäjän kirkon syvänä henkisenä kriisinä, mutta kirkon uudelleen elävöityminen on alkanut, kun se taas saa toimia vapaasti. Venäjältä vainoja paenneet perustivat kirkon nimeltään Venäjän kirkko Venäjän ulkopuolella (ROCOR = Russian Orthodox Church Outside of Russia). Merkittävä tapahtuma kirkolle oli vuonna 2007 tapahtunut Venäjän kirkon ja ROCORin muodollinen yhdistyminen. Vainoja paenneiden takia ortodoksinen kirkko levittäytyikin alueille, jotka eivät olleet sille perinteisiä, kuten Ranskaan ja Yhdysvaltoihin.